STADINSLANGIA STIKKAILLEN
MUUTAMII STOOREI KUI VIISKYTLUVUN PITSKUN SKIDISTÄ KASVO ENS KUNDI JA LOPULTA TULI STUIDU
© Heikki Hirvonen
Elettiin aikaa kun perheemme budjasi Museokatu 32 :ssa ja kävin opparia Sykissä kymmenenikäisestä kakskytvuotiaaksi. Olen syntynyt 1939. Kansiksen lopetin Lappiksessa 1949, vaihdoin skolea ja jatkoin Sykissä vuoteen 1959 asti, jolloin valmistuin lopultakin stuiduksi.
Mulla oli kaks broidii, Antti alias Ananias ja Tuomas alias Tumppi. Ei Tumppi mikään tumppi kuitenkaan ollut venyihän hän yli 190 sentin mittaan.
Meidän pitsku oli buli. Kolme kerroshaussii reunusti sitä. Tosin se kolmas oli vain kolmikerroksinen snadi haussi keskellä pitskuu. Keskeltä pitskuu ja pitskun toisessa päässä korkeat semuseinät erottivat meidät Tunturi- ja Oksasenkatujen pitskuista. Pitskun toisessa päässä oli Helsingin Uuden Hattutehtaan sivuseinä.
Hattutehtaan fönstereiden takana sisällä oli duunis gimmoja, joilla oli handuissa ”nyya borsalino, iiden tai stetson”, jota ne ongalla muotoilivat. Sitä touhua oli kliffaa silloin ihmetellen tsiikaa ja nyt tietysti kelata mielessä. Kerran omistin sitten borsan, sellasen flädärin. Sitä ehostettiin ongalla, jos satttui ohikulkeen Aleksin Kuusisen.
Pitskulla oli kliffaa braijata jengissä samanikäisten snadien tai bulimpien skidien kanssa. Myöhemmin meistä kasvoi kundei ja kimmoja. Mukana taisi olla joku skrapabullakin. Muistiin nimeltä jääneitä ovat Otso Paasio, Uolevi ja Irmeli Näsi, Leinon Timppa ja Rajamäen Ritu. Miksi juuri nämä kaksi friidua? Kundei oli muitakin. Nimet on unohtuneet! Yksi pojista bamlas himas svenskii. Ihmettelin, kun hän välistä haihtu yht´äkkiä himaan kesken kaiken. Se sano, että sen pitää mennä himaan ”pluggaan stadinslangia, ett mutsi vaatii oppiin ekstraa?”
Meidän hausissa oli buli ja sokkeloinen klitsu. Se oli gosarin valtakunta. Gosari huolehti kämppien eldaamisesta. Se touhus pannuhuoneessa. Tsiigasin sinne sisään joskus ohi mennen. Eldis loimotti uunissa, oli tosi lämmintä ja se oli kuin huisi tehdassali. Sodan jälkeen eldaaminen tapahtui koivuvedulla. Koksi tuli vasta vuosia myöhemmin. Niinpä pitskun täytti syksyllä vedumotit. Byggasimme vedumottien sisään koitsuja. Sitten hengattiin niissä, sitattii ja bamlattii ”puuta heinää”. Ku kusi sukas piti olla, ettei gosari saanut vihiä meiän hääräämisist. Silloin olis koitsuelämä ollut heti sökö ja finito.
No sökö tuli kuitenkin. Alko röökikokeilut ja moni veti ekat sluggit. Ekat blaadit hönkäiltiin sammalta ja kuivia vaahteranlehtiä gazetapaperin sisään käärittynä. Ne oli omatekoista kessuu. Sit pöllittii oikeeta röökii faijan turkkilaiselt röökipöydältä. Siellä oli ainakin tsesua eli Chesterfieldiä, kyttyrää eli Camelia, Lucky Strikea ja Philip Morrista. Eipäs arvattu, että kun vedupinosta börjas nouseen kärtsää niin joku kotka tai muija jossain ikkunassa hogas sen. Arvashan sen, mitä siitä sitt seuras. Eikä kauaakaan kun kartsalta kuulu hälytyssireenien ulina ja pitskull ryysäs jengi brankkareit. Nopeat klabbit olivat arvossa, häippästiin ja äkkii.
Seuraavan kerran kypäräpäiset brankkarit nähtiin meidän himassa Museokadun tsögessä. Kotihengetär, rouva Kuittinen oli unohtanut strömmarit kuumalle pannulle paistuun seurauksella, että fisut kärtsäs karrelle ja tsöge tietyst myös täynnä kärtsää. Kun kärtsä tuulettiin suoraan Museokadulle paino joku kartsankulkija tietysti palohälytyskelloa. No olipahan boitsut kerrankin syyttömiä!
Blaaditreenit jatku ja röökattiin sitten klitsussa. Siell hämäräss melkein pimeäss oli jänskä braijata jemmaa ja pelotella toinen toisiaan. Klitsussa sai aina spennaa treffaako siellä gosarin tai jonkun örisevän kodittoman pultsarin, joita vuosina sodan jälkeen tapasi usein stadissa.
Ei me koko ajan oltu ongelmapenskoja! Braijaus oli aika lungii. Busattii kaikkee kliffaa. Fudattiin boltsii. Braijattii seuraleikkei. Skujattiin pyörill. Skulattii nakkia ikkunalaudalle, viivaa ja skrubuu ja knepattii huggei näpeil skrubuu ja huudettiin krundee ja klandee.
Sitt siirryttii pikkuhiljaa pois pitskulta ensin kartsalle Museokadulle. Alkuun laajennettii reviiri etu-Töölön tuntemuksen lisäämiseksi. Tutuiks tuli Temppelikadun kaltsit, Tölikänlahden ja Taivallahden välinen kivierämaa puistoineen. Hesperian puisto jakoi alueen kahtia Etu- ja taka–Töölöön. Jaolla oli merkitys boitsujengien reviiriajattelussa. Omia kortteleita puolustettii urheasti flaideissa. ”Apinat ja paviaanit” kragasivat Hesperiankadun sporttikentsulla joka oli tunnettu flaidikentsu. Aseita oli niitit, stribet, puufektat ja lopulta niittiraudat, mutta silloin bonjattii jo lopettaa. Niittirauta oli oikee tappoväline.
Siirryin metskaamaan. Taivallahden botskibrygga oli hyvä metskausmesta samoin soutustadikan rantsut. Roskafisua ja skitareita sai niin paljon kuin ehti rantsuun vetää. Rantsuvodat oli likaisia. Hesperianstraadan päässä paskarööri laski suoraan skönelle skeidat, kakimakkarat, paprut ynnä muut prujut. Hiekkiksessä joutu kesällä simmatessa koko ajan olee targigsena, ettei nielase kelluvaa skeidapommia, joita Rajasaaren puhdistamosta karkaili skönelle. Mutsilla ei ollu pulaa metskifisuista. Hän ei viisaasti koskaan tehny niistä safkaa. Hän kai aavisti, missä liemessä ne olivat plösööntyneet. Ne fisut joutuvat meidän pitskun roskikseen ja lihottivat ennestään plödejä roskiksen asukkeja kiiluvasilmäisiä, paksu- ja pitkähäntäisiä rottia. Siinä oli vaikka oivalluksen paikka mitä on elämänkiertokulku pienoiskoossa.
Metskaaminen oli ohimenevä muoti-ilmiö, johon tosin palattiin vuosien kuluttua. Ja miksei olisi palattu olihan fisustaminen saatu verenperintönä, ku faijanfaija ol ollu himometskaaja kuolemaansa saakka.
Seurasi tsupparin jopi blumsterihandelissa. Oli koittanu aika hoitaa omia finansseja ite ja väsätä hieman fyrkkendaalia omilla handuilla, että pääs leffaan ja jädelle muutenkin kuin kiitos vaan faijan viikkorahan. Lisää fyrkkaa ei ollu tarvis bummata mutsilta. Sen tavan saattoi sluuttaa.
Blumstereill isot ihmiset bruukas siihen maailman aikaan muistaa frendejä moness eri jamassa. Blomsterihandeleita oli joka korttelissa parhaissa parikin. Himasta muutaman askeleen päässä oli Eiran Uusi Kukkakauppa ja Cavellin kukkis Oksasenkadulla. Lähellä Museokadun alkupäätä oli kolmas handeli Nizza nimeltään. Edelleen Bio Ritzin korttelissa oli Freesia-niminen kmukkis. Kaikissa löytyi ajoittain hommia kortteliohjukselle. Olin vakituisen asemassa Eiran Uudessa ja Töölöntorin pakettiavussa. Tsuppari liikku fillarilla, jonka pakkarilla oli iso pahvilodju kukkia varten. Stadi piti tsennaa hyvin. Jakelualue oli koko stadi Brendiksesta Munkkaan ja Lautsikasta Kumpikseen ja kaikki niiden väliltä. Siinä sai tarpeeksi polkee munamankelia. Kondis pysyi hyvinä ja skruudi maistui. Tosi hyvät liksat tseenas esikaupunkialueiden keikoista. Usein sai ekstrariksaa päälle. Ihmiset tykkäsivät saada blumsteripuskan ja palkitsivat tsupparin muutamalla huggella! Joulun alusaika oli sesonkia. Kun jouluaattona palasin himaan liksojeni kanssa ja viisasin niitä faijalle, svengas siinä usein faijankin öögat ylösalasin ja rillit vielä suurensi sen okulaareja niin että se oli ihan huisin hassunnäkönen!
Yhdess elämänvaiheess skabattii fillareill ympäri korttelii. Skababaana alkoi pätkällä Museokatua, Cygneuksenkatua snadi nousu ja sitten höögeriin, pätkät ensin ylös sitten alas Tunturikatua, sitten Oksasenkadun vauhtisuora ja lopuks snadi spurtti Museokatua ennen maaliintuloa. Forssi oli monesti kova varsinkin Tunturikadun alamäess. Onneksi fiudet olivat vielä aika harvinaisia siihen aikaan. Kartsat olivat hiljaisia. Enkä muista, että meille olis koskaan sattunu tapaturmia. Viimeset vuodet skujattii skuuttereill Alhan Hekan Bellalla, meidän Jawalla ja Nasulla ja tais siellä olla jonkun Vespakin. Silloinkin klaarattii naarmuitt. Skuuttereiden messu oli jo aika äänekäs, oltii sillä rajall, ett asukkaat saavat pian tarpeekseen. Mutta aikakin ol jo kypsä jättää pitskut ja motskariskabat ympäri korttelin.
Skolessa saatiin reksi Soverin ansiosta fogelipistos bilsan timmell. Oltiin ornitologei. Nykyisin asia ilmastaan puhumalla fogelibongauksesta. Oltiin kai jotenkin edelläkävijöitä. Erot silloin ja nykyään ovat suuret. Mun nuoruudess oli fillari, eväinä smörgarit ja jaffa ja työkaluna kiikari. Rengastaja omisti ehkä gummibotskin ja tolppakengät pesäpuuhun kiipeämistä varten. Nykyään on auto tai maasturi, vene, kiikari, kaukoputket, kamera, navigaattori ja känny. Informaatio kulkee nopeaan ja bongaajat myös. Etäisyys on menettäny merkityksen. Ennen fillaroitiin aamuin illoin tsiikaamaan fogelimuuttoa Laruun Ryssiksen kaltsuille tai muille korkeille bärtseille, Munkan takaiselle kaatikselle, joka sijaitsi nykyisen Vermon raviksen paikalla tai pyhäsin Gammelin ruovikkorantsuille. Sit kun slobot oli suksinneet veke Porkkalast oltiin Porkkalauddissa ja Sandiksen smydjausmestat jäivät vähemmälle, koska sinne piti aina järkkää landauslupakin intistä Sandiksen komendantilta. Nykyisin bongaaja saa tekstarin kännyyn ja kiirehtää bongaan yhden fogelin tarpeen mukaan vaikka puolen väliinkin Finskineitoa. Toista oli ennen kun luontoredut tehtiin mukautuen luonnon ehtoihin. Nykyään tsempataan siitä ”ketä” bongaa enimmät lajit aikayksikössä!
Murrosikään tultaessa börjattii skrinnaa talvella Väiskillä tai Messiksen baanalla. Joko sirklattiin stakasta kiinnipitävien friidujen kanssa tai skulattiin lätkää ja jääboltsia. Joskus käytiin Johiksella russareissa, joiden jännitysmomentti oli, ettei förskottii tienny minkä böönan Fortuna oli arponu sirklausgimmaks. Se saatto olla ties mikä tuntematon lyyli!
Talvella skimbattii murdareilla. Spoori alkoi Hespan kentsulta. Ensiks följattii Tölikänlahden rantsuu stadikan ohi Laaksoon ja sieltä Haagan ohi aina Pirkkolaankin asti, mutta ainakin vähintään Ruskikselle ja takaisin. Ruskiksella pidettii tauko ja tsiikkattiin kun skoudet ridas ratsuill tallimaneesilla. Ne olivat aina pareittain. Jäällä skimbattiin myös Seuriksen ympäri tai Lauttiksen rantsuun ja takas Hitsuun. Ei ollut sitt ihme, että kondis oli kova ja posket oli kuin punaset fibelit.
Kesällä hengailtii Eltsussa. Äitienpäivänä alotettiin Eltsun ajoista ja koko ajoja edeltäny viikko oltiin aamusin skabojen treenei tsiikamassa. Lössii oli kaikiss paikoiss huisisti, kuolemankurvass eniten. Nipin napin ehdittiin ajoissa skoleen noina aamuina. Siitä jatkui luontevaan treenit Eltsun urheilukentsulla. Verrarit päällä ja piikkarit klappeissa skipattiin ympäri juoksurataa, hypittiin pituutta ja korkeutta tai stikattiin kiekkoo ja keihästä tai skuffattiin kuulaa. Hikisinä mentiin tsimmaan simmisstadikalle. Kroolattiin, dyykattiin ja hypittiin ponnarilta. Teini-iässä pullisteltiin hauista ja ylävartalon muskelei ja spennattiin, että oman luokan friidut olisi hokanneet meidän upeet, skrodet vartalot. Styrkkaa muskeleihin hankittiin treeneissä Hiekkiksen punttilavalla. Treenien välissä käytiin meress tsimmaamassa.
Hiekkis oli myös oiva mesta harrastaa pienoisskabareita. Täystusina sykkiläisiä boitsuja harrasti skabareita syksysin. Parina vuonna fiudeskabat pyöri intohimosina. Iltasin trimmattiin himas omaa mikroskabarii seuraaks päiväks. Kolvilla sulatettiin tinaa ja lisättiin painoa alustaan ja smörjattiin pyörii ja akselei. Monena iltapäivänä palattiin rantsulle . Bygattii aina uusi hiekkabaana ja nebattii koko ilta voitosta. Se oli sen aikuista meidän ykkösformulaa! Mutta aikansa kutakin. Uudet harrastukset tulivat, gamlat unohtuvat.
Kaikki vapaa-aika ei ollut liikuntaa. Oli myös monia muita harrastuksia. Faijat ja mutsit venttas usein, että penskat viisaisivat esimerkiks taiteellisia taipumuksia. Joltakin jopa vaadittii tai suorastaan pakotettii skulaan jotain soittopeliä. Oma faija oli taitava pianisti ja mutsi sjungas ja oli sjungismaikka myöhemmin.
Ei sitten ihme, että ennen äänenmurrosta sjungasin usean vuoden köörissä, Töölön Laulupojissa. Kävin myös pianotunneilla Helasvuon rouvan luona. Tulokset eivät olleet kammon kehuttavia. Följas instrumentin vaihto. Faija tsöpas mulle klarinetin. Mauno Hirvonen suostu mun maikaks. Hän oli boheemi. Soittotimme pidettiin Maunon Topeliuksenkadun himassa. Maunolla oli päällä sarkabykat henkseleineen, valkoinen pellavaskjorda niskass ja huopapläägät klabbeissaan. Hän opetti Sibelius Akatemiassa ja skulas itte kaupunginorkassa. Mauno ei ollut sukua mulle, oli vain kaima. Hänenkään opissa en paljoa edistynyt! Kova nuppi, laiska vai mikä? Ei ollu hänestä kiinni vaan oppilaasta johtuvaa keskittymiskyvyn puutetta.
Vasta keski-iässä kun alotin taas sjungaa innostuin. Sjungasin sitten barytonia Viipurin Lauluveikkojen köörissä toistakymmentä vuotta, otin usean vuoden ajan sjungistimmejä Lehdon Jarmon luona, joka oli kuoron dirika. Gamla olin jo kuusysinen, kun pyrin vielä konservatorioon treenioppilaaksikin ja pääsin! Eivät olleet ikärasisteja. Sjungasin maikkakandidaatin Tuokon Margitin kanssa lastenlauluja yhden kalenterivuoden! Kiekumaan en oppinut mutta kiekaisun. Nyt funtsaan olisin toivonut, että faija ja mutsi olisivat käyttäneet pikkupakkoa mua kohtaan musiikin harrastamiseksi. Mutta ei. Toisin kävi. Hieman ottaa klappiin ett antoisat opinnot jäivät ikään kuin puolitiehen. Skulasin sitten muutaman vuoden skolen orkassa, ”Kimmon bändissä”, klaneettia Antilan Penan rinnalla. Pena oli musamies. Omat taitoni olivat alkeelliset enkä orkassa ollutkaan omasta aloitteesta vaan skoleni käytäntöjen mukaan! Sykin orkassa oli tulevia isoja staroja, ”tähtiä”: Arto Noras, Heljä Angervo ja Hannele Segerstam.
Partsika oli mun nuoruudess inessä ja hatsattu harrastus. Ei ollut aivan iisiä löytää lippukuntaa, jossa olisi ollut tilaa uudelle kolkkapojalle. Mua ja mun frendii Jukkaa onnisti. Päästii Töölön Sinisiin ja jäseniksi Polle – vartioon. Partsikakämppä sijaitsi Töölön tsyrkan keltsussa tarinatuvassa. Se oli snadisti jänskä mesta. Säpinä partsikataitojen opettelu, luontoredut ja partsikaleirit olivat hauskaa vaihtelua boitsujen skolepäivien pingottamiselle. Partsikan ja tsyrkan läheisyys johti aikanaan siirtymisen rippikseenkin ikäänkuin osaksi partsikaa, jonka arvot ussan arvojen kanssa olivat osaksi jotenkin samansuuntasia.
Viidentoista iässä kävin rippiksen ja eka kertaa konfirmaatiolla. Rippiksen aikana oli tarkoitus stannaa hetkeksi funtsaan elämää ja tsiikaan, missä nyt mennään. Toisin kävi. Olin jengin mukana, mutta mulla löi tyhjää. Rippiksen sisältö oli vaikea eikä ”ruokahaluani” lisääntyny ja on edelleen mulle kasa käsittämättömiä nakkeja. Koko elämän ajan on tuntunu sulatusvaivoja. Saamani luonnontieteellinen koulutus on edelleen lisännyt etäisyyttäni ussan asioihin. Olen ollut elämäni ajan vain valikoiden tapakristitty, kuulunut tsyrkkaan ja kuulun vielä tätä skrivatessakin. Kristikunnan piirissä on tapahtunut ja tapahtuu käsittämättömiä asioita, joita en voi hyväksyä: pappien harjoittama pedofilia, lähetystyö, veriset ristiretket, noitavainot ja eriävät käsitykseni ikuisuuskysymyksistä.
Rippiksen kävin Töölön tsyrkalla. Rippi-isäni oli Ilmo Launis symppis hengenmies, jokaisen tsennaama Pyhänmaan ahkera dallaaja, fotaaja, fillaroiva pappi, rippi-, vihki-, kastepappi- ja isäni viimeiselle matkalle siunannut pappi. Hänen kanssa pohdin monta kertaa elämänarvoja, kun olin liris. Vastukset olivat silloin pieniä verrattuna siihen, mitä tuli eteen, kun ”menetin” puolisoni sairauden takia. Nyt hän ei ole enää mun messissä. On pärjättävä yksin. Hän on mulle kuin ”elävä kuollut”. Emme elä samass huusholliss vaan hän on pysyvästi sjukiksessa, hoitokodissa. Yritän klaaraa ilman kimppaa vailla erityistä maalia. Tsemppaan tään elämän loppuun yksin? Sitt kun mä futaan tyhjää uskon ett sen jälkeen ei ole muuta kun tyhjyys.
Rippiksen jälkeen kundeja alko kiinnostaa böönat. Niin kävi mullekin. Ei ite tarvinnu edes olla aloitteentekijä. Mun luokan böönat järjesti naamikset. Ja siitä alkoi uus aikakausi. Hiffattiin ett pitäis oppii joraan. Päätettiin mennä kurssille.
Jengi valkkas joululomakurssin Vuorisolalta. Mesta sijaitsi Kit-Kat pätkiksen yläkerrassa etelä – Espalla. Herra ja rouva Vuorisola jorasivat upeesti. He följasivat hyviä käytöstapoja ja kledjasivat hyvän maun ja esimerkin mukaan. Herrall oli rigi päällä ja propelli kaulassa, pläägät plankattu ja housut prässissä. Rouvalla oli pliseerattu klensa, joka lattareissa liuhu kivasti. Kun oli opittu muutamat kipaleet askeltaan ja skola oli förbii, jatkuvat treenit kotihipoiss ja teinijortsuissa.
Handelissa ei käyty mun nuoruudess ennen kahdeksantoista ikää. Lippa vinossa tai snadissa ei kuljettu eikä oltu. Brenkkuu tai muuta hapanta ei käytetty niin nuorena kuin nykyään. Säännöllinen blaadaaminen tuli kuviin kelle tuli vasta 16-17 vuoden iässä. Treenejä oli, mutt ei säännöllistä röökaamista. Kun alotettii ostettii snadi Boston boksi, joss oli kymmene röökii.
Orastavaa parimuodostusta oli jo havaittavissa. Niin kävi mullekin. Jossain vaiheessa bööna oli jortsuiss aina nyya. Mutta yksi pihkaantuminen oli yli muiden. Siitä kaveeraan toisessa yhteydessä lisää. Kaikk styylaus oli kuitenkin hyvin viatonta. Jorattiin ja saatettiin sekstaa, ajatuskin kuksimisesta oli mahdoton.
Seksist pamlaaminen oli enemmän tabu kuin rutiini. Sukupuoliopetus oli niin himas kun skoles pyöree nolla. Jos jollekin kimmalle olis tapahtunu vahinko olisi se ollut totaali katastrofi. Vähä snadimmastakin sai fudut skolesta. Vaikka jos friidu värjäs lettinsä joutui ”Minkun”, jodekan puhutteluun ja fudut uhkasi. Se oli poikkeavaa aikaa silloin.
Lukioon tultaessa oli jäljellä enää kolme skolevuotta ennen stuiduskaboja. Silloin olis pitänyt pluggaa ahkeraan. Mutta ainakin mull oli teinisäpinät vilkkaimmillaan ja ne veivät aikaa. Multa kului enemmän energiaa jo senkin vuoksi että olin teinikunnan puheenjohtaja. Oli yhtä sun toista treffii, reissuu, pamlaamista ja järjestelyä paitsi stadiss niin landellakin. Oli teinipäiviä, teinijuna, leffakerho, teinijortsuja ja Hesan Teinilehteä. Se oli ehtaa teinielämää, jonka sitten politiikka saastutti ja kommarit ynnä muut nuijat toopet myöhemmin torppas. Mutta näkemykseni on, että pohjalta nousi myöhemmin redi politiikast vapaa ja esimerkiksi stydi taiteisiin tukeutuva säpinä.
Sekavaa oli abiturienttiaika ja viimeiset pari vuotta skolessa. Moni laiska oppilas sai vauhtia tuplaamalla luokan. Itte kompastuin ekaan lukioluokkaan. Kävin kaksi kertaa seitsemännen luokan. Jouduin eroon 1949 vuoden luokkatovereista. Se oli buli pettymys. Seittemän vuotta samass jengissä ja sitten aivan uudet pärstät. En koskaan toipunut pettymyksestä. En hitsautunut uudelleen. Se lie ollu myös molemminpuolista. Seurustelu uusien skolekavereiden kanssa oli minimaalista.
Muu ystäväpiirini skolepäivän ulkopuolella ei ollut kovin mieltä ylentävää tai kehittävää seuraa. Porukat hengaili baareissa röökin savuss, puhu ”sitä sun tätä ja puuta heinää” ja heitti huulta. Oltiin olevinaan kriittisiä ja hieman vallankumouksellisia. Suunniteltiin tai oltiin koko ajan enemmän tai vähemmän pienessä pahanteon tapaisessa. Osa porukasta oli ilmiselvästi mieltyny häiritsemään koulunkäyntiä.
Olin itsekin tyhmä kun menetin kolmena vuonna yhteyden kehittävään toimintaan. Erehtymällä istumaan rööki suupielessä jätskibaareissa ja käymällä teinijortsuissa, että sen sijaan olisin väsännyt jotain kehittävää. Mulla oli seitsemänteen luokkaan asti teinirakkaus. Olin epätoivoisen lätkäs ja pihkas, mutta kaikki hiipui jäätyäni luokalle. Oli kai hyvä niin. Harvoin teinirakkaus kestää läpi elämän. Kohtasin viimeisinä skolevuosina monta ihanaa sielua, mutta todelliseen vakiintumiseen oli vielä vuosien matka.
Mut musta tuli stuidu ja kemut oli bulit vaikka spettariss oli mälsät arvosanat, jono approja. Faijan asettama päämäärä oli kuitenki saavutettu ja valkolakki nupin päällä.