"Me mitää slangii puhuttu!"

Kirjailija on tarkkanäköinen helsinkiläisten kuvaaja,
Stadin slangin taitaja ja aito ”Sörkan kundi”.
Kirjailija teki "Kämpän” 1969, slangintäyteisen kulttikirjan
50-60 -lukujen vaihteen helsinkiläisnuorisosta.
Kirjailija sai tänä vuonna ”Stadin Slangi ry”:n
Stadin kundin kunniakirjan.
Tämä kirjailija sanoo, ettei pienenä puhunut slangia;
ettei Stadin slangi ole kuin viestinnän väline ja
ettei stadilaisuus sisällä kuin tiedon paikkakunnasta.

Kirjailija Alpo Ruuth istuu perinteisen hakaniemeläisen ravintolan parvella ja kertoo, mitä ajattelee Stadin slangista ja stadilaisuudesta. Tupakansavu ja puheensorina luovat kulisseja haastattelulle. Välillä kirjailija päästää ilmoille röhönaurunsa sellaisella volyymilla, että muilla läsnäolijoilla on paikat hampaista lähteä.
Alpoa tai Alpikaa, mitä nimeä isäni käytti ystävästään, pidetään myös miehenä, joka töräyttää ajatuksensa rohkeasti julki, vaikka ne eivät olisi ajanmukaisia tai kaikkien mieleen.

Opettajat kielsivät slangin

- Ei me ajateltu yhtään, miten me sillo pihoilla ja kaduilla puhuttiin, me puhuttiin vaan. Vasta koulussa, kun opettaja antoi mulle ainekirjoituksessa nelosia nelosten perään, mulle selveni, että kielessäni oli jotain väärää, ainakin opettajan mielestä. Se oli slangia ja sitä opettajat yrittivät kitkeä pois.
- Meille kundeillehan oli tärkeintä, että toinen ymmärsi mitä toinen tarkoitti. Joskus tuli tilanteita, että oli hyvä ymmärtää kaveria jo puolesta sanasta. Ei siinä mietitty, mitä kieltä puhuttaisiin, slangia vai mitä, kiteyttää Alpo Ruuth ja siemaisee tuopistaan.

Slangi on vain kieli

- Stadin slangihan on kieli tai murre, jolla asioita selvitetään, ei sen kummempaa. Ei siihen liity mitään mystiikkaa, ainakaan mulla. Slangi on kaupungin kieltä, siinä on kiivaampi rytmi kuin perinteisissä murteissa ja se muuttuu niitä nopeammin, siinä kaikki.
- Mua naurattaa joskus tämä Stadin slangi -vouhotus, kun slangia aletaan tietoisesti viljelellä. Kokoonnutaan varta vasten ja puhutaan slangia, ja ollaan niin stadilaisia, niin stadilaisia, naljailee kirjailija.
- Kerran olin tossa yläsalissa, kun siellä järjestettiin oikein Stadin slangin ”bamlauskisat”. Vanha gubbe, toinen toisensa jälkeen, köpötti lavalle, oli siellä muutama daamikiin, jumalauta, juhlakostyymit päällä. Ja ne luki paperista leveetä slangia, ja paikka paikoin teksti oli niin slangipitoista, ettei äijän puheesta meinannut tulla mitään, kertoo kirjailija ja päästää herskyvän naurunsa valloilleen.
- Eihän slangi mitään tollasta ole, tai ei ainakaan meidän slangi ollu. Sitä tuli puheeseen mukaan enemmän tai vähemmän ja täysin sattumanvaraisesti ja tilanteesta riippuen. - Koskaan ei joka sana ollut slangia, ei joka toinenkaan.
Musta on turha käyttää slangia, jos ei muut paikallaolijat sitä ymmärrä. Siinähän on kauhea vaivakin, kun joutuu koko ajan selittämään omia sanojaan ja onhan aika epäkohteliastakin, arvelee Alpo Ruuth.

Stadilaisuus ei ole erikoista

- Sama juttu on stadilaisuudenkin kanssa, ei kunnon stadilaiset diiivaile stadilaisuudellaan. Ei kukaan juokse pitkin katuja ja huuda, että ”ihanaa, mä oon stadilainen, kliffaa asua Stadissa, niin paitsi ihan ”kahvot”, sanoo kirjailija.
- Mä oon eläny koko nuoruuteni täällä Stadissa, mutta mitä sitten? Joku toinen on syntyny ja kasvanu jossain muualla, en mä näe siinä mitään ihmeellistä. Ei musta stadilaisuus ole minusta hyvää eikä pahaa. Se vaan on.
- No, en mä pahoillanikaan siitä ole, että Helsinki on mun kotikaupunkini ... itse asiassa viihdyn täällä oikein hyvin.
- Mutta köyhällä ei ole vara valita, missä asuu. Jos haluaa vähänkin tilavamman asunnon, ei kellään duunarilla ole varaa asua Stadin keskustassa, ”landelle” on silloin pakko muuttaa, pohdiskelee kirjailija, jonka tuoppi on tyhjentynyt.

Sörkka vai Sörkkä?

Haastatteluun tulee pieni keskeytys kun pöydän viereen astelee hieman horjuvin askelin kookas pitkähiuksinen mies.
- Hei, sähän olet se Ruuth, se kirjailija. Sä olet kuule hyvä jätkä, olen lukenut kaikki sun kirjas, ne on hyviä kanssa.
- Miten muuten on, onko se Sörkka vai Sörkkä? lopettaa mies.
Kirjailija tunnustaa olevansa se kirjailija.
- Kaikki stadilaiset tai ainakin melkein kaikki sanovat Sörkkä, kun ovat keskenään. Mutta kun maalaisia tulee kuuloetäisyydelle, aletaan heti puhua Sörkasta. Se on vaikeampi sanoa, ei se sen erikoisempi juttu ole, valistaa kirjailija.
- Okei, saanko tarjota sulle oluet? kysyy mies.
- Joo, tottakai, mut pane samalla mun kaverillekin.
Mies empii hetken, mutta nyökkää ja tulee pian takaisin kahden tuopin kera, moikkaa ja katoaa ravintolan tupakansavun sekaan.
- Samoin on muuten monen peräkkäisen konsonantin ääntäminen monelle suomalaiselle vaikeaa, jatkaa kirjailija.
- Slangisanahan on just sellainen, kuinka sä haluat sitä itse käyttää, ei siinä ole mitään vakiintunutta taso0 ole, sehän on ihan sitä mitä sakki käyttää.
- Kun sanoin tämän Iltiksen haastattelussa, niin johan siitä tuli ”helvetin kalabaliikki,” yleisönosastosivu oli ihan täynnä kuukauden, kertoo Alpo Ruuth.

Slangi vaihteli jopa kortteleittain

- Slangihan vaihteli ihan kortteleittain, ihan taloittainkin.
- Esimerkiksi kun mä kirjoitin Kämppään ”kahvo”, niin mun vaimoni sanoi, et ”sähän oot ihan maalainen, sehän on ”kahju”.
Muttä eihän slangilla ole, eikä voikaan olla mitään sellaista kirjaa tai muuta, missä sanottaisiin mikä on oikeaa slangia ja mikä väärää.
- Tosin kyllä me kaksi paljasjalkaista stadilaista, kun asutaan samaa asuntoa, pidetään ainaista taistelua sitä, mikä on oikea muoto kustakin sanasta, tunnustaa kirjailija.

Slangia vain kun sopii

- Ei slangin mitenkään käy, se elää ja muuttuu niin kuin ennenkin, mihinkä se nyt delaisi. Se on kaupungin kieltä, ja kaupungithan voivat aika hyvin, ainakin Helsinki.
- Mutta enhän mä voi panna joka kirjani joka sivulle slangia, kun ei se joka paikkaan sovi. Kämppään slangi sopi ja tässä mun uudessa kirjassa, Kallion kundi ei kuole, slangia on niissä paikoissa kun se todella slangi sopii.
- Muuten Kämppään ei pitäny tulla alunperin slangia ollenkaan, kun mä tiesin, että eihän niin monet ymmärrä siitä mitään. Mut sit mä ajattelin, et saatana, se on mun kirja, ja sit mä aloin kirjoittaa siihen slangia.
- Lopuksi voisin sanoa, että en pidä joidenkin hesalaisten tavasta halveksia kaikkia muita.
- Tosin useinhan sanotaa, että pahimpia stadilaisia on ne ”statilaiset”, jotka ovat olleet täällä pari-kolme kuukautta ja leveilevät kaikille, että ollaan ”Stadin kundeja”, kyllä asiassa taitaa olla perää, tuumii kirjailija Alpo Ruuth.

---

"Stadin friidu ja kundi"

Helsinki-päivänä, kesäkuun 12:ntena, kotiseutuyhdistys Stadin slangi ry myöntää yhdelle friidulle ja yhdelle kundille diplomin Stadin hyväksi tehdystä toiminnasta.
Tänä vuonna kunniakirjan saivat tv-kuuluttaja Teija Sopanen ja kirjailija Alpo Ruuth. Aiemmin sen ovat saaneet mm. silloinen ulkoministeri Tarja Halonen, kirjailijat Märtä Tikkanen ja Eki Mattsson sekä Helsingin pormestarit.
Stadin Slangi ry on "stadilaisten" kotiseututyötä tekevä reilun tuhannen jäsenen yhdistys, perustettu 1995. Se järjestää illanviettoja ja tanssiaisia, seminaareja ja elokuun puolivälissä Stadin perinnepäivän sekä julkaisee Tsilari -nimistä jäsenlehteä.
Yhdistyksen epävirallisten internetti-sivujen osoite on www.slangi.net
Yhdistyksen puheenjohtaja on Lasse Liemola, takavuosien nuoriso-idoli ja laulaja (Diivallen, Anna pois mun kitarain, jne).


Erkki Johannes Kauhanen

Julkaistu:
* Kansan Uutiset, 25.10.2001 ja
* Tsilari, Stadin Slangi ry:n lehdessä lyhennettynä, 13.4.2001 (n:ro 1)

ALPO RUUTH, kirjailija, 17.3.1941 - 24.5.2002

Runsaasti slangia teoksessa: Kämppä
Muut kirjat:

Osallisena Ryhmä 66 (1966)
Naimisiin, 1967
Kämppä, 1969
Korpraali Julin, 1971
Kotimaa, 1974
Naisten vuonna, novelleja, 1975
Nousukausi, 1977
Viimeinen syksy, 1979
Katselmus, novelleja, 1981
Tavallisen suomalainen mies, 1982
158 vuorokautta, 1983
Maailmanloppu ja muita ongelmia, kolumneja, 1985
Prinsessa ja sikopaimen, 1987
Pitkänmatkanjuoksija, 1989
Leskimies, 1991
Riidanalainen tapaus ja muita novelleja, 1992
Kolme miestä Toyotassa, 1993
Pieni suuri Stadi. Valokuvakirja Martti Lintusen kanssa, 1994
Kyytimies, 1995
Yövahti, 1998
Kallion kundi e kuole, 2001
Kuunnelmia.

ALPO RUUTH