SLANGI.NET 2.0 / LUKEMISTO / H122.html / 1.6.2002
LINTUSEN MARTIN PAKINA
VANTAA - SE JOKI,METSKAUS JA SKÖNE
Snadina kundina mä budjasin Maunulassa, Månsas Cityssä niinku sitä sitte tyyriimpi jengi sano, sellasissa kakskerroksisissa puutaloissa. Puiset raput narisi aina niin perkeleesti kun joku käveli niitä ylös toiseen kerrokseen jossa meidän luukku oli. Siitä lähtien mä oon snygannu puulattian narinaa.
Olin mä kyllä syntyny kunniallisesti Aleksis Kiven kadulle, mutsiki on siellä syntyny ja nykyisin se asuu Kurvissa. Mut me muutettiin korpeen samoihin aikoihin ku pikkubroidi synty. Paljo sieltä Valkasta muitakin muutti, eikä kovin moni omasta himostaan.
JENGI SKUTTAN KESKELLE, SE OLI SIT LÄHIÖ
Maunula oli första mesta johon Helsingin herrat hääti Sörkästä ja vähän landelta jengia budjaamaan jossain sellasessa mille ne vasta myähemmin hittas nimeks lähiö. Oikeestaan se oli työvoimavarasto. Jengi vaan piilotettiin sinne skuttan keskelle veks bättre folkin öögasta. Se meidän skolekin oli siihena aikaan koko skandinavian bulein. Melkeen kaikki siellä puhu stadin slangia. Olympiakesän jälkeen me muutettiin kivitaloihin, lähelle nykyistä Uurnalehtoa.
Byrokraatit sen systeemin keksi, että pannaan paljon persaukista jengii saman jemmaan budjaamaan ja sit tsiikataan mitä tapahtuu. No joistakin meistä tuli ihan nyan tyylin edustajia, nuorisorikollisiksi ne niitä sano. Bastun jengi oli vissiin tunnetuin, ne jotka nyhjäs Saunabaarissa.
Bulein osa, melkein kaikki jotka mä tunsin, oli kuitenkin ihan kunnon jengii. Vaikka joskus harvoin mä oon nauranu mun räkänokkavaiheen kavereitten kanssa, että kaikista niistä joita ei skoudet saannu kiinni tuli lakimiehiä, niitä ku on nii monta. Loput oppi sotkujen kautta kunnon kansalaisiks.
Maunula oli siihen aikaan hiivatin kuusessa olevaa landee, nykysin se on kehä ykkösen sisäpuolella. Uurnalehdon kohdalla oli sillon hevoshaka ja vehnäpelto sen ja Maunulan välillä. Pellon halki kulki Valtaoja ja siinä mä "metskasin" ekan kerran. Me snadit kundit jahdattiin siitä rautakaloja. Mä en muista oliks ne kolme- vai viispiikkisiä, mutta ekat itte jallitetut fisut ne oli mun kaljuksi ajetussa elämässäni. Mä en tiedä mistä ne fisut siihen oli tullu. Aina me ihmeteltiin sitä. Vissiin se oja oli sitteki yhteydessä Vantaaseen tai mereen.
VANTAALLA METSKATTIIN ...
Mun parhaat lapsuudenmuistot stadista liittyy aina jotenkin Vantaaseen. Ei siihen mestaan, jota ne nykyisin väkisin sanoo muka kaupungiks, vaan siihen ehtaan vodaan, Vantaan-jokeen.
Sillon aina ties että kesä on taas tulossa, kun ekaks skraabattiin skolesta ja skujattiin fillarilla Vantsun sillalle, siihen Hämeentien päähän Arabiaan, tsiikaan kun stadin duunarit räjäytteli jääpatoja joesta. Muuten silta ois jäiden messissä skiglannu Kivinokkaan tai Harmajalle.
Pian sen jälkeen tultiin samaan mestaan tsiikaa Päijänneajoa. Maaliintulo oli paljo jännempi ku lähtö. Skujaajat oli paljo paskasempia. Jumalauta me huudettiin.
Ja heti sen jälkeen fillaroitiin harva se ilta metskaamaan samoihin mestoihin. Ei meillä siihen aikaan mitään hiilikuituvapoja ollu. Keskuspuistosta vaan snutattiin jungella stailisti böijaavat pihjalaskeibat ja jemmattiin ne sitte pysyvästi Vantsulle. Siimakin oli mitä sattu ja korkit faijojen lauantai-iltojen harrastusten seurausta, mut koukut kävi joku bulimpi jätkä ostamassa Schröderiltä saakka. En mä kyllä kunnolla tienny mikä se oli, mutta mä luulen että se oli mun ja muiden snadien kundien mielessä niinku kalastajan Stokka.
Ja jumalauta ku se sama jengi osas olla metskatessa hiljaa.
Abboraa tuli niin perhanasti.
Abbora vaan oli siihen aikaan sellainen fisu, ettei siitä just kukaan välittäny. Mutsit ei viittiny sitä perata tai paistaa himassa, sillon kun me raijattiin alussa koko saalis mekessä himaan. Itte me sitä sitte skeiban päässä kärvennettiin notskissa.
Jos mä oon ihan rehellinen, niin harvassa oli ne kundit jotka sitä enemmän söi. Sai sitä naamansa nokiseksi ja hiilen maun suuhunsa muutenkin. Niihin samoihin aikoihin me treenattiin kans röökaamista. Ja luultiin ettei mutsit hiffaa.
Voi hitto sitä vapauden tunnetta jonka Vantaa vieläkin mussa synnyttä. Mun ei tartte ku ajaa sitä siltaa bilikalla, niin musta tuntuu ku paita, blääkät ja kymmeniä vuosia lentäis veks ja taas skriinais suulperi ja jengissä ois kavereita joiden kanssa vois pamlata kaikki snadit ja bulit jutut, olla leedinä ja sitte lopuks vähän töniä toisia, että tulis hyvä olo ja veri kiertäis.
... JA TSIMMATTIIN
Ja sitte tsimmaamaan, vaikkei kunnolla vielä osattukaan. Siinä kurasessa Vantaan vodassa ei tarvinnu dyykata ku puoli metriä, nii ei enää nähny mitää. Välillä sitä rajumpikin kundi skagas, ku ei tienny mitenpäin oli jokeen dyykannu ja hapesta tuli loppu eikä valoo näkyny.
Mä luulen että just sen tsimmaushimon takia me ei saatu niin saakutasti kalojakaan, mutta juttuja osas joka kundi vääntää niistä karkuun päässeistä.
Siellä me oltiin puolen tusinaa jätkää, Viskarin broidikset päällimmäisinä, ku parhaatkin inkkarit. Mä en muista, että kukaan ois koskaan tullu meille huuteleen mitään. Paitti tietysti muut kundijengit lähistöltä. Mutta jotenkin metskatessa ei tarvinnut flaidatakaan, riitti ku näytti polleelta fiskarilta. Edes vehkeitä ei nyysitty. Me oltiin oikeita kentlemanneja, ku mä sitä ny jälkeenpäin mietin.
Välillä käytiin kattomassa Raviksella mustalaisten jengissä ku kaakit ravas ja sitte taas metskaamaan. Matojakaan me ei viittitty raijata mekassa, niitä löys aina niin helposti sieltä minne Stadi oli joskus helvetin kauan sitte perustettu.
Jotenkin mä olin jo snadina kiitollinen siitä, että ne älys duunata tän Stadin hyvälle fisumestalle ja snaijas jemmata sinne matojakin.
EI HIFFAA MERTA VEDELTÄ
Nykysin toi meri merkkaa mulle eniten. Stadist ei tajua mitää jollei bonjaa sitä skönestadiks. Pula-aikanaki jokaisessa sörkkalaisporukassa oli metskit tai vene, ku oli pakko hankkii fisuja pottujen kaiffareiks. Mun on jotenki vähän vaikee tajuta joitaki landelta muuttaneita, jotka onnistuu seisomaan vaikka Kaivarin rantsussa perse merelle päin ja kaipaan jotain hiivatin kylpyammeen kokosta järvee jossai pusikossa, eikä hiffaa merta vedeltä.
Martti Lintunen on valokuvaaja ja kirjailija
martti@lintunen.net, www.lintunen.net
Juttu on kirjasta "Kalaan Helsingin vesille" (Otava, 1997)
(Otsikko ja väliotsikot: Johannes)
Julkaistaan tekijän luvalla.