SKRUBUU PUDARISSA
Stadin perinnepäivien skrubunheitto Tölikanlahdella nosti bollaan 60-luvun skrubuskabat läheisessä Pudarissa, nykyisessä hotellighetossa. Sinänsä Tölikanlahden hiekkalodju, jos oma kundini nyt knebbas fiudella, tuli tutuksi jo 50-luvulla, kun dallasimme kurabyysissä Manskun yli Dunckerinkadun tarhasta puistoon.
Pudari tarkoitti ns. puhtaanapitolaitoksen tonttia Tölikankadun ja Manskun välissä. Aluetta rajan lauta-aita Tölikankadun ja Dunckerinkadun puolelta ja Kivelänkatu.
Pudari veti meit Tölikantorin kulmien kundeja skolen jälkeen puoleensa ku magneetti. Etenkin keväällä ku soolis skriinas.
Hiekkapitskulla oli puhtiksen kamaa: kärryjä, katuharjoja, liikennemerkkejä ja kymmeniä puisia hiekkalodjuja.
Niiden päällä me loikittiin lodjulta lodjulle. Välist me raotettiin kansia ja jännättiin oliks siel densa tai spurgu koisaamassa. Kerran oli kuollut susirakki ja me lähettiin vetää minkä koivist lähti.
Tölikankadun puolella oli puisia varastoja, joihin torin landet kärräs yöksi vihanneskärrynsä. Välist reitin varrelt saatto hitata maasta kaalibollan, aplarin jopa banskunkin. Itse varastot oli boses, mikä me tietysti tsekattiin.
Manskun puolen oli rivi ryssänaikaisia stebujalkaisia puutaloja. Vanhemmat kundit valisti, et yhestä niistä sai pimeet brenkkuu jos studas hakee. Piti koputtaa oveen ja jos se aukes pääs sisään keittiöön ellei vaikuttanut ihan kakrulta. Kerrankin kossu löytyi liesirenkaiden alta.
Ihan Kivelänkadun ja Manskun kulmas toimi pitkään Unionin bensis, josta sai ilmaa fillariin ja futikseen, jota me fudattiin Tölikanlahden varsilla Sokrutehtaan muurin kupeessa.
Sivistyksen helmi oli tietysti niin ikään Venäjän aikainen rapattu Tölikan kirjasto, jonka rapuiss jo döfas kirjoilta. Sateella siin rapass tais kuluu enemmän aikaa ku sisällä. Vieläkin aina kun käyn vaikka Arohongan divarissa Manskulla, suunnilleen siin entisen Bio Hespan kohdalla, niin nenäni tunnistaa bookeista saman döfan ku Pudarin kirjastosta.
Viel 60-luvun lopulle ennen ku nykyiset hotellilaatikot tuhos mestan, Pudari oli oma jännä maailmansa.
Mut siit skrubusta. Sitä me, Pudarin jengi, skulattiin KTK:n myös punatiilisen parakin ja Pudarin kaltsien välisessä kanjonissa. KTK oli se kuljetuslafka, jonka snadit kuorkit kuljetti tilauksesta kamaa ympäri stadii. Moni kundi sai sieltä kesämestankin autonapulaisena, joit viel tuolloin oli kuten oli rahastajii dösassa ja sporassa.
Siin kaltsin ja KTK:n välis oli kliffan savista maata, johon sai kaivattua syvän skrubun. Skrubu ei saanu olla limsapullon bottnee leveämpi, mielummin snadist pienempi. Skrubun ympärill piti olla sileet ainakin parinkymmenen sentin halkaisijalla. Siten honas paremmin kuka oli eka, kuka toka ja kuka vika.
Yleensä me stikattiin kypällä tai korkeintaan tsuugulla. Me kun oltiin skolee käyviä kundei eikä mitään vaareja fikat täynnä fyrkkaa. Joskus harvoin myös fimtsikoill, niil vanhoilla isoilla melkein yhtä suurilla ku nykyiset kahden euron lantit.
Ekaks kaikki skabaajat stikkas kukin yhen tsuugun vuorollaan. Sit sai klisuu lisää niin paljo ko studas ja jos oli aravaa.
Se ei välttämättä finnannu, joka sai ekaks skrubuun, vaan se joka stikkas eniten tsuuguja skrubuun. Jos skrubussa oli kahella tai useammalla tasan yhtä monta, niin sit eka oli se jol oli seuraava heitto sileellä lähempänä reunaa. Mut aika harvoin skrubuun meni enemmän kuin 1–4 tsuuguu.
Meil oli tietysti huippuunsa hiottuja stikkaustyylejä. Ykä pyöritti vastapäivään koriskaarta, Lipi taas tavoitteli puolikuun kaarta, Fille linkos lanteelta puolikorkeeta.
Must paras tyyli oli tähdätä rannevippauksella matala laaka skrubun tasasen edustalle josta kolikko sit vieri tai sitten ei bottneen. Jos sileell oli ahasta, sit piti nostaa kaarta et mätkähti suoraan skrubuun.
Fille oli usein haka, joskus Kari tai Huge. Mut jos Jaarvan Vesa, joll oli usein jäänyt Tammeloista viel tv-maski naamaan ku kimmoilla meikki, oli mukana, se yleensä finnas. Sil meinaan riitti klisuu eniten, koska sehän jo oli puoliks duunis, puoliks skoles.
Eka sai skrubusta kaikki itselleen ja keräs handuihin lopun potin. Pottia piti helistää tarpeeks korkealla maasta, et kolikot käänty kans. Sit piti sanoo se tärkein: "krunde, klande tai halki". Krunde oli se leijonapuoli, klande numeropuoli. Halki oli kovin sana, sillä jos kolikot jakaantu tasan krundeihin ja klandeihin, niin sanoja sai koko potin.
Harva skakas ekana että ''halki"; ei edes Vesa vaik sil olikin sitä fyrkkaa. Sillä potti oli välist aika puli, koska meit stikkaajia saatto olla kymmenkuntakin.
Krundella tai klandella sai yleensä ainakin omansa takaisin. Jos jäljellä oli kuus, neljä tai enää vaan kaks tsuuguu, niin sit sitä skakas sanoa että halki.
Skrubun lisäksi me skulattiin välist viivaa. Hiekkasaveen vedettiin kolikolla viiva ja molempiin päihin v-muotoiset lyhyet sektoriviivat. Kuka stikkas lähemmäksi viivaa, finnas ja sai suoraan kaikki viivan tai sektorin yli menneet.
Yks laji oli viel peili, jota ei stikattu Pudaris vaan kartsalla reunuksen takaa kivijalkaa vasten. Eka oli se joka sai kolikon kallelleen talon reunaa vasten, siis peiliksi. Toisen peilin saatto myös kaataa ja yrittää omaa peilii tilalle. Jos ei tullu peilii, niin se sai ekaks ravistaa joka stikkas lähimmäks seinää.
Nyt Pudarista ei oo jäljell enää ku snadi pala kaltsia Tölikankadun ja Kivelänkadun kulmapuistikossa. Ja vanhaa skrubumestaamme peittää sementti.
|