SLANGI.NET 2.0 / LUKEMISTO / H1281.html / 8.10.2002

TERVOMAAN RAIJAN PAKINOITA

FRIIDUT JA SLANGI JOULUSTA HÄMÄRIL ON MUN HIMA STÄRÄNÄ - REPUT TULEE MUTSIN OPETUKSIA MUTSI JA MÄ SKOLEAIKANA MUN MUTSI PUURONKASTIKETTA JA MUUTA NAMIA TURHAA DUNII TAI SITTEN EI PUUTARHASTA ONKS JOKU MESTA PAREMPI TALVESTA, SNÖGESTÄ JA VÄHÄN MUUSTAKIN KLEDJUISTA VANHAT MESTAT KESIKSESTÄ, JUHANNUKSESTAKIN OLYMPIAKESÄ 1952 OMA BASTU ONKS TAPANA TÖKÖTTI JOULUTTAA SNADISTI VIEL KLEDJUISTA KERÄÄMISTÄ VISIITISSÄ ÄITIENPÄIVÄNÄ KESIKSESTÄ JA BRAIJAUKSISTA LETTI KONDIKSESSA, KAIKKI KONDIKSESSA KÄSITÖITÄ FRIIDUT JA SLANGI Täss on tullu eri tyyppien kans funtsittuu, et miks toi slangin bamlaaminen on yleensä mielletty kundien jutuks. Bamlasko friidut yleensä ollenkaa slangii ja jos bamlas ni samallako staililla ku kundit vai oliks siin jotain eroo. Mä sit sitä muutamalta friidulta kyselinki, ettei mielipiteet vaan olis pelkästään mun omii ja aika samalla tavalla kaikki ton jutun muisti. Oma pitskujen ja kartsojen kieli tuli friiduillekki tutuks, ku yleensä kimpassa isoissa lösseissä liikuttiin. Friidujen slangi tais olla kuitenki snadisti siistimpää ku kundien. Siit puuttu tietyt oman puheen vahvistuksena käytetyt jutut ja sanat, joilla kundit mielellään teki omaa puhettaan vähän stydimmäks. Slangin bamlaaminen ei musta friiduille ollu mikään ehto päästä messiin jengiin ja siks kai friidut rupes käyttään slangii puheessa vanhempana ku kundit. Kai joskus niihin aikoihin, ku bytskattii nukkeleikit jengissä liikkumiseen. Tai paremminki niin, et viel päivällä braijattiin nukeilla, mut illalla oltiin jo kartsan kulmassa koko talon lössi. Jengissä duunattiin kaikkee kliffaa: hypättiin snaraa, pelattiin pitskulla veguboltsii tai puistossa peffistä, kentsulla nelistä tai pesistä. Sit oli kirkkistä, kymmenen stidii laudalla, vinkkii ja purkkista tai sit vaan luudattiin klitsuissa tai vinteillä. Myöhemmin stondattiin kartsalla ja me friidut oltiin polleita, ku jänättiin olla messissä ja kuunnella, ku isot kundit huuteli ohikulkeville gimmoille semmosii ku: onko neiti neiti, vai onko neiti äiti vai tehdäänkö neidistä äiti tai edestä ku enkeli, takaa ku mankeli vai olikse toisteppäin. Oli semmonen tunne, et oli itekki ollu rohkee ja tehny jotain jygee. Vaik ne meiän mielestä oli rohkeita kundeja, ne kait oli kuitenki viel liian snadeja pitemmälle menevään toimintaan. Ja siitä niit ei kukaan enää ois ihaillukkaan. Joten se seksuaalinen häirintä jäi kundien roiseiks puheiks. Me friidut jänättiin puhuu kyl aika härskejäki juttuja kontin- ja vedekielellä tai sanamuunnoksil. Niille sit kimpassa griinattiin, ku hiffattiin mitä ne tarkotti. Siisteimmästä päästä muistuu mieleen ”Pietari Suuri hattunsa polki”. Himassa yleensä oltiin aika tiukkoja ton slangin puhumisen suhteen – muutkin ku meiän mutsi. Ei puhettakaan, et sitä ois saanu mutsiks sanoo, muutki slangisanat oli kielletty. Vaik se oli ihan tavallinen duunarimutsi, se oli saanu sen verran oppia, et se kyl tiesi, mikä oli sopivaa mikä ei. Kundit kuulemma, varsinki semmoset, joiden faijatki bamlas slangii, sai kyl himassaki sanoo faija ja mutsi. Kiroilla ei kuitenkaan saanu eikä huudella mutsille ja faijalle mitä sattuu päin naamaa. Ku ne halus meille paremmat olot, ku niil itellä oli ollu, ne katto, et piti osaa kans käyttäytyy. Skolessa oli tiukat säännöt. Kansiksessa tietysti, ku porukat oli samoilta kulmilta, bamlattiin ainaki välkillä, mut tunnilla piti puhuu kunnon kieltä. Ja varsinki kirjottaa. Ei saanu vihkoon livahtaa ees vahingossa mä tai sä puhumattakaan oikeista slangisanoista. Opparissa skrivausvihkon reunat oli punasena erikokosista pukeista. Oli ainaki tavallinen pukki, kaksoispukki ja miikka. Ku ainevihkoon tuli ykski kaksoispukki, ei ollu haavettakaan kunnon numerosta. Suomen maikan pyhä velvollisuus oli saada pennut bonjaan kirjakielen kauneus. Meiän reksi varsinki oli tosi tiukka. Ei tarttenu suurtakaan mokaa tehä, ku se jo opasti friiduja ulos skolesta: satamassa kuulemma oli hyvää tilaa huonotapasille friiduille Huonoja tapoja oli muun muassa sopimaton kielenkäyttö. Kundit se lähetti mielellään oransseissa haalareissa stadin duuniin. Opiskeluaikana universtaalla mä tunsin, et mä en oo mistään kotosin. Kaikki oli jostain Hämeestä tai Karjalasta tai Savosta tai Pohjanmaalta. Stadi, mikä kotiseutu se nyt kunnon suomen proffien mielestä oli olevinaan. Joskus tekikin mieli sanoo, että Torniosta tai Kuopiosta, varsinki ku landelta tullu jengi oli sitä mieltä, et stadilainen on syntymäleuhka ja muutenki snadisti outo. Ja sehän ei taas pidä ollenkaan paikkaansa. Kunnon stadilaine hiffaa, ku pitää jotain jelppii ja bonjaa erilaista jengii. Stadiinhan on aikojen alusta tultu ympäri maata ja vähän muistaki maista. Sitte mä menin universtaan jälkeen opekorkeeseen. Mä olin päättäny, et musta tulee kansiksen maikka. Siellä, opekorkeessa nimittäin, ois taas pitäny käyttäytyy niinku ennen skolessa. Niin sanotusta akateemisest vapaudesta mä en hiffannu jälkeekään. Vai mitä mieltä te ootte tämmösestä tapauksesta. Mun piti pitää sellanen näytetunti tokaluokkalaisille. Aiheena oli fisut ja niitten pyydystäminen. Mä olin piirtäny buleja kuvia kaikenmaailman verkoista ja katiskoista, messissä oli metski ja tavallinen kelauistin. Mä olin aamulla käyny tortsalla tsöbaamas kaikkii erilaisii fisuja, mitä sieltä nyt sai ja olin omasta mielestä kunnolla valmistautunu tähän ympäristöopin vaativaan tehtävään. Tunti tuli pidettyy ja mitä sano aineenvalvoja kriitiikissä: tuollaista kieltä olen viimeksi kuullut Sörkässä ja Rööperissä. Arvatkaa ottiks kupoliin. Hukkaan oli menny koko duuni ja mä vastasin: kas, sieltähän olen kotoisinkin. En arvatenkaan ollu sen lehtorin lelli sen jälkeen. Ku mä sit ite olin maikkana, puhuin kersoille yleensä ihan tavallista puhekieltä. En tiä, olikse viisasta, mut hyvin ne tuntu hyvän yleiskielenki oppivan. Se hyöty oli erilaisista puhetavoista, et pennut oppi yhen jutun. Sillon kannattaa olla varuillaan, ku maikka rupee puhuun kirjakieltä, ne sano. Lapsuuden slangi hävis pitkäks aikaa. En mä edes tienny sitä osaavani. Se eli kuiteski omaa elämäänsä mun mielessä ja putkahti ilmoille, ku aika oli kypsä. Sille kävi samalla tavalla, ku eri murteille, ku jengi rupee puhuun heti, ku ne tapaa jonkun kotiseudulta olevan vaikka vaan puhelimessa. Omille kersoille ei tullu slangiii bamlattuu, oman slanginsa ne oppi omien kavereittensa kanssa. Ei se oo enää samaa slangia ku mun lapsuuden slangi, mut eihän tää muukaan kieli oo samaa ku se oli mun lapsuudessa. Kehitys kehittyy, tuumas yks mun frendi ja kai se sopii tähänki. Vaikka kai sitä tarttis vähän slangii bamlaa noille snadeille kakrunkakruille, ettei se ainakaan mun takii kokonaan delais. JOULUSTA On se kliffa bamlaa joulurauhasta, ku samaan aikaan alkaa aika häslinki jo hyvissä ajoin ennen jouluu. Joskus must tuntuu siltä, et tuskin on joulusta päästy, ku jo tarttee tsöbaa mämmii. Pääsiäisen jälkeen aletaan valmistautuu juhannukseen ja sit onki kohta jo joulu. Musa pauhaa yhä aikasemmin, jouluvalot lyysaa jo marraskuun alussa ja kaupat syytää papruu kaikesta siit kamasta, mitä ilman sä et missään tapauksessa voi olla. Jengi fiiraa jouluu kukin omalla stailillaan. Joku ihan oman väen kesken, iisisti. Snadisti pakettii, hyvää skruudista ja musaa ja ennen muuta rauhaa. Onnistuu, jos lähimailla on vain keski-iän ylittänyttä jengii. Mut pannaanpa sekaan muutama kersa, vaikka vaan pari – ei onnistu, mut voi sekin silti vänkää olla. Mun jouluun kuuluu annos vanhaa ja paljon uutta. Uutta on kakrunkakrut, joita ilman joulu ei musta tuntus kyllä joululta, jouluvalot pitskulla ja ne joulupöydän herkut, joist en ollu omassa himassa kuullukkaan. Vanhaa taas on kaikki snadi krääsä, jonka mä jo pentuna Hämärillä levitin esille joulukoristeeks ja tietty ne perinteiset safkat, jotka on vuoskymmenten saatossa pysyneet suunnilleen ennallaan. Hima pitäs kai kans steedaa ennen jouluu. Ku mä olin snadi, mutsi pesi ja kuuras kaikki mestat jouluks ja toisen kerran keväällä. Ei nurkkaakaan jääny vendaamatta. Lattialle bytskattiin talvimatot ja fönareihin talviverhot, kaapit tvetattiin sisältä ja päältä, tuuletettiin ja kiillotettiin. Sitte jouluna oli ainaki puhdasta. Mä oon funtsinu monena vuonna, onks tos jousiivoukses mitään järkee. Sit mä oon tullu siihen tulokseen, laiskuuttani kai, et ei kantsi liikaa steedaa ennen jouluu, snadisti vaan. Sekasin ne paikat menee kuiteski ja putsataan sit jälkeenpäin. Usein se tuppaa vaan joulunki jälkeen jäämään tekemättä, suursiivous nimittäin. Ku mä olin snadi, me tavallisesti oltiin joulu musterin tai enon luona. Yks jouluaatto me kuitenki vietettiin kahestaan himassa. Mutsi oli tohon aikaan duunissa yhessä papruhandelissa Vaasiksella. Mä olin dallannu kavereitten kans Malmin gravikselle faijan haudalle ja tullu takasin busalla, mut mutsia ei vieläkään näkyny himassa enkä mä bonjannu, mitä oli tapahtunu. Sit se tuli hikisenä ja nokisena. Sen duunissa oli ollu snadi eldis ja ne oli joutunu putsaan koko lafkan ennen himaan lähtöö. Tuli se silti lopulta, joulurauha. Safkat kaasulle ja uuniin ja klapia pesään ja kuusta koristaan. Ku me oltiin skruudattu lodjut ja läskit, jaettiin lahjat. Mä olin piilottanu mutsin lahjat uudestaan, ku mä olin tietysti ehtiny ne jo sille monta kertaa näyttää, mä oon aina ollu huono pitään lahjoja salassa. Omii lahjoja mä yritin tsökaa eri kaapeista ja löytää mestat, mihin mutsi oli ne jemmannu. Jotain aina löytyki. Hämärin puustokikselta mä olin mutsille muutamalla huggella tsöpannu jotain snadii, kermanekan ja sokeriaskin ja kynttilöitä kai. Skolessa olin ommellu pöytäliinan. En muista, mitä mä sain, mut varmaan jotain käytännöllistä. Mun lahjoissa ei mutsi koskaan nuukaillu, vaikka muuten oliki säästäväinen. Naapurin faija kävi meilläki pukkina, ku mutsi tykkäs et pukki pitää olla. Vähän se döfas brenkulta, mut niinhän kaikki faijat siihen aikaan. Se aatto meni kaikessa rauhassa kaksistaan. Syötiin vielä illalla läskismörgaria, kuunneltiin radioo, koristeet gungas kuusessa ja kuusi ja kynttilät döfas joululta. Aika ajoissa kai mentiin goisaan, et jaksettiin aamulla Kallion tsyrkkaan ja ku sporat rupes kulkeen, mentiin musterille Eiraan skruudaan. Lapsuuden jouluista on siirtyny mun omaan jouluuni ainaki safkat. Kinkku pitää olla ja laatikot ja sallatti, niinku rosollii mun himassa sanottiin, pitää duunaa alusta asti ite. Alkupaloiks tarttee olla erilaisii fisuja, sillii ja silakkaa ja sillin mä duunaan mutsin reseptillä. Jälkiruuaks sitte veskunasoppaa tai – kiisselii ja kretaa tietty. Leipomista mä en paljon harrasta, ku ei kukaan kuitenkaan niit kakkuja skruudais. Brenkku ei kans mun mielestä kuulu jouluun. Ei oo kliffaa, jos jengi on fyllassa, ku joulu on lasten juhla. Jos safkan kans on snadisti hyvää vindee, siit ei kai kukaan jurriin tuu. Meit on iso jengi ja lahjoja kertyy, vaikkei kallita tsöpattaiskaan. Niit tulee duunattuu ite jo pitkin vuotta, vaikken mä alakaan tapanina stikkaan seuraavan joulun sukkia niinku mutsi teki. Mut sill oliki jo kaikki lahjat valmiina ennen kesistä. Mä pluggasin jostain lehestä jutun, mis valitettiin, et snadeille on vaikee selittää, et ei joulupukki voi ihan kaikkee skaffaa, ku ne luulee, et pukki tietty pystyy duunaan mitä vaan ja et sill on fyrkkaa miten paljon tahansa. Mä en tota usko. Meiän perheessä ainakin kakrut on aina bonjannu, et ei pukillakaan on mahista mitä vaan duunaa tai slumppaa, ku sill on kaikki maailman lapset, joille pitää lahjat järkkää. Jotkut taas ei puhu pennuille pukista mitään, ku sitä kerta ei oikeesti oo, mut mun mielestä sen verran pitää satua olla, et uskoo pukkiin. Onhan se tyyppi oikeesti olemassa, kuka kullonki pukkina liikkuu. Ja entä tontut sitte. Joulukuussa on vaan kilttejä lapsia, ku tontut luudaa fönareitten takana ja tsiigailee sisään, vaik niit ei ite pysty hiffaan. Joulu on jo dörtsin takana. Tee siitä semmonen, ku ite itelles ja omilles haluut, mut älä stressaa äläkä oo marttyyri. Parempi tsiigaa lungisti, ku jouluvalot lyysaa ja lysnaa, ku joululaulut soi, ku kaatuu venttinä punkan pohjaan liian duunin jälkeen. HÄMÄRIL ON MUN HIMA Ku mä stondaan tän Harjun vanhan paarihuoneen höörnas, mä nään oikeestaan kaikki mun lapsuuteni tärkeimmät mestat. Mun himani oli ton kulmatalon, Paganuksen sähköliikkeen talon, ylimmässä kerroksessa. Mä en ikinä pysty tsöraan Junatietä ilman et mä tsiigaan ylös onks meil valot. Siinä ne on keskellä talon seinää seittemännes kerroksessa tutut fönarit. Siihen aikaan noi ulkoruudut aukes ulospäin ja mutsi tvettas fönareit niin, et se roikku ulkopuolella ja mä studasin vieres ja skagasin, et se tippuu alas. Ei se onneks kuitenkaan tippunu, vaikkei se ikinä sitonu nartsaa vyötärölle ja kiinnittäny sitä patteriin, niinku mä oisin halunnu. Pari kesää sitte mä päätin lähtee tsiigaan vanhoi mestoja. Mä alotin sen rundin pitskulta. Sinne pääs Pääskylänkadun puolelta. Porttarin vieres on C-raban dörtsi. C-raban ekas kerrokses oli sillon, ku mä olin snadi, yökahvila, mis taksisuharit kävi öisin borkalla ja kai jotain skruudaamassaki. Mä nousin porttarin mäkee ylös ja stannasin keskelle pitskuu. Kaikki näytti kumman snadilta. Miten ihmeessä me ennen mahuttiin braijaan siel kaikkee, vaik tilaa oli noin hintsusti. Himat oli snadei, mut kakrui oli vilt, joka rabas varmaan kymmenii. Pitskulla hypättiin barbii ja snaraa, kundit skujas fillarilla rundii ja matontamppaustangoissa riiputtiin ja tehtiin temppui. Palotikkaita kletrattiin katolle asti. Jos oli tarpeeks kanttii, voi kletraa ulkokautta. Melkeen kaikki kundit jänäs, mut vaan yks friidu enkä se ollu mä. Rabaan mä en päässy, ku ne on nykyään kiinni, joten mä en voinu mennä toiseen mielimestaan. Se oli viidennen kerroksen kohdalla oleva pyykinkuivauspalkkari. Se oli mun himan rabaris, A:ssa. Ei se oikeesti mikään palkkari ollu. Se oli kattotasanne. Meiän talos oli tai on tietysti vieläki piharakennus, ku on viiden kerroksen korkunen. Siin oli ennen pohjakerrokses ravintola Alban tsöge ja sen takii tietty pitskulla rottii kans, ku rafla stikkas kaikki jätteet pitskun roskikseen. Oliks joku kuullu sillon jotain kompostoinnista. Sen tsögen päällä oli puusepänverstas, ku anto koko pitskulle snygin döfiksen. Mä voin vieläki haistaa, miltä tuore puu döfaa ja kuulla sen sirkkelin äänen, ku alko heti aamulla jo ennen skoleen lähtöö. Vaik ei se meille himaan asti kuulunu, ku me budjattiin kartsan puolella. Sit sen puusepänverstaan päällä oli peltisepänverstas. Samas piharakennukses oli Hämäri kolmevitosen puolella meijeri. Näitten katolla oli talojen pyykinkuivauspalkkarit. Se palkkari oli kliffa mesta braijaa, ku oli kunnolla tilaa joka suuntaan. Sillon ei voinu ku oli pyykkejä kuivumas, ku muijat oli jeevelinä et lakanat tuli skeidaseks ja latari vahti silmä tarkkana ja jaagas heti vek, jos pennut duunas jotain arveluttavaa. Sehän siihen maailman aikaan oliki niin kliffaa, vaikkei me sitä sillon bonjattu, et aina oli talkkari tai jonkun mutsi vahtimas. Kaikki pitskun kakarat oli vähän niinku yhteisii. Sit piti mennä B-rabaan. Siel oli ennen talon buleimmat kämpät, kahen huoneen ja keittiönki kokosii. Siel oli kans torni. Hissi ei menny ku seittemänteen kerrokseen asti ja loput kaks kerrosta oli jännä kiipee tsiigaan, mitä siel tornis oikeen tapahtu. Eihän siel mitään tapahtunu. Siel oli joku kutomo tai sellanen ja iltasin kännisil oli parempaa tilaa kiipee sinne goisaan ku esimerkiks meiän vintin rappuun. Ku me budjattiin seittemännessä, me usein aamulla kuultiin kuorsausta vintin dörtsin takaa. Eipä tarttenu äijien frysaa talvipakkasella, ku pääs sisään goisaan. Muuten hyvä yökortteeri, mut vessa puuttu ja usein aamulla keltanen strittivana tippu alas meiän kerrokseen ja alemmakski. B-raban alakerras oli talon klitsu. Siel oli jokaisella oma komero ja klitsun döfis oli musta tosi nasta. Semmoselta ei nykyisin klitsut enää döfaakkaa. Siel alhaalla klitsun yläpuolella, snadit fönarit kartsan reunan tasalla, oli pesutupa, mis oli pata ja puupaljut ja muistan mä sen pyykkipäivänki döfiksen, ku koko pesutupa oli harmaana höyrystä ja mutsi keitti ja hinkkas pyykkii puhtaaks. Lipeekivee käytettiin sillon pyykin valkasuun. Sit ne puhtaat pyykit levitettiin kuivauspartsille tai talvella vintille, mis ne kyllä kuivuki, vaik ne ekaks tietysti oli ihan jäässä. Se B-raban klitsu oli kriguaikana pommarina ja mäkin kerkesin olla siel muutaman kerran enneku mut förattiin landelle kriguu pakoon. Sielt pommarista kundit lähti aina kerään sirpaleita, ku vaara ohi- merkki oli kuulunu. Sitte yks lempimestoista oli vintti. Rautaovi aukes bulilla rautasel nykkelillä. Se oli avovintti, ja sinne pääs joka rabasta ja voi sit luudaa helposti karkuun, jos joku sattu jaagaan. Meil oli mun kaverin, Vuokon, vinttikomeroon duunattu oma kirjasto, mis me käytiin lainaamas lesaamista. Vuokko oli saanu sen tutulta laatikollisen kirjoja, ku me saatiin siihen meiän kirjastoon. Siel vintissä tapahtu monet muutki jännät, mut jälkeenpäin funtsittuna tosi viattomat jutut, ku kundit hiffas, et me friidut oltiin vintillä. Viel tarttee kertoo pari juttuu meiän talon lafkoista. Paganuksen sähköliike oli jo sillon samas mestassa ku nytki. Sen nimen mukaan koko talo vieläki tsennataan. Paganus tuli mulle tutummaks ku muille talon pennuille senkin takii, et mutsi ompeli lisätienestii saadakseen sinne lampunvarjostimii. Se tsittas keittiön pöydällä kattolampun alla ja ompeli. Siin varmaan näki paremmin. Sit oli kangaskauppa ja papruhandeli ja sekatavarakauppa tai siirtomaatavaraliike, niinku sillon sanottiin. Ja sitte oli Tolssin kultasepänliike. Tolssin neidit ja niitten broidi budjas meiän rabassa , samanlaises kämpässä ku meiän, mut tokas kerroksessa. Kriguaikana ne piti dörtsii auki aina, ku tuli hälyytys, et jengi sai stannaa niitten eteises sen aikaa, ku ventattii, et oli turvallista mennä pitskun poikki B-raban klitsuun. Lähimmät leikkimestat oman itskun lisäks oli Sörkän silta, mis oli kliffa hyppää snaraa, Pääskylänkadun äki, mis laskettiin talvella mäkee ja sitte toi ratapiha. Siel oli suurii tynnyreit, semmosii neliskanttisii, ja me ypittiin tynnyriltä toiselle. Matka oli aika pitkä ja välillä tiputtiin alas ja yhestä tippumisesta mulla on vieläki arpi sääressä, mut ei se tahtii haitannu. Kletrattiin ylös ja hypittiin taas. Tai etittiin ratapihan viljankuljetusvaunuihin jääneitä vehnänjyvii, et saatiin purkkaa ni ei tarttenu kaivaa pikee jalkakäytävältä ku ei aina ollu fyrkkaa tsöbaa parafiinii kemikalikaupasta. Ku mä rupesin funtsiin mun himaa ja kaikkii niit mestoja ja braijauksii, ku meil skidinä oli, ni koko ajan tuli mieleen uutta ja uutta enkä mä oo päässy just omaa taloo ja pitskuu kauemmaks. Seuraavaks ois tullu vuoroon Akruksen ja vankilan kaltsit, Akruksen erakko, ku ei oikeesti ollu mikään erakko, ratavahti ja sen punanen talo tossa Pääskylänkadun ja Teollisuuskadun välissä ratapenkalla, Kyläsaaren rantsu, jossa me opittiin muutaki ku skitareita narraan. Nimittäin sukupuoliopetusta luonnonmenetelmän mukaan. Me lähettiin vaklaan Tellua, ku se sai pokan Marjatan kaltsin alapuolelta. Ne stannas jonnekki Kyliksen rantsun pusikkoon ja me maattiin ojassa ja tsiigattiin stäränä eikä ne mitään hiffannu. Eikä tietenkään saa unohtaa Kaupunkilähetyksen pyhäkouluu ja tyttökertsejä, reduja ja Mäntysaarta. Nää oli hyvii kulmia pennun kasvaa buliks. Oli ympärillä elämän koko kirjo, oli aikuiset, ku piti huolta ja jo pienenä oppi hiffaan, miten monimuotosta elämä voi olla. Mun omat pennut sanoo, et mutsi tulee ihan typerän näköseks, ku se nousee Sörkän metroaseman rullaportaita ylöspäin. Ja niin kai se on, ku tsennaa, et on lähellä oikeeta himaa. STÄRÄNÄ – REPUT TULEE Yhtenä aamuna mä taas tapani mukaan tsittasin tsögen pöydän vieressä ja tsiigailin ulos fönarista. Se on semmonen hyvä mesta pitää vähän vahtii, et mitä ympärillä tapahtuu. Pysyy messissä maailman menossa. Kello oli jotain puol yheksän ja snadit skidit oli menossa skoleen. Ne dallas ylös mäkee bulit reput selässä, nii et kantajaa tuskin pysty hiffaan sen repun edestä. Vilt kamaa pitää noin snadien roudaa eestaas skolen ja himan väliä. Luulis et vähemmälläki pärjäis. Sit mä vaan rupesin funtsiin omaa skoleaikaani ja honasin et siit on jo kulunu hyvinki yli puolen vuossadan verran. Mutsi föras mut Aleksis Kiven kansikseen ku oli siihen aikaan pohjoismaitten bulein skole. Skole alko vasta marraskuussa ku krigu oli just loppunu. Välirauhakirja oli skrivattu syyskuussa. Skolee käytiin kahessa hugissa, snadit sai kyl olla aamuhugissa. Mä muistan et kaks kirjaa mulla oli, Aapinen ja laskukirja. Aapisen juttuja mä osaan vieläki, kuten ’tässä kiehuu tee, härkä hymyilee, lehmäemännällä hiki helmeilee. Pikku päkä tuttisuu, huutaa mää ja huutaa muu.’ Kai se jotenki noin meni. Maikat oli ennen vanhaan opettajii ja kakarat käyttäyty sen mukaan. Piti nousta stondaan, ku vastas, nenäliina ja kampa piti olla messissä skolessa, handut tvetattu ja kynnenalukset kans puhtaat. Sitte maikat muuttu opettajist opeiks ja sai rupee vastaan istuvilteen, mut nykyisin ne on jotain Pirjoja ja Pekkoja eikä tulis kai kuuloonkaan et pitäis stondaa, ku maikka tulee luokkaan. Vaik ei kai se maikan ote duuniin siitä oo kii, mikskä sitä sanotaan. Mä en varmaan ollut ees ekalla mikään mallioppilas, mut se alaskolen maikka oli tosi kliffa. Mä luulin pitkään et mä olin joku sen lelli, ku mä aina pääsin käytävään tekeen jotain duunii, peseen mustebotlareita tai duunaan jotain muuta snadii. Paljon myöhemmin mulle selvis et se sillä lailla pääs hetkeks eroon kakrusta, ku ei snaijannu, et pulsa on se mesta, mis skolessa tsitataan. Yläskolen maikka oli toista maata. Mä oon myöhemmin kyl tajunnu, et ei se pelkästään sen maikan vika ollu, et sen päreet eldas meiän kans yhtä mittaa. Täys sali Sörkän ja Kallion kakaroita, neljäkymmentä friiduu ja koko jengi kriguajan kasvatteja: ne, ku oli ollu koko kriguajan stadissa oli ollu enemmän tai vähemmän huoltoo vailla (mistäs mutsien aika ois joka mestaan riittäny), sit niitä ku oli pantu krigun jaloista Ruotsiin parempien skruudisten ääreen ja nyt ummikkoina draisattu takas himaan ja sit sellasii ku mä, ku olin saanu budjaa melkeen koko kriguajan landella ja vast alaskolen alkaessa tullu takas stadiin. Se maikka oli ollu kans itekki krigussa vaikkei me sitä sillon bonjattu. Me funtsittiin vaan, et on se kumma, ku sillon aina samat kledjut: harmaa kolttu, josson valkoset kaulukset. Emmä sillon snaijannu, et se oli lottapuku. Emmä ollu nähny yhtään lottaa. Mun mutsi skujas sporaa koko kriguajan eikä landella lottia näkyny. Me kyl tehtiin sille maikalle tosi hirveesti jäynää. Yks juttu esimerkiks oli tämmönen: Mä olin yhen Irmelin kans järkkäri ja järkkärit sai olla välkän sisällä. Me funtsittiin, et nyt ois hyvät tsenssit panna imupapruu jengin mustebotlareihin, ku oli sen aikasissa pulsissa semmosessa aukossa siin pulsan yläosassa. Ja sit siihen botlariin kastettiin mustekynää, joss oli semmonen irtoterä ja kirjotus kuivattiin imupaprulla. Imupaprun biitit suli kliffasti niihin botlareihin ja ku jengi alko skrivaan, ni paprun säikeet tarttu teriin ja sottas koko vihkon. No boseenha me jäätiin. Maikka pani tsöbaan litran pullon mustetta. Eihän mulla ollu mitään fyrkkaa enkä mä jänänny mutsille puhuu mitään. Mut Irmelillä oli ja mä taidan olla sen puolen botlarin hinnan, fimtsigan muistaakseni, pystyssä vieläki, joten sori vaan, jos satut kuuleen. Muutenki mä olin snärkkäri, et maikka sanois mutsille, mut sen verran se oli redi, ettei se mitään kaveerannu. Ku mutsi tuli kesiksellä mua landelle tsiigaan, mä kerroin koko jutun ite. Mut jälkkään me kai taas jäätiin. Sil maikalla oli vänkä tapa jättää iltavuoron jälkeen lauantaina kello viidest kuuteen jälkkään sjungaan virsiä. Se polki selkä suorana harmoonii ja syntiset veisas. Kai osaks sen takii, osaks pyhäskolen, mä tsennaan vieläki aika monta virttä. En oo omilta snadeilta kysyny, et vieläkö jälkkään jätetään ja jos ni mistä syystä, kuinka usein ja mitä siel duunataan. Ku toi perusskole tuli, ei enää tartte funtsii, onks varaa mennä oppariin vai ei. Kaikki saa kunnon peruskoulutuksen riippumatta siitä onks faijalla ja mutsilla fyrkkaa vai ei. Mun lapsuuden Sörkässä ei vielä ollu ollenkaan varmaa, et pääsee oppariin. Ekaks piti olla fyrkkaa, et pysty tsöpaan kaikki skolekamat ja maksaan skolen kanssa, jos ei sattunu pääseen vapaaoppilaaks. Sit piti selvittää pääsyskabat, ku kesti kaks päivää ja mis piti laskee, lesaa ja skrivaa ja tietää mantsast ja uskonnost. Onhan noi kauppalat ja kaupungit nyt jo vanhaa tietoo, mut vesistöt ois viel kliffa muistaa ulkoo, ni vois vähän brassaa noille pikkuskideille. Vaik eipä silti, paljon nykyiset kersat osaa ja muistaa ulkoo semmostaki, mist mull ei oo aavistustakaan. Mähän sitte pääsin sinne oppariin mutsin iloks ja vanhan kansiksen maikan hämmästykseks. Mä pääsin vapaaoppilaaks, ku faija oli delannu. Ja siitä riitti sit taas opparin reksille oma ilonsa, ku se muisti aina mainita, et skolessa ei oo pakko olla, jos ei hotsita ei ainakaan vapaaoppilaan. Satamassa oli kuulemma hyvää tilaa ja skoleen vapaaehtosia tulijoita. Paljon skolesta ois riittäny muisteltavaa, sillä kliffaa skolessa oli, vaikkei aina läkejä niin hotsittanukkaan duunaa. Mut viimenenki skolereppu oli kadonnu meiän kujalta. Päivän duunit oli snadeilla alkamassa. Kantsii kai tsiigaa fönarista toisenki kerran. MUTSIN OPETUKSIA Se meni sitte delaamaan, mun mutsi. Vaik se oli ollu aika klesa jo pitkän aikaa, se mun mielestä heitti lusikan nurkkaan kuitenki liian aikasin. Se oli omien sanojensa mukaan klesa vähän muualtaki ku joka mestasta, mut sen nuppi pelas loppuun asti tosi kirkkaasti. Bamlattiin monta kertaa sen kanssa elämän tärkeistä asioista. Monta kertaa mä oon sliibannu, ku on ollu snadisti ikävä, mut mä uskon, et ylimmäinen prisari on sijottanu sen yläkerran parhaimmille mestoille ja sielt se tsiigaa hymyssä suin, ku me tääl alhaalla kompastutaan lillukanvarsiin. Vaikka mä oon itekki jo snadisti ”gamla”, mä huomaan nyt sen delattua funtsivani harva se päivä kaikkia juttuja, mitä se mulle on opettanu. Se oli nimittäin aika stärä, vaikkei paljon skoleja ollukkaan saanu käydä. Se oli vaan matkan varrella sivistäny itteensä, lesannu, käyny kursseja, jutellu ihmisten kans ja funtsinu sitte niit erilaisii juttuja. Kaikkein paras opetus ku se mulle on antanu, oli ’herroja ei tarvi pelätä, mut ihmistä pitää kunnioittaa’. Mä kerran kysyin siltä, et muistaakse, et se on tolla tavalla neuvonu, ni se siihen silmät kirkkaana tokas et, herranjesta, oonks mä joskus puhunu noin viisaita. Siit neuvosta on kyllä ollu matkan varrella ihan käytännön hyötyy. Mä en oo skagannu toimittaa asioita, vaikka vastassa ois ollu bulimpiki jehu. Ei ne ihmistä kummempii oo kuitenkaa kukaan. Ihmisen arvon on aina määränny ihminen ite, ei se, mitä se duunaa tai millaseen perheeseen sen on aikanaan onnannu syntyy. Tähän samaan oppiin kuuluu kans se, et jos on jotain valittamista, kannattaa valittaa heti tarpeeks korkeelle, ni voi alkaa tapahtuukki jotain. Pitää kuitenki muistaa, et ku sä ite käyttäydyt snygisti, sä kehtaat tsiigaa öögaan ketä vaan toisenki kerran. Sit oli toinen tärkee oppi se et likapyykki tvetataan himassa. Vaikka mä kuinka joskus munasin ja tein tyhmii juttuja ja vaik kunnon kasvattajan tavoin mutsi anto kuulua, mitä mieltä se niist tempuista oli, mä en ikinä kuullu et se ois morkannu mua vieraille. Siitä kai mulle itellekki kasvo semmonen käsitys itestäni, et sitä pystyy melkeen mihin vaan, ku oikeen tsemppaa. Jos joku vieras tuli jotenki symffaan mua, mutsi oli heti puolustamassa. Vieraat sai aina kuulla, miten kiva ja muutenki fiksu meiän Raija on. Sit ku oltiin kahteen pekkaan, se halus kuulla suoraan, miten ne jutut oikeesti oli. Ja sitte seuras kunnon moraalisaarna ja joskus vähän stydimpääki kasvatusta. Ku mun omat kakarat budjas vielä himassa, ne aina sano mua kuoliaaks selittäjäks. Asiat puhuttiin puhki niin kauan, ku niis vähänki puhumista riitti. Vasta sitte, ku joka höörna oli vendattu, oli juttu pois päiväjärjestyksestä. Sen takia mä en kai oo koskaan snaijannukkaan sellasta, et omia ihmisiä symffataan julkisesti. Oli ne omat sitte perheen jäseniä, työkavereita tai vaikka kavereita jostain harrastuksesta. Jos ei oo kanttia puhua suoraan naama naamaa vasten, on paras olla puhumatta. Ei se kai silti tarkota, et pitää kragaa. Voihan ne sanottavat vendaa siistiinki asuun tai selittää kuoliaaksi. Mä muistan kyl tästä, ku yks duunikaveri ennen sano, et luuleksä olevas joku hyvä ihminen, ku sä sanot asiat päin naamaa. No en kyl sen jälkeen pitkään aikaan luullu. Sit mutsi varotti katkasemasta syntymättömän varsan selkää. Se on kai sama juttu, ku jenkkilässä sanotaan et hold yor horses. Mä oon aina ollu vähän semmonen, et mä hössötän etukäteen varsinki kaikkee kliffaa, mitä mä venttaan olevan tulossa. Mutsi oli järkevämpi. Se maltto paremmin mielensä. Se oli kai matkan varrella saanu tottuu enemmän vasta- ku myötämäkeen. Kyl mä sitte aina välillä yritän snadisti bromssaa. Mä olin skoleaikana pankissa kesäduunissa. Oli tulossa jotkut pankin kesägeimit ja me kesäapulaiset tietty ruvettiin intoon niistä. Yks vakituinen duunari sano, et mitä turhia, jos ne vaikka perutaan, ni sillon koko riemu on ollu ihan turhaa. Ni mä sanoin sille, et sillon mulla on ollu ainaki yks ilo ja sulla ei yhtään. Ja jos ne pippalot tulee, ni mulla on on ollu kaks ja sulla vaan yks. Et semmonen logiikka. Joskus kuitenki ois ollu kliffaa tajuta et syntymättömän varsan selkää ei kannata katkasta. On nimittäin ottanu eräänki kerran päähän, ku ostoslista on valmiiks tehty ja sitte ei tuukkaan sitä lottovoittoa. Mutsi neuvo aina, et käsityö pitää duunaa niin siististi, et sitä kehtaa tsiigaa nurjaltaki puolelta. Mä oon tehny eläissäni aika paljon kaikenlaisii käsitöitä. Mun käsityöläisen alkutaival tosin oli aika vaikee. Ekalla skolessa piti nimittäin oppii virkkaan. Mä vieläki muistan ne pumpulilangat. Ne oli sinisii ja keltasii ja niist piti tulla ja tuliki lopulta snadi patalappu. Mä en millään oppinu ja maikka lähettiki ne langat himaan pyhän ajaks, et mutsi opettais. Ja opinhan mä sitte, ku aina välillä sai mennä pitskulle vähäks aikaa braijaan ja taas takasin himaan virkkaan. Vähän samalla tavalla mun vanhempi kundi opetteli aikanaan skolessa kakkosia. Sen piti päästä suihkuun välillä, ku kävi niin voimille. Miten se kiemurainen kakkonen oliki pantu heti ykkösen perään. Nythän ei oo enää hätää, ku kakkonen on muutettu helpommaks skrivaa samoin ku melkeen kaikki kirjaimet. Ei oo Salervo enää mitään. Ku mä vihdoin innostuin käsitöistä niin et niitä valmistu tosta vaan, mutsi kutsu mua ryppyräätäliks. Mutsi tokaski usein lungisti, ku mä taas sain jonkun kuteen valmiiks, et ompelija ois miljonääri, jos se ois yhtä spiidi ku mä. Mut käsitöitten nurjalla puolella on mun mielestä paljon syvempiki merkitys. Se tarkottaa kaikkee duunii, minkä sä teet. Se kai pitäis duunaa niin hyvin ettei tarttis myöhemmin korjaa ja et sitä kehtais näyttää muilleki ku vaan puolpimeessä parhaille frendeille. Jos voi olla ylpee omist duuneistaan, se ei kai oo itserakkautta, vaan pelkkää hyvää mieltä siitä et on saanu aikaan muutaki ku sutta. MUTSI JA MÄ SKOLEAIKANA Mutsi föras mut Aleksis Kiven kansikseen, ku krigu oli just loppunu. Handu sen handussa mä dallasin pitkin Hesaria kohti skoilee, ku alko vast marraskuussa. Aleksis Kiven kansis oli tosi buli siihen aikaan, skoilee käytiin kahes hugissa. Snadit oli aamuhugissa. Anni Peltonen oli stärä maikka - se joteski bonjas kakruja, vaikka oliki jo aika vanha. Ei kai se ollu mikään lökö homma panna lesaan ja skrivaan melkeen neljääkymment skidiä. Mull oli snadisti vaikeeta olla iisisti, ku oli kliffa braijaa kaverien kans. Mä luulin olevani joku maikan lelli, ku pääsin luokast vek tvettaan mustebotlareita - jälkeenpäin mä oon bonjannu, et se vaan halus päästä musta eroon vähäks aikaa. Yläluokil kaikki muuttu. Luokal oli pelkkii friidui ja Elli Karivirta oli ärjy maikka. Mutt kyl me sille jäynääki tehtiin. Kerran me oltiin yhen Irmelin kans järkkäreitä. Jotenki vaan juolahti mieleen, ku oli hyvät tsenssit, stikkaa imupapruu kavereitten mustebotlareihin. Boseenhan me jäätiin, ku skrivates vihkot meni sotkuun. Maikka pani ostaan litran mustetta. Mistäs mul ois fyrkkaa ollu. Onneks Irmeli vippas - taidan olla sen fimtsikan pystyssä vieläki. Mä skagasin, ett maikka kaveeraa mutsille. Siit ois tullu nekkuun varmasti, mutt ei se mitään bamlannu. Ku tuli kesis ja mutsi tuli tsiigaan mua landelle, mä kerroin koko jutun sille ite. Karivirralla oli vänkä tapa jättää viikon fiboist skoilen jälkeen jälkkäriin lauantai- iltana viidest kuuteen sjungaan virsii. Syntiset sjungas ja maikka polki harmoonia. Arvatkaa, tsennaanks mä monta virttä. Faija delas skönellä, ku mä olin neljännellä. Mä tosissaan funtsasin, pääsenks mä oppariin vai en. Mutsi oli kuiteski päättäny, ett sen ainokainen tseenaa paremman elämän ku sillä itellä oli ollu. Niin mä pyrin ja pääsin Hykkylään - mutsin iloks ja Karivirran hämmästykseks. Ja mutsi teki duunii. Päivät se oli Vaasiksella Tuomisen paperihandelissa, illat se korjaili populan keldjui tai duunas lampunvarjostimii Paganuksen sähkölafkaan. Mutsi oli tosi stärä duunaan mitä vaan. Kriguaikana se oli skujannu sporaaki. Ja kaikki fyrkat se vääns vaan sen takii, et se vois slumppaa sen ainoolle penskalle kaikkee tarpeellista. "Että lapsen ei tarvitse tuntea olevansa huonompi kuin muut." Kyl mä silti joskus tunsin. Niinku sillon ku reksi kuulutti radiost kaikkien niitten nimet, jotka oli päässy vapaaoppilaaks. Tai ku se ei unohtanu kertoo, et skolessa ei oo pakko olla, varsinkaan vapaaoppilaan, jos ei hotsita. Just sen verran hotsitti, et vuos ja luokka jotenki klaarasin. Skoles oli kyllä kliffaa. Lesaamisen kanssa niin ja näin. Matikasta mä en paljo bonjannu. Kerran stikkasin jo himassa valmiiksi ennen jomman skaboi papruun teoreeman ja M.O.T. Jotenki kai mulla katko ja se jäi sinne papruun. Maikka huutaan, et reksille heti ja käyttäri tulee. Mä siitä spiidaan, et ku en muutakaan bonjannu, skrivasin edes sen, ku olin blukannu ulkoo. Maikka usko mua raukkaa ja sain armosta jommast spettariin femman. Mutsist oli kliffaa, ku en stannannu sillekään luokalle. Hyväuskonen se oli, rakas mutsi, ja mä strittasin sitä öögaan sen kun kerkesin. Ku skaboist tuli nelosia, mä pärstä peruslukemilla esitin, et itse asiassa ne oli yläarvosii, ku luokan keskarikaan ei ollu nelosen päälle. Mutsi usko ja oli ylpeä tyttärestään. Se pienensi ja käänsi omii ja systerinsä vanhoi kledjui mulle sopiviks, järkkäs mut retkille, ku muutki pääsi, osti skimboi ja skrinnareit. Fillarinki mä sain, ku olin kakstoista. Tais mennä mutsilta siihenki kuukauden liksa. Kukaan ei saanu tulla symffaan sen kakaraa, paitsi tietysti se ite. Mutsin tilannetta jelppi varmaan snadisti, ku mä pääsin kesäduuniin. Se oli kesis, ku stadis oli Olympia-skabat ja mä olin neljätoista. Valkoses Ristissä pantiin rasvaa purkkeihin ja hiusvettä botlareihin pari kuukautta. Kaikki fyrkat meni tietysti kledjuihin ja blääkiin, mut eihän tarvinnu mutsilta pummaa. Näihin aikoihin ruvettiin käymään joraamas, Byggalla, Natsalla, Kievaris ja Polilla. Polilla skulas Erik Lindströmin orkka ja Helena Siltala sjungas. Kesällä jorattiin Lintsillä ja Vanhalla. Paul Ankan klyyvaria tsiigattiin öögät killissä Lintsin lavan reunalla ja lysnattiin tietty Delta Rhytm boyseja. Vaikk jätkillä oli lättäborsat ja spittarit ja gimmoilla tärkätyt alushameet, patella-vyöt ja Sans Egalii huulissa, me oltiin kunnon populaa. Ei me kragattu fyllassa, kukaan ei edes blaadannu. Aikanaan skole loppu ja päästiin stuiduks. Me oltiin just flytattu mutsin kans Sörkästä Rööperiin, ku talon kämpät blisattiin osakkeiks eikä mutsilla ollu fyrkkaa budjua tsöpaa. Ei se mun spettari mikään häävi ollu, mut silti mutsi spiidas onnesta. Se hogas varmaan, et se oli saanu jotain näkyvää liksaa kaikest duunista - valkosen kotsan tyttären knubbiin. MUN MUTSI Mutsi delas jotain vuos sitte. Se oli mulle aina mutsi – ei mikään Mailis, vanhempi mut silti yks parhaita kamuja. Se jeesas ja oli messissä, ku tarvittiin ja hiffas et ei kande paukuttaa turhasta päätään. Vaik sen knubbi skulas loppuun asti täysin, ei vanha kroppa ollu enää kondiksessa. Klabbi ei noussu niinku ennen, ku mä en prjänny alkuunkaa sille dallaamisessa, ja pumppu reistas. Mutsi oli meiän lössin kantaemo, enkä mä ees jänänny funtsii sitä, et se ois slepannu jengist vek. Mut eihän me tänne kukaan jäädä ja kunnon duunarimutsin muistoks mä haluunki kelaa sen elämää ku filkkaa taaksepäin. Ku mä flyttasin himasta, me ei muutamaan vuoteen oltu mutsin kans paljoo kimpassa. Meill oli silti ihan hyvät välit, mitään flaidiksii ei koskaan ollu. Kumpiki vaan byggas omaa elämäänsä. Mutsiki oli vast vähän yli nelikymppinen. Mä menin giftikseen, opiskelin, kävin duunissa, sain omii skidei ja koko ajan oli snadii säpinää. Mutsi paino duunii niska limassa niinku se aina oli tottunu tekemään, hotsitti tai ei. Ikinä se ei eläny pummilla eikä duunista lintsannu. Kai se on mutsin peruja, et mustaki tuntuu et on ku ois pahanteossa, jos ei pitkään aikaan oo duunannu mitään hyödyllistä. Mutsil oli kuuskytluvun alussa snadi lafka ja päivät veny tosi pitkiks. Vaikka se kuin yritti, kauppa ei skulannu ja lopulta piti antaa periks. Oma liksa jäi saamatta, hyvä ku sai safkat jotenki skaffatuks, ku ei aina ollu ees huggee fikassa. Se draijas loppuja kamoja messissä ja slumppas niit landella jossain Mikkelin torilla ja joutu budjaan kaiken maailman mestoissa, mut silti jäi vielä velkaa. Se bamlas jälkeenpäin, ett se oli niin auki, ettei sill ollu fyrkkaa edes busalipariin, niin et se ois voinu tulla tsiigaan mun pikkuskidejä. Tai jos just ois ollu lipariin, ei ois voinu enää tsöpaa pennuille mitään snadii tuliaisiks. Ei sen elämä koskaan leveetä ollu, muttei noin fittimäistä ois tarttenu olla sentään. Se tuli aikanaan stadiin viistoistvuotiaana, ekaks piiaks johonki perheeseen, sitte köksien apulaiseks Naistenklinikalle. Siellä se faijanki treffas. Ne rupes styylaan, meni giftikseen ja budjas ekaks faijan mutsin ja systerin kans Hermannissa. Kriguaikana se tsöras sporaa, ja muitten duunien lisäks ompeli ja korjas muijien kledjui. Rankka duuni tuotti tulosta. Se sai raha-asiat kondikseen, fyrkkaa alko jäädä jemmaan ja niin se sai ekan oman kämpän, ku se oli vähän yli viiskymmentä. Mä olin messissä sitä tsöbaamassa. Pian sen jälkeen se sai kuiteski sydärin ja pääs tai joutu eläkkeelle. Mun perheelle kävi siinä tsägä. Mutsi oli viel niin hyväs kondiksessa, et se alko käydä meillä jeesaamassa. Perheen juniori oli alle neljän vanha ja mutsi rupes hoitaan sitä. Ne dallas yhdessä kartsalla ja skuffas rattaissa Puppea. Puppe oli pikkukundin buli nalle. Mutsi tvettas fönarit ja monet sellaset mestat, ku oli niin jemmassa, et niit ei dorkempi ois skeidasiks hiffannukkaa. Viikonloppuna döfas bultsi, ku pennut tuli skolesta. Tätä jelppimistä kesti parikytä vuotta. Mutsilla oli kultaset handut. Mä meinaan sillä sitä, ett se pysty duunaan mitä vaan käsitöitä. Hädintuskin oli joulusta päästy, ku sill oli jo koko populalle seuraavan joulun lahjasukat duunattu. Se leikkas kaikki vanhat kledjut matonkuteiks, se leikkas plastiikkipusseja ja virkkas niist mattoja, se ompeli, parsi ja paikkas. Mä muistan et se ennen parsi risat alkkaritki. Ku mä olin snadi friidu ja vähän vanhempiki, se ompeli mulle melkein kaikki mun kledjut. Tarkka se oli aina: mitään se ei stikattu vek. Niinpä sille jäi sen verran fyrkkaa säästöön, et se pysty snadisti tsiigaan maailmaaki. Mä en snaijaa, miten semmosest eläkkeestä. Ei se nälässä ollu, se skruudas ihan kunnolla. Mut se duunas kaikki safkat alusta asti ite ja hiffas sopivat tarjoukset. Vaik se väitti, et se tsöbas itelleen tarpeeks gutaa, se ei skaffannu mitään sen mielest turhaa, semmosta, ku voi duunaa itekki. Aplareita, banskuja ja fibeleitä ja jotain pastillia se slumppas, brenkkuu ja röökiä se ei koskaa tarvinnu. Flindarin konkkuu se saatto ostaa matkalta, mut se kestiki ainaki vuoden - snadi siivu joskus ennen goisimaan menoa lääkkeeks. Fyllassa se ei koskaan ollu. Loppuaikoina oli tosi dorkaa, ku se ei jaksnu enää harrastaa. Oli semmonen kertsi, Yksinäiset Ystävät, mis se oli käyny ainaki neljäkytä vuotta, tosin sekään ei ollu enää sama ku ennen. Monet vanhat, innokkaat kertsiläiset, mutsin vanhat kaiffarit oli jo delannu. Eikä se jaksanu joraa kansantansseja. Kertsin kuorossa se sentään sjungas niin kauan, ku se kuoro oli ja hyvin sjungaski, alttoo ja nuoteista. Jos funtsii, mistä kaikesta se oli ollu klesa, on snadi ihme, et se oli niinki pitkään ees jonkunlaises kondikses. Heti krigun jälkeen se sai keuhkiksen ja stannas puol vuotta Tölikan tupilassa. Sen knubbi oli klesa melkeen joka päivä koko sen iän. Sitä oli leikelty vähän joka puolelta ja sitte rupes pumppu ruvennu reistaan. Parina viimesenä vuotena se dallas hissun kissun ja sippas iisisti, vaikka ennen se meni niin, ett fleda hulmus ja mä tuskin pysyin megessä. Klabbit ja selkä oli joskus niin klesat, ettei se pystyny kunnolla goisiin. Monta kertaa me skagattiin, ett se delaa, ku se oli sairiksessa tämän tästä. Loppuun asti se oli tosi skarppi, vaik se heittiki naamaan parikyt tabuuu päivässä - ei se ollu turhan snärkki sen omast kondiksesta. Jos mull on tsenssit dallaa tätä boltsia yhtä kauan ku mutsil oli ja jos mun lanttu sillon leikkaa edes hitusenkaan sen verran ku mutsin viimeseen asti ja jos mun läheiset on edes lähes yhtä retkussa sillon muhun, ku mä olin mutsiin, voin pistää öögat lungisti boseen ja pummata pääsyliparin ylimmältä prisarilta. PUURONKASTIKETTA JA MUUTA NAMIA ”Mummu, mitä namia sillon oli, ku sä olit pieni?”, kysy mun kundin pikkufriidu yhtenä päivänä, ku kersankersat oli meillä hoidossa. Mun piti oikeen kelaa, etten mä vastais vaan tylysti, et ei mitään. Pitihän mun lapselle kaveeraa enemmän, ku vaan tokasta et ei mitään. Täytyhän meillä jotain olla sillon ku mä olin snadi. Mä synnyin vähän ennen kriguu, mut siit ajasta mä en mitään muista, pula-ajasta kylläkin. Eihän tän päivän snadi snaijaa krigusta tai jostain pula-ajasta, ku kaikkee kamaa on yllin kyllin ja vähä enemmänki. Olihan se kriguaika viiskyt vuotta sitte snadisti erilainen ku nää nykyiset, joita ne tsiigaa telkkarista. Krigusta ja pula-ajasta vois tietty kaveeraa karmeitaki juttuja, mut mä sain ne jutut onneks kuulostaan jotenki jänniltä, vähän niinku saduilta tai sellasilta. Mä alotin siitä, et mun mutsilla oli jemmassa jossain skobessa sokruu, ku se oli kupongeilla slumpannu ja sitä sai maistaa biitin sillon, toisen tällön. Sokruuhan ne kakrut pummaa nykyäänki, ku se on aina vaan yhtä makeeta ku sillonki ku mä olin snadi. Mut sit mä rupesin muisteleen, mitä kaikkee korviketta oli. Sitähän oli kaikelle: kledjuille, tsengoille, borkalle ja tietysti karkillekki. Mä muistin sellaset paprupussit, joitten päällä luki ”Namimuruja karamelleja odotellessa”. Ne oli kuivattui sekavihanneksii, porkkanaa, lanttuu ja sellasta - pienii murusii, makeutettu sakariinilla. Sit oli puuronkastiketta. Mä muistin, et se ois ollu duunattu kuivatuist puolukoista, ku oli jauhettu ja pantu sakariinii messiin, mut yks mun kaveri muisteli, et se ois ollu jotain amerikanherkkuu. Sit oli jotain marmelaadin tapasta, ku oli suunnilleen kenkälodjun kokoses faneeriaskis. Kaikkii näitä sai tsöpaa joka sekrust ja varsinki puuronkastike värjäs koko suun punaseks. Mä kerroin, et ekat karkit sai vekslaa jätepapruun. Paprut förattiin sellaseen keräyspaikkaan, se oli jossain Flemarilla kai Hesarinkujan puolella. Vastalahjaks siit paprusta ne anto karkkipussin. Niitten nimi oli Jätejoonas ja ne oli sinisii. Myöhemmin jätepaprut voi vekslaa monenlaiseen kamaan, esimerkiks hopeelusikoihin. Jätskii tuli Hesarin puukiskaan, siihen ku on vieläki Hesarin ja Flemarin höörnassa. Ne oli vanilja- tai puolukkajätskei ja ku kerran imas, ni vaniljat ja puolukat tuli suuhun ja jää jäi tikkuun. Ekan oikeen jätskin mutsi slumppas mulle Lastenpäiviltä, ku oli Messukentällä ennen ku Lintsi tuli. Sielt me vinnattii Onnepyöräst kans paketti oikeeta borkkaa, metri sinistä flanellii, jost mutsi teki mulle liivin, sellasen, johon sukat pantiin kii ja sit viel pussin keltasii makaroonei, ku me skruudattii heti himassa kuivilteen. Yks ihmeellinen juttu noitten snadien mielest oli, ku mä kerroin et ekaks purkkaa sai stadissa mun muistaakseni vaan yhestä mestasta. Skolessa tai pitskulla, emmä muista kummassa levis huhu et Kit Catin levarin kiskaan oli tullu oikeeta purkkaa. Ei ku sporalla sinne. Ne oli snadei tyynyi, neljä aina yhessä paketissa. Oisko ollu PK:ta. Purkkaa pidettiin sit ku aarretta yöt sokruvodassa lasissa ja päivät tietysti suussa. Parhaalta kaverilta saatto saada pummattuu sen suusta snadin biitin, jos ei itellä ollu. Et sellasta hygieniaa. Jos sattu oleen fyrkkaa, tsöpattiin kempparist parafiinii ja parafiiniankkoi, mut ankat bungas enemmän ku tavallinen. Ku yleensä ei fyrkkaa ollu, mä jyrsin mutsilta salaa kynttilöitä. Sen ajan kynttilät oli nimittäin parafiinii. Ne oli meiän kamarin senkin päällä viishaarasessa kynttilänjalassa , ku faija oli duunannu. Monta senttii mä sain alapääst vekka ennenku mutsi hogas, et ne oli tullu aika lyhyiks spädiks. Sörkän ratapitskulla oli stogevaunuja, ku oli tuonu viljaa ja sielt me kaivettii vehnänjyvii. Niistki tuli purkkaa, ku tarpeeks kauan jakso jauhaa. Landella se homma oli tietysti iisimpää, meni vaan pellolle ja taitto tähkän handuun. Ku mieli teki jotain gutaa, mielikuvitus tuli avuks. Skruudattiin hiivaa, pikee kartsalta, margariinin ja kaakaonkorvikkeen sekotusta ja skolesta lahjotuksena saatu jenkkiläinen hammaspulveri meni nopeesti. Kerran tais skoleen tulla kaikille snadi sveitsiläinen sukupötköki. Apteekista voi tsöpaa merimiesmällii, ku oli kovaa ku kivi tai sit salmiakkipastillii tai –jauhoo. Jauhoo tiputettiin pussista kämmenelle ja sit nuoltiin se siitä vekka. Nää tais olla niitten snadien mielestä tosi jänniä stooreja, koska mä oon saanu kertoo viel paljo muitaki juttuja siitä, ku mä olin snadi. TURHAA DUUNII TAI SITTEN EI Yhtenä päivänä mä manklasin rästejä meiän klitsussa. Oli aikaa funtsii omiaan ja mä funtsasin, mitä kaikkee turhaa duunii sitä onkaan himassa ja mitä kaikkee sit taas toisaalta jää tekemättä. Eiks riittäs et lakanat ja muutki liinavaatteet vois vaan tiukasti viikkaa ja rullaa ja sit panna kaappiin nättiin pinkkaan. Ei ku ekaks tvettaat, sit kuivaat, sit vedät, manklaat ja viikkaat. Onhan ne tietty sillon sileit ja siistei, mut litskisti iisimminki sen homman vois ehkä hoitaa. Ei sentään enää tartte taitella tyynyliinan nartsoi veitsenkärjellä vekeille niinku mun mutsi nuorena joutu tekeen ku se oli herrasväessä piikana. Paljon mä oon oppinu lintsaamaan. Ennen, ku pennut viel budjas himassa, meilläki oli steedauspäivä. Matot roudattiin pitskulle ja tampattiin. Sillaikaa pyyhittiin pölyt ja lattiat. Jokaisella oli oma osuutensa siin duunissa. Meiän nuoriso on kyl sitä mieltä, et tää mun nykyinen lintsaaminen johtuu osittain siitä, ku ilmasta työvoimaa ei enää oo himassa tarjolla. Ite pitäs duunaa melkeen kaikki. Ja ku mä olin snadi, mulla oli kans omat hommat himassa. Ensteks piti irrottaa ryijyn hapsut toisistaan, ne ku kummasti meni aina viikon varrella sekasin. Se ryijy on mutsin seinällä vieläki. Ei niitä hapsuja kai enää tartte selvittää, eihän ne yheltä ihmiseltä sekasinkaan mee. Sit sai hinkkaa messinkisen postiluukun ja soittokellon jollain Sampolla ainaki raban puolelta, et oli siistii ulos päin. Se oli kliffaa duunia. Siin näki jotenki heti handujensa jäljen. Sit piti pyyhkii pölyt. Ne piti pyyhkii kunnolla tai sit sai fuskaa, ku tarkotti ettei tarvinnu ravistaa liinoi, sai pyyhkii niitten ympärilt. Mutsi tsekkas, ku se tuli duunista, et homma oli hoidettu niinku se oli kullonki käskeny. Se pyyhkäs handulla ovensuussa sähkönappulan päältä tai lyftas pöytäliinan kanttii. Ne oli sellaset sen virkkaamat liinat senkin ja apusenkin ja tupakkapöydän päällä. Niiss oli snadei holei, joist heti näki, jos oli jääny pölyy, jos oli pitäny pyyhkii kunnolla. Nykyään ei kenenkään kantsi lyftaa mun pöytäliinoi ja lattialla puudelit tsuppaa ilosesti. Niit sitte saa aika ajoin pölkkärillä jaagaa, jos sattuu hotsittaan. Ja fönarit tarttis tvettaa ja kaapinovet kans. Mut mä oon vähän ku se entinen äijä, ku ei duunii skagannu. Mä jänään vaik goisaa duunin vieres tai pluggaa jotain hyvää kirjaa. Siin mankelin yläpuolella meiän klitsussa on snadi fönari. Ku mä näit siin funtsasin, ni mä hogasin, et hämähäkki oli duunannu seitin sen fönarin eteen. Sillon rupes hetkeks snadisti risoon, et mä vaan funtsin turhii duunei, ku tarpeellisetki on tekemättä. No ne liinavatteet tuli sitte manklatuks. Ku mä pinkkasin niit kaapin hyllylle, tuntu oikeen hyvältä, ku koko skopeen levis raikas döfis. Mä tunsin itteni kunnon perheenemännäks ja päätin et yhtenä päivänä mä viel tvettaan ne fönaritki oikeen kunnolla niinku mutsi on opettanu, pokat ja välistä, enkä niinku mullon yleensä ollu tapana, vaan ulkoo ja sisältä. PUUTARHASTA Mä oon viime aikoina funtsinu tota puutarhanhoitoo, et onks siin mitää järkee. Ei sillä et meillå mitää tsökepuutarhaa olis, pottumaast puhumattakaa, muutama marjapuska vaan ja pari fibelipuuta, mut on siel pitskul silti aina jotain duunii. Snanida mä sain landella kyl tonkii ihan tarpeeks mullassa. Piti harventaa porkkanoit ja nyhtää jotain vesiheinää kanoille ja plokkaa marjoi puskista. Ja ku mutsil oli kesis ja se tuli mua tsiigaan, piti mennä metskuun kerään mustikoit. Mä koitin panna puol kuppii sammaleit ja toisen puolen marjoi, mut boseenha mä jäin ja mutsi oli jeevelinä, et ei tollanen peli vetele. Marjanpoimimine ei hotsittanukkaa sit vuoskymmeniin ei enempää pitskulla ku metskussakaa. Nykyään must on kliffa dallaa metskus ja ottaa messiin marja tai sieni sielt toinen täält. Mut ton oman pitskun muutamis puskis ja puis ei oo mun mielestä mitään logiikkaa. Joskus tulee fibelii nii et ei snaijaa mihin ne panis ja tarttee tsöraa marja- asemalle vaik kuin mont kertaa ja mehuu on viel keväälläki pakastin puolillaan. Sit toisina kesinä ei o fibelin fibelii, ei ees sen vertaa et sais snadisti skruudaa. Ne on kuulemma pihlajanmarjakoit, ku sen tekee. Ku ei oo pihliksen marjoi ni ne toukat skruudaa fibeleit ja pilaa ne jo snadeina. Viinimarjojenki kans on vaikeuksia, ainaki punasten. Just ku mä oon päättäny, et huomenna mä otan ne puskasta, ni ne on aamulla veks. Räksäparvi vaan lehahtaa puskasta, ku mä tuun siihen viereen. Ne on taas kerran stritannu mua kunnolla öögaan ja hiffannu kans et marjat on kypsii ja ollu mua nopeempii. Eikä meil enää moneen vuoteen oo viritetty verkkoo, ku sen kans kävi niin, et jos ei fogelit flygannu siihen ja tarttunu ylös ni sit siilit tarttu alas. Yhtenä kesänä entisen naapurin kans meinas tulla snadi flaidisi, ku yks räksä oli tarttunu verkkoon ja delannu siihen. Se naapuri tuli oitis jonku adressin kans, ku oli tehty kottaraisen fongaajii vastaan. Jengi kuulemma fongas niit kottaraisii Välimerel ja duuunas niist safkaa. Sen naapurin omat katit ja kollit sai kyl skruudaa meiän pitskult kaikki linnunpoikaset heti ku ne lähti pesästä omin päin flygaan, mut silti siihen adressiin ois pitäny skrivaa nimi. En muuten skrivannu. Räksii mun mielest snadit kundit ennen landella skotas lutkuilla. Mut nyt räksätki on kuulemma rauhotettu. Yhtenä kesänä mä taas aamulla hogasin et snadi siili oli tarttunu verkkoon. Se eli vielä ja mä olin ihan snärkkärinä, ku en snaijannu, miten sen vois frelssaa. Mä olin yksin himassa ja huusin naapurille, et viittikste tulla jeesaan, toi siili delaa kohta. Sit naapuri tuli saksien kans ja leikkas joka langan irti ja niin se siili lähti dallaan omia polkujaan jonnekki ojan botneen. Nii et marjojen suojelu on multa jääny ja tilalle tullu fogelien ja siilien suojelu. Mä slumppaan marjat Hagiksen tortsalta jos satun tartteen ja räksät ja muut saa skruudaa mun marjapuskat tyhjiks. Eikä siilit delaa ainakaan mun takia. ONKS JOKU MESTA PAREMPI Mä harrastan sunnuntaisin Hesarin asuntosivujen lesaamista. En mä mihkään oo flyttaamassa, meil on ihan snygi hima ja mä budjaan siel niin kauan ku polvet kestää dallaa rappuja ylös ja alas, ku on ihan pakko viiskytluvun talossa. Mut asuntoja myydään ilmotuksissa riittää ihmettelemistä. Miten joku snadi luukku keskellä stadii voi bungaa saman ku lähes sata neliöö jossain stadin laitamilla. Se ei mahu mun boltsiin. Mä oon funtsinu, et mistä kummasta syntyy mielikuvat, sellaset, et joku kämppä on parempi ku joku toinen vastaava ja et on vänkempää budjaa jossain toises mestassa ku jossain toisessa. Tai joku skole on niin paljon fiinimpi ku joku toinen, et spettarin keskiarvon pitää olla monta numeroo enemmän, et pääsee sinne, ku jos menee johonki toiseen skoleen. Niis lähiöissä, ku mä tsennnaan, bunkkaa ihan glaiduu jengii. Jos ne joutuu flyttaan vek sillon, ku ne on viel kakruja tai nuorii, ni ne tulee takas aikuisena. Ne haluu budjaa oman perheen kans samassa mestassa, ku ne on ite skidinä budjannu. Siel on tutut mestat, pitskut ja skutsit. Mulle on tullu vanhemmiten semmosii fiiliksii, et mä haluisin takas Sörkkään. Ei se kai kuitenkaan onnistu, ku siel on niin snadit luukut ja sitä on tottunu jo budjaan väljemmin. Ja eihän se Sörkkäkää enää oo sama, ku sillon ku mä olin snadi. Mutsin systerin perhe budjas Eirassa vuokrakämpässä ja sinne mentiin kavereitten kans usein sporalla tsiigaan mun snadeja serkkupoikia. Kai me jotain eroo Sörkän ja Eiran välillä hiffattiin, ku mä muistan, et me kakarat pamistiin sporassa kovaan ääneen, miten rannekello oli jääny himaan flyygelin päälle. Eihän meiän himoihin ois ees flyygeli mahtunu. Tai jos flyygeli, ni ei sit enää yhtään populaa. Me oltiin ihan tyytyväisii snadeihin kämppiimme, vaik oli ihan tavallista, et niissä asu paljo muutaki jengii, ku oma perhe. Ku serkut ja muut sukulaiset flyttas landelta stadiin hakeen duunii, ne majotettiin sen enempää funtsimatta. Meilläki oli semmonen huvilasänky kamarin oven takana pystyssä eteisen seinää vasten, et se ku tuli stadiin duuniin tai muuten vaan bunkkas väliaikasesti meillä, pysty goisii yönsä siinä tai kammarin lattialla siihen saakka, ku hittas oman kämpän. Myöhemmin on monet muistanu mutsia lämmöllä, se kun ei ketään käännyttäny dörtsiltä vek. Sopu anto tilaa ja joskus saatto olla pitkiäki aikoja kaks, kolmeki tuttuu yhtä aikaa meillä budjaamassa. Ku lähiöitä ruvettiin byggaan viiskytluvulla, jengi oli onnessaan. Saatiin nyyat kämpät, oli luontoo lähellä. Pysty dallaan skutsissa, lysnaan fogeleita ja metskuis voi tsiigaa kaikkii snadei elukoita ja vähän bulimpiiki. Siihen asti tutuin fogeli oli ollu pitskun pulu. Himassa oli mukavuudet, hienot tsöget ja kylppärit, lastenhuoneet ja olkkarit ja makkarit ja partsit. Pitskuilla oli leikkimestat kersoille ja penkit vähän vanhemmille ja bilikoille tietty parkkikset, jos nyt sattu bilika oleen. Toi sosiaalinen kanssakäyminen siirty maitokaupasta ja yleisest bastusta oman pitskun penkille. Uusis mestoissa oli saunavuorotki erikseen joka perheelle. Mut sitte joku kumma keksi, et on olemassa parempii ja huonompii mestoja. Jonnekki oli kauheee pyrky ja jostaki toisesta haluttiin flyttaa veks. Ja vauhti on vaan kiihtyny. Hinnat flygaa tavottamattomiin jossakin päin stadii. Mä olin Myllikässä duunissa yli kolkytä vuotta. Sinä aikana oppi tunteen sen lähiön hyvät ja huonot puolet. Ihme juttu vaan, et huonoja löys lähinnä lehdet. Jos jotain sattu vaik lähellä Myllikkää ni heti lehdet, et brekkis Myllikässä tai jos kehällä sattu kolari lähellä Myllistä, se oli heti haaveri Mylliksessä. Mä muistan Myllikän aina mestana, mis oli puhtaat metskut ja ystävällistä populaa, ku ei millään flytannu Mylliksest vek. Voi tietty olla, et osan muistoista on aika kullannu. Jokunen iso juttu takavuosina sattu kyl Myllikässä, mut niissäki tekijä oli ihan muualta ku Mylliksestä. Ja miks muka kaupungin kämpät laskis alueen arvostusta. Jossainhan jengin pitää budjaa, niittenki, joil ei oo fyrkkaa tsöbaa omaa asuntoo. Mikä sit on se hyvä alue? Budjaaks siel kans parempaa folkkaa ku muualla? Täss on tullu lesattuu juttuja, joiss on ihmetelty, miten hyvien perheitten kakarat on blisannu kamaa tai duunannu jatain muuta kriminaalii. Sillon toimittaja on tarkottanu, et se hyvä perhe budjaa jossain, mis luukut bungaa mansikoita ja tyypit tseenaa duunissa rutkasti enemmän ku tavallinen dallaaja. Onks joku joskus oikeesti ollu sitä mieltä, et paljo fyrkka ja buli talo tekee ihmisen hyväks. Eiks hyvä perhe oo semmonen, ku pitää huolta toisistaan ja antaa aikaa, enkä mä tällä meinaa mitään niin sanottuu laatuaikaa, vaan ihan vaan tavallista. Meil oli ennen, ku pennut viel budjas himassa, tapana, et ennen ku kuka vaan lähti himasta, sen piti kaveeraa, minne oli menossa, kenen kanssa ja koska aiko tulla takas. Se skulas ihan hyvin. Ei kai oo tarkotus, et samassa kämpässä elävät häippäsee noin vaan, eikä kukaan tiedä, minne ne on menny. Ku oltiin snadeja, blukattiin Andersenin ja Grimmin satuja. Niissä rikkaat budjas jossain linnoissa ja kartanoissa ja köyhät torpissa ja tölleissä. Silti köyhä oli kaunis ja hyvä, mut rikas yleensä ruma ja paha. Ja oli itestään selvä, et prinssi löys Tuhkimon just töllistä. TALVESTA, SNÖGESTÄ JA VÄHÄN MUUSTAKIN On se snadisti iisimpää toi snögen putsaaminen nykyvehkeillä ku ennen. On kevyet lapparit ja kolat. Stadin kalusto steedaa kartsat ja jalkakäytävät. Joskus tulee kolmeki karmeeta masinaa peräkkäin ja auraa paljasta kartsaa niin et kolina käy ja kipinät flygaa. Ennen latari lähti himasta jo ennen ylösnousuu ja putsast painavalla puulapparilla jalkakäytävät ja pitskut, nii et jengin oli kliffa lähtee duuniin. Ei tarttenu studaa, et ois kaatunu liiassa snögessä. Lumiaurat oli viritetty kuormurin eteen ja ne skujas pitkin kartsoja, et bilikat pääs meneen ja sporakiskoilla liikku sellanen auravaunu. Voi olla vieläki, vaik ei oo sattunu silmään, ku ei oo paljon talveekaan enkä kovin usein käy stadin keskustassakaan. Bulit kinokset ajoradan reunasta ajettiin vek vast keväällä. Vaik ei sen puoleen, et ois liikennettäkään ollu just mitään nykyiseen verrattuna. Naapuri kolas sen pitskulta snögee yhtenä päivänä, ku mä dallasin himaan päin. Portilla mä hiffasin, et omalla pitskulla oli menossa samat duunit. ”Pysyy kundit kondiksessa, ku snögee piisaa, eikä tartte lenkillä turhan takii ravaa”, mä tuumasin ja griinasin glaidusti. Kundit oli samaa mieltä. Ei sitä snögee kuitenkaan pitkälle riittäny, ku alko helmikuun helteet. Meilläki työnty tulppaanien alut päätyseinustalta ylös jo monta senttii. Piti rupee funtsiin jotain kuntoliikuntaa, et pysyis kilot kondiksessa. Simmaaminen oli siks iisimpää ku dallaaminen, ku kartsat oli yleensä joko sohjossa tai jäässä. Sauvakävelyy harrastettiin silti, vaik naapurin pikkukundi kysyki, et onks meiän skimbat jääny himaan, ku tultiin kerran oikeen kunnon lenkiltä. Mä en okkaan skimbannu moneen vuoteen. Viime talvena, ku oli muistaakseni kivat kelit, mä meinasin jo vetää skimbat jalkoihin, mut ne oli menny sönderiks ja monon pohjat oli keskeltä poikki. Uusien tsöbaaminen jäi kuitenki tähän talveen. Tammikuussa oli ihan kliffat kelit: snögee sopivasti, vähän liian kalsa vaan tuppas oleen. Mä kuitenki uskoin, et se siit lämpenis, ku päivät pitenis ja saatas lisää suulista. Ja sit ku sattu viel alet samaan syssyyn, ni ei ku skimboja tsöbaan. Otin hela tsetin eikä se ees mun mielestä bungannu paljoo. Kyl mä vähän himassa tsiigasin niit monoja ja skimboja. Ei ne muistuttanu yhtään mun vanhoja vehkeitä. Iisisti mun klabbit kuitenki meni skimbojen siteisiin ja ei ku ladulle. Tasasta mentiin ton entisen sulhasen kans, vaik mä vähän skagasin, et sille tulee frysis mun messissä, se ku on nuorena skimbannu kilpaa ja meno on vieläki sen mukasta. Urheesti se kuitenki mun perässä tuli ja lupas lähtee toisenki kerran. Toinen kerta jäi siltä erää haaveeks. Snöget katos sen tien. Ei oo talvetkaan niinku ennen. Snadina pääs hiihtolomaks landelle ja siel oli kliffa laskee mäkee umpihangessa navetan takana. Eikä kukaan skriinannu, vaikkei pysynykkään pystyssä, ku ei ollu kukaan tsiigaamassa. Kavereitten kans skimbattiin Mustikseen ja Korkikseen. Mun paras frendi oli tosi kova meneen, mut sitä oliki faija valmentanu, mä taas olin itseoppinu skimbaaja ja taito sen mukanen. Kaasulaitoksen vierestä, Sörkän rantsusta meni ladut Mustikseen. Siel oli hyvii mäkiä ja siitä pääs iisisti Korkikseen ja ne mäet oli viel bulimpii. Snadisti haittas se läivaväylä, ku me sanottiin railoks, mut puusiltaa pääs aika hyvin yli. Mulla on semmonen mielikuva, et yleensä aina paisto aurinko, hiihtoredut oli kliffoja ja eväät maistu. Mut on mulle jääny mieleen jokunen mälsäki muisto.Voittositeet irtos monoista eikä skimbat pitäny eikä aina luistanukkaan. Tai jos luisti, ni parhaiten taaksepäin. Suksien pohjat niin täynnä snögee, ettei millään päässy eteenpäin. Oli puuskimbojen pohjat kai kastunu, voda jäätyny kiinni ja siihen tarttunu aina vaan lisää snögee, ku ei irronnu millään. Mä muistan, et mä usein dallasin loppumatkan skimbat ja sauvat olalla. Kerran tultiin aika kovassa tuulessa ja kylmässä jään yli ja ku mä pääsin himaan, mä hiffasin, et poskiin oli paleltunu valkoset läikät. Mutsi oli duunissa, mut mä muistin kuulleeni, et snögee pitää hieroo jäätyneeseen kohtaan. Mä menin mattojen tamppauspartsille ja siel oli lunta. Se oli kalsaa hommaa ja niinpä mä meninki himaan ja lämmitin vettä ja panin sen pariin flindaan ja sidoin ne villahuivilla poskille. Nykyisin neuvotaanki, et paleltunu paikka pitää lämmittää, mut ennen oli toiset neuvot. Myöhemmin mä tarttin duunissa skimboja ja sain niitten voittositeitten sijaan semmoset kärkisiteet, ku kiinnitty mononpohjissa oleviin reikiin. Piti olla stäränä, et oikee skimba meni oikeeseen jalkaan. Mut ei musta mitään skimbaajaa ikinä tullu. Ylämäet on liian liukkaita ja alamäet liian jyrkkiä. Myöhempinä vuosina mulle on kuitenki selvinny, et ei tartte olla mikään haka, vaik tykkääki liikkuu omaks ilokseen. Meil on tääl stadissa mahiksii vaik minkämoiseen liikuntaan, järjestettyyn ja itse keksittyyn. Nii, et sanotaan vaan niinku Tarva muinoin Aamukahvilla, et ylös ulos ja lenkille. KLEDJUISTA Pennut kuulemma tsittaa nykyisin skolessa rotsit päällä ja pipot päässä. Kundeilla pipo kuulemma kuuluu imagoon eikä sitä voi ottaa veks ees skruudatessa. Friidut taas ei jänää riisuu rotsii, ku nykyisin on semmonen muoti, et kledjut ei peitä kroppaa tarpeeks ja sit vois näkyy vaik napa, jos rotsin riisuis. Kylhän sitä varmaan saa aika kalkkiksen maineen, ku tämmöstä rupee ihmetteleen, mut en mä silti kässää, et sisällä pidetään päällysvaatteita ja jotain kotsaa knubbissa. Me ollaan kovalla faartilla menossa Eurooppaan ja jo sen vuoks pitäs funtsii, mitkä on hyvii ja mitkä huonoja tapoja. Toi nuori popula ku kuitenki tulee olemaan paljo enemmän muunmaalaisten kans tekemisissä, ku me aikanaan. Ku mä olin snadi, ei ollu mitään ongelmaa, mitä valkkais päälleen pantavaks. Pikemminki sitä funtsi, et oliks ylipäänsä kunnon kledjuja ollenkaan. Siinä sai mutsit käyttää mielikuvitusta toisenki kerran, ku ne duunas ite, teetti tai hankki ees jollain tavalla kuteita jälkikasvulleen. Siks oliki yleensä perheissä semmonen tapa, et ainaki friidut sai skoilen joulujuhlaan ja kevätjuhlaan uuden mekon. Sit se edellisvuotinen siirty pyhäkledjusta skoilekledjuks ja sitä edellinen endrattiin sopivaks arkivaatteeks, jos vaan jotenki sattu enää päälle mahtuun. Mullaki oli yks semmonen kesämekko, ku oli vaaleenpunanen ja vuosien varrella siihen oli ilmestyny helmaan tummanpunasii kangaskaistaleita, ensin yks ja myöhemmin pari, kolme. Mun mutsi ainaki oli stäränä, et kledjut piti bytsgaa heti skoilesta tullessa. Alaluokilla meil friiduilla oli viel mekon suojana essu melkeen kaikilla. Aluskledjut oli luku sinänsä. Oli paita ja kalsarit ja sitte talvella liivit ja sukat. Pitkistä byysista ei ollu tietookaan eikä sukkahousuista kukaan ollu kuullukkaan. Talviset tsengat oli monot ja monosukka taitettiin monon päälle. Kaikkein vaikeinta oli talvella kuitenki järkkää niin, ettei pöksyt näkyny hameen alta. Jos aluskalsarit ja villabyysat veti sukkiin asti, ne näky varmasti. Jos taas veti ne mahdollisimman ylös, sai olla varma, et byysien ja sukkien väliin jäi paljas paikka ja sit oli kalsa, ku muutenki tuppas talvella frysaan. Vasta myöhemmin tuli friiduille pitkät housut. Hiihtohousut oli aika leveet ja nilkasta vähän niinku pussihousut. Mä olin pitkästi yli kymmenen, ku mä sain sammarit. Ne oli vihreet ja niis oli lappu edessä. Mulla oli kledjujen suhteen hyvä tsägä, ku mutsi oli hyvä ompeleen ja muutenki taitava handuistaan. Se duunas omista ja systerinsä vanhoista kledjuista mulle uusia. Nykyään pamlataan koulukiusaamisesta, ja mäkin muistan yhen tapauksen, ku mä otin sillon snadina aika raskaasti. Tää tapahtu kansiksen neljännellä luokalla. Mutsi oli ommellu musterin vanhasta mulle uuden koltun. Se oli tummansinista kangasta, joss oli valkoset raidat. Se kangas ei kai jotenki ollu riittäny tai sitte mutsi oli ajatellu, et se ois stailimpi, ku vähän muuttelis alkuperästä mallii. Se oli pannu hameen etuosaan sen raidallisen kankaan poikittain, ku se muuten oli raidat pystyyn päin. Mä menin glaiduna skoileen uus mekko päällä. Mut jo ekalla välkällä gimmat rupes griinaan mulle ja huuteleen, et Raijalla on esiliina, Raijalla on esiliina. Mä muistan vieläki, et mä jotenkuten klaarasin sen skoilepäivän, mut sen jälkeen mä en sitä kolttuu suostunu ylleni pukeen. Muuten mutsin tekemät kuteet kyl kelpas ja ne oli musta aina viimesen päälle hienojaki. Ekan ihan uudesta kankaasta ommellun mekon mä sain kolmannen luokan joulujuhlaan. Se oli tummanpunasta kangasta ja mutsi oli laittanu siihen nätin valkosen kauluksen ja valkoset napit, joiss oli kukkia. Jotenki se oli saanu säästyyn pisteitä, et se oli voinu tsöpaa sen kankaan. Ku opparissa meist alko tuleen isoja, alko toivomuksetki oleen jo toista luokkaa. Mutsilla oli semmonen periaate, niinku kai vanhemmilla yleensäkin, et sen kakaran ei tarttenu tuntee itteensä huonommaks ku muut. Se pani vähät fyrkkansa ja kaiken taitonsa peliin, et mä sain esimerkiks semmosii kuteita, ku kullonki oli muotii. ”Voisiksä ommella, ku kaikilla on.” Joskus joutu tarkentaan, ketä ne kaikki oikeen oli. Kankaat mä tsöpasin ite, ku siihen aikaan alettiin oleen kesäduunissa jo nelitoistavuotiaasta asti. Duunii oli sillon tarjolla, ku vaan viitti tehä. Ekalla kesäduunin liksalla mä tsöpasin hottipuseron, semmosen valkosen kangaspuseron, mis oli edessä napit ja sit semmosta hamekangasta, mis oli reunassa kukallinen boordi. Hame haalistu jo ekana kesänä. Sitte tuli everglaze. Se oli kova sana. Mullakin oli siitä tehty leninki. Se oli valkosta kangasta, joss oli punasii ja vihreitä kuvioita. Nirunarusandaalit klabbeihin ja Vanhalle joraan. Talvella mutsi ompeli samasesta everglazesta, mustasta sillä kertaa mulle puseron ja sen kanssa viininpunasesta gabardiinista kapeen hameen. Mull oli ekat korkotsengat eikä mun tahtii haitannu, vaik yks spurgu Vaasiksen kulmalla myötätuntosesti tokaski, et ”Voi tyttöparka, ku on tikku tikun päällä. Mitenkähän säkin pysyt pystyssä?” Mä olin mielestäni tosi staili. Sillon oli korokepohjat muotii, ihan ku viime aikoinaki. Sitte vedettiin tsengojen päälle sellaset tasapohjaset, harmaat päällyskengät, elefanttitossut ja oltiin hyvän näkösii, kuhan vaan nailonien saumat pysy suorassa. Mut paljon jäis kertomatta, jos missais patellavyön ja leveet alushameet. Sillon piti olla korkeekauluksinen pumpulipusero, jonka kaulus veny melkeen heti liian leveeks. Se piti sitte taittaa takaa kaksinkerroin ja panna hakaneulalla kii, et se pysy kaulaa pitkin. Vanhoist lakanoista rypytettiin kolmikerroksisii alushameita, tärkättiin koviks perunajauholla ja pantiin leveen hameen alle. Patellavyö vyötärölle ja menoks. Mä muistan, et mun kesäduunissa Postipankissa yhel kimmalla oli niin monta alushametta, et ku se kumartu tsökaan jotain alalodjusta, sen koko hamesatsi nous ilmaan ja nimettömät näky. Sitte huovast tehtiin kellohame, ihan pyöree. Jollain harpilla se saatiin piirrettyy. Se oli snygin näkönen vähän aikaa, kunnes helma alko vetään niin et ei se enää ollukkaan tasanen eikä sitä tasaseks enää saanukkaan. Aikanaan tultiin sitte liian nopeesti aikuisiks ja ruvettiin pukeutuun ku vanhat muijat, mut se on kokonaan toinen stoori. VANHAT MESTAT Mä en ikinä pysty tsöraan Junatietä ilman et mä tsiigaan ylös onks meil valot. Siinä ne on Junatien kulmassa, keskellä talon seinää seittemännes kerroksessa tutut lapsuuden himan fönarit. Ku mä olin snadi, ulkoruudut aukes ulospäin ja mutsi tvettas fönareita niin, et se roikku ulkopuolella ja mä studasin vieres ja skagasin, et se tippuu alas. Ei se onneks kuitenkaan tippunu, vaikkei se ikinä sitonu nartsaa vyötärölle ja kiinnittäny sitä patteriin, niinku mä oisin halunnu. Pari kesää sitte mä päätin lähtee tsiigaan vanhoi mestoja. Pitskulle pääs Pääskylänkadun puolelta. Porttarin vieres on C-raban dörtsi. C- raban ekas kerrokses oli ennen, sillon ku mä olin snadi, yökuppila, mis taksisuharit kävi öisin borkalla ja kai jotain skruudaamassaki. Mä nousin porttarin mäkee ylös ja stannasin keskelle pitskuu. Kaikki näytti kumman snadilta. Miten ihmeessä me ennen mahuttiin braijaan siel kaikkee, vaik tilaa oli noin hintsusti. Himat oli snadeja, mut kakruja oli vilt, joka rabas varmaan kymmenii. Pitskulla hypättiin barbii ja snaraa, kundit skujas fillarilla rundii ja matontamppaustangoissa riiputtiin ja tehtiin temppuja. Palotikkaita kletrattiin katolle asti. Jos oli tarpeeks kanttii, voi kletraa ulkokautta. Melkeen kaikki kundit jänäs, mut vaan yks friidu enkä se en ollu mä. Meiän rabaan, A:han, mä en päässy, ku ne on nykyään kiinni, joten mä en voinu mennä toiseen mielimestaan. Se oli viidennen kerroksen kohdalla oleva pyykinkuivauspalkkari. Ei se oikeesti mikään palkkari ollu. Se oli kattotasanne. Meiän talos oli tai on tietty vieläki piharakennus, ku on viiden kerroksen korkunen. Siin oli ennen pohjakerrokses ravintola Alban tsöge ja sen takii pitskulla rottii kans, ku rafla stikkas kaikki jätteet pitskun betoniseen roskikseen. Oliks joku kuullu sillon jotain kompostoinnista? Sen tsögen päällä oli puusepänverstas, ku anto koko pitskulle snygin döfiksen. Mä voin vieläki haistaa, miltä tuore puu döfaa ja kuulla sirkkelin äänen, ku alko heti aamulla jo ennen skoleen lähtöö. Vaik ei se meille himaan asti kuulunu, ku me budjattiin kartsan puolella. Puusepänverstaan päällä oli peltisepänverstas. Samas piharakennukses oli Hämäri kolmevitosen puolella meijeri. Näitten katolla oli talojen pyykinkuivauspalkkarit. Se palkkari oli kliffa mesta braijaa, ku oli kunnolla tilaa joka suuntaan. Jos oli pyykkejä kuivumas, siel ei saanu olla, ku muijat oli jeevelinä, et lakanat tuli skeidasiks ja latari jaagas heti vek, jos pennut duunas jotain vähänki kielletyn suuntasta. Sehän siihen maailman aikaan oliki niin kliffaa, vaikkei me sitä sillon bonjattu, et aina oli talkkari tai jonkun mutsi vahtimassa. Kaikki pitskun kakarat oli vähän niinku yhteisii. B- rabass oli talon buleimmat kämpät, kahen huoneen ja tsögenki kokosii. Siel oli kans torni. Hissi meni vaan seittemänteen kerrokseen ja loput kaks kerrosta oli jännä kiipee tsiigaan, mitä siel tornissa oikeen tapahtu. Eihän siel mitään tapahtunu. Siel oli joku kutomo tai sellanen ja öisin kännisil oli parempaa tilaa goisii siel ku esimerkiks meiän vintin rabassa. Me budjattiin seittemännessä ja kuultiin usein aamulla kuorsausta vintin dörtsin takaa ja keltanen strittivana tippu alas meiän kerrokseen ja alemmakski, ku vessa puuttu muuten lämpösest goisimestasta. B- raban alakerras oli talon klitsu. Siel oli jokaisella oma komero ja klitsun döfis oli musta tosi nasta. Semmoselta ei nykyisin klitsut enää döfaakkaa. Alhaalla klitsun yläpuolella, snadit fönarit kartsan reunan tasalla, oli pesutupa, mis oli pata ja puupaljut ja muistan mä sen pyykkipäivänki döfiksen, ku koko pesutupa oli harmaana höyrystä ja mutsi keitti ja hinkkas pyykkii puhtaaks. Lipeekivee käytettiin sillon pyykin valkasuun. Sit ne puhtaat pyykit levitettiin kuivauspartsille tai talvella vintille, mis ne kyllä kuivu, vaik ne ekaks tietysti oli ihan jäässä. Se B- raban klitsu oli kriguaikana pommarina ja mäkin kerkesin olla siel muutaman kerran enneku mut förattiin landelle kriguu pakoon. Sielt pommarista ainaki kundit lähti nopeesti kerään sirpaleita, ku vaara ohi- merkki oli kuulunu. Sitte yks lempimestoista oli vintti. Rautaovi aukes bulilla rautasel nykkelillä. Se oli avovintti, ja sinne pääs joka rabasta ja voi sit tsuppaa helposti livohkaan, jos joku sattu jaagaan. Meil oli mun kaverin, Vuokon, vinttikomeroon duunattu oma kirjasto, mis me käytiin lainaamas kirjoja, ku Vuokko oli saanu laatikollisen yheltä niitten tuttavalta. Siel vintissä harrastettiin muutaki jännää ku lesaamista, ku kundit hiffas, et me friidut oltiin vintillä. Näin jälkeenpäin funtsittuna ne jutut oli tosi viattomii. Hämärin puolell oli lafkoja. Paganuksen sähköliike oli jo sillon samas mestassa ku nytki. Paganus tuli mulle tutummaks ku muille talon pennuille senkin takii, et mutsi ompeli lisätienestii saadakseen sinne lampunvarjostimii. Se tsittas keittiön pöydällä kattolampun alla ja ompeli. Siin varmaan näki paremmin. Sit oli kangaskauppa ja papruhandeli ja sekatavarakauppa tai siirtomaatavaraliike, niinku sillon sanottiin. Ja sitte oli Tolssin kultasepänliike. Tolssin sisarukset, kaks neitii ja niitten broidi, budjas meiän rabassa, samanlaisess kämpässä ku meiän, mut tokas kerroksessa. Kriguaikana ne piti dörtsii auki aina, ku tuli hälyytys, et jengi sai stannaa niitten tampuuris sen aikaa, ku ventattii, et oli turvallista mennä pitskun poikki B-raban klitsuun. Kliffa perhe oli kans Shüllerit. Ne budjas viidennessä ja Shüllerin täti alko aina heti uuden vuoden jälkeen duunaan vappukukkii. Se duunas niit kreppipaprusta ja rautalangasta ja ties mistä ja me pennut saatiin olla tsiigaamassa ja kai jotain snadii jelppimässäki. Ne opit jäi pollaan niin, et mä osaan vieläki duunaa kreeppipaprusta ainaki pääsiäisliljan ja ruusun ja oon muillekki opettanu. Sitte vappuaattona käytiin sitä tätii treffaamassa, ku se blisas niit kukkii Mantan juurella. Lähimmät leikkimestat oman pitskun lisäks oli Sörkän silta, mis hypättiin snaraa ja barbii, Pääskylänkadun mäki, mis laskettiin talvella mäkee ja sitte ratapiha. Siel oli suurii tynnyreit, semmosii neliskanttisii, ja me hypittiin tynnyriltä toiselle. Matka oli aika pitkä ja välillä tiputtiin alas ja yhestä tippumisesta mulla on vieläki arpi sääressä, mut ei se tahtii haitannu. Kletrattiin ylös ja hypittiin taas. Tai etittiin ratapihan viljankuljetusvaunuihin jääneitä vehnänjyvii, et saatiin purkkaa tai kaivettiin pikee jalkakäytävältä, ku ei yleensä ollu fyrkkaa tsöbaa parafiinii kemikalikaupasta. Sitte oli Akruksen ja vankilan kaltsit, Akruksen erakko, ku ei oikeesti ollu mikään erakko, ratavahti ja sen punanen talo Pääskylänkadun ja Teollisuuskadun välissä ratapenkalla, Kyläsaaren rantsu, jossa me opittiin muutaki ku skitareita narraan. Nimittäin sukupuoliopetusta luonnonmenetelmän mukaan. Me vaklattiin yhtä Telluu, ku se sai yleensä pokan Marjatan kaltsin alapuolelta, kiskan kulmalta. Me maattiin ojassa jossain rantsun pusikossa ja tsiigattiin stäränä eikä ne mitään hiffannu. Eikä tietenkään saa unohtaa Kaupunkilähetystä: pyhäkoulua ja tyttökertsejä, reduja ja Mäntysaarta. Ne oli hyvii kulmia kasvaa buliks. Oli ympärillä elämän koko kirjo, oli aikuiset, ku piti huolta ja jo pienenä oppi hiffaan, miten monimuotosta elämä voi olla. Mun omat pennut sanoo, et mutsi tulee ihan typerän näköseks, ku se nousee Sörkän metroaseman rullaportaita ylöspäin. Ja niin se on, ku tsennaa, et on taas lähellä oikeeta himaa. KESIKSESTÄ JA SNADISTI JUHANNUKSESTAKI Moniss perheissä on nykyään vaikeuksii järkkää pennuille hoitomestaa kesällä, ku skolet sluutaa. Jos ei oo sukulaisii, pitää hittaa joku oudompi mesta, ettei kakrut jää ihan hunningolle. Leikkikentät järkkää toimintaa ja sit on erilaisii leirei, mut sellasii landemestoi ei enää oo, ku ennen. Melkeen kaikilla oli joku sukulainen landella ja sinne sai panna pennun täyshoitoon lihomaan skolen kesiksen ajaks. Näin oli mullakin. Mut stikattiin ku postipaketti heti toukokuun viimesenä busaan ja landelle. Kriguaikana ja vähän sen jälkeenki sadan kilsan matka kesti monta tuntii. Häkäpönttöfiuden kyydissä kulu muutama smörgari, ennenku oltiin perillä Karjalohjalla ja buleimmis ylämäissä tartti osan porukasta nousta dallaan, lapset ja vanhukset vaan sai stannaa busassa. Mulla oli ihan kliffa landemesta, mut jälkeenpäin oon hiffannu, et monet stadin kesäilot jäi multa kokematta. Joinaki kesinä landelle menoo sai snadisti lykättyy tai sitte pääs tulemaan himaan vähän ennen elokuun viimestä päivää. Vähän bulimpana pääs kaveriporukassa ilman aikuisii Mustikseen koko päiväks eväät ja simmarit messissä. Yhtenä kesänä mä suoritin uimakandin tutkinnon. Uimamaisteria ei musta koskaan tullu, mut eipä tullu muutakaan maisteria. Botski Mustikseen lähti Sörkän rantsusta, muistaakseni suunnilleen siitä, mis on mattolaiturit. Sompasaaren, Mäntysaaren ja Lammassaaren botskit lähti melkeen samasta paikasta. Elantolaisten kesämesta oli Sompasaaressa, Kaupunkilähetyksen Mäntysaaressa ja Lammassaaressa mä kävin myöhemmin muutaman kerran joraamassa. Mäntysaari oli vähän niinku nykyiset päiväleirit. Joskus mentiin botskilla ja joskus taas sporalla Kuliksen päähän ja siitä dallattiin rantsuun ja nostettiin pystyyn semmonen viitta. Ku saares olijat hiffas, et viitta oli pystyssä, ne tuli rutsaamalla hakeen. Siel oli punanen tupa, oikeen ohjattuu toimintaa ja jotain skruudistaki. Ku Mustikses sai makaa hiekkarannalla, ni Mäntysaaren rannoist ainaki osa oli kallioo. Siellä sattu semmonen murheellinen tapaus, et mun lemmikkieläin, kilpikonna Max, otti hatkat. Se vaan hävis eikä sitä koskaan löytyny. Mä funtsasin, et se varmaan liuku kaltsilta mereen. Mä olin sillon jo kesäduunissa ja olin tsöBannu sen konnan mun omalla liksalla. Kaupunkilaiskakaralla oli hirvee hinku saada oma lemmikki, mut ainoot, ku mutsi anto ottaa, oli valkonen hiiri, joka sekin katos mun landella ollessa ja sitte se konna. Se taas skeidas meiän ruskeeks maalatun lautalattian ihan kirjavaksi. Jonkin verran täs eläinkaipuussa jelppi kesät landella. Mun lande oli Karjalohjan syrjäkylillä faijan enon pienviljelypaikka. Siel oli tietysti koira ja kissa ja sitte oli sika, lehmä ja kanoja. Mä goisin mun serkun kanssa kesällä vinttikamarissa ja mä voin vieläki kuulla korvissani lehmänkellojen kalkatuksen, ku kyläläiset kuljetti aamuin illoin karjaa meiän ohi laitumille, ku oli kylän perukoilla, meiltä vielä ohi. Meiän ainoon lehmän pappa vei aamulla tietä myöten laitumelle ja tuli järven poikki veneellä takas ja yleensä sill oli palatessa messissä hauki, ku se oli saanu uistimella. Sit illalla reissu toisteppäin. Siel landella mä olin aika yksin, ku serkkulikka oli melkeen kuus vuotta vanhempi, mut en mä muista, et se ois mua haitannu. Samalla tavalla mul oli elokuussa tippa linssissä, ku piti lähtee stadiin takas ku oli ollu himasta landelle lähtiessä. Yhtenä kesiksenä yks lauttislainen perhe alko byggaa järven rantaan kesämökkii ja naapuriin maalaistaloon tuli kesävieraaks perhe stadista. Kumpaanki perheeseen kuulu mun ikäset friidut, mut en mä useinkaan niitten messiin mahtunu. Kai se on niin, et friidut ei oikeen osaa olla kolme kimpassa. Mun kesä-äiti oli sillon kyl sitä mieltä, et syy oli siinä, et ne perheet oli herrasväkee, jota mä taas en ollu. Niist landekesistä mulla on vaan kliffoi muistoja. Simmaa sai rantsussa eikä ne yhtään skagannu et mä hukkuisin. Metskaamas sai käydä, pappa opetti perkaan snaditki abborat ja Lempi- täti keitti fisusoppaa. Koti- ja kauppaleikit sai panna pystyyn pitskulle ja savusaunassa pestiin lauantaina puhtaaks paitsi, jos nyt sattu ittensä snadisti nokeemaan. Juhannukseks koko mökki kuurattiin ja portaitten viereen pantiin koivut ja oksia sisäänki. Kylän väki lähti aattoo viettään Karin, yhen maalaistalon, rantsuun. Se oli semmonen korkee niemi, ja Puujärvi oli sen kahta puolta. Kokko eldas kesäyössä ja se sama kundi skulas kurttuu, ku riihellä talkootansseissaki. Sillon sai snaditki valvoo myöhempään ja Lempi- täti opetti tekeen juhannustaikoja: pitskulta etittiin nelilehtisii apiloita ja pantiin tyynyn alle. Sit piti kuulemma tulla joku kundi yöllä uneen. Kurtusta mä muistan yhen toisenki juhannuksen, ku mä olin jo kesäduunissa ja juhannuksen stadissa. Mä luulen et kesä oli viiskytkolme. Otaniemi oli jo bygattu ja siel oli juhannusjorot. Meitäki lähti sinne muutamii friiduja. Busalla mentiin menomatka, mut takasinpäin oli joku kundi messissä ja saatiin päähän dallaa koko matka Otaniemestä stadiin eikä minne vaan stadiin, vaan Sörkkään asti. Oli kaunis kesäaamu, ku lähestyttiin mun himaa. Missään ei ollu ristin sieluu, kartsat oli ihan autiot, mut Sörkän sillalla oli joku äijä, ku soitti kurttuu. Mutsi roikku vyötäröö myöten seittemännen kerroksen fönaris. Kai sekin kuunteli musaa. Eihän se nyt kai tytärtä himaan ventannu – juhannusyönä. OLYMPIAKESÄ 1952 Olympiakesä oli mun eka kokonainen duunikesä. Kokonainen siks, et mä olin jo edellisenä kesiksenä reippaasti alottanu kesäduunit. Olin alle neljäntoista, mut pääsin Lomaliittoon tsuppariks. Mä olin kai olevinaan kovinki aikuinen, ku mun kunnialle muka kävi se ku rouvat teetti mulla omia tsuppejaan. Mä spiidasin sit mutsille, et ne sanoo mua pikkuseks ja juoksuttaa omilla asioillaan. Mutsi ymmärsi yskän ja tykkäs, et aika snadi mä olin kesäduunissa olemaan. Viiden päivän jälkeen se soitti sinne duuniin ja mä sain ottaa loparit ja viettää vielä yhen kesän landella. Must oli vänkä, ku sain viiden päivän liksalla tsöpattuu sandaalit. Siihen aikaan oli ihan tavallista, et skolen loputtuu oltiin duunissa ainakin kaks kuukautta, joskus enemmänki. Nykyään näyttää skoleikästen olevan vaikee saada mitään kesäduunii, vaik se mun mielestä tekis monessakin suhteessa hyvää. Olis skolen vastapainoks ihan muunlaista duunii ja näkis, et ilman duunii ei fyrkka irtoo kenekään kukkaroon. Sillon sitä funtsis toisenki kerran, minne sen liksansa sijottas. Eikä vieraan komennos olis paljon nokan koputtamist, vai kuin olis eri mieltä. Mä pääsin kesällä 1952 mun kaverin, Tuovin, kans Valkosen Ristin tehtaaseen kesäduuniin. Valkonen Risti on nykyään Vartsikassa, mut sillon se oli Krunikassa, Meritullinkartsan päässä. Duunit alko ennen kaheksaa ja loppu tossa neljän pintaan. Ei mitään lyhkäsempää päivää alaikäsille. Vitalista pantiin peltipurkkeihin tai sitte etikettejä hiusvesi- ja partavesiputeleihin. Se oli semmosta sarjatyötä ja yks työvaihe kesti aina puol tuntii ja sitte sai bytskaa. Siin ei suuriakaan hoksottimii tarvittu, mut se oli silti ihan kliffaa duunii. Siel tehtaassa oli monta hyvää tyyppii ja tosi tiukka kymppi. Duunikavereista mä en muista enää ku yhen vähä vanhemman gimman ja suunnilleen samanikäsen kundin. Se oli ainoo ukko siin naisporukassa ja teki vissiin jotain tsuppii. No se ukko täytti vuosia ja se gimma hankki porukan yhteisen lahjan ja pani siihen värssyn ja se värssy kuulu näin: "Kun hiivit onnen kukkulaan, niin varo ja liukasta vältä. Se putous on niin korkea huipulta ylimmältä.” Mä en muistaakseni kässänny sillon enkä kässää vieläkään, miks just semmonen värssy tartti onnittelukorttiin skrivaa. Ehkä just siks, ku ei sitä tarkotusta bonjannu, se onki mieleen jääny. Ku kaikest oli ollu pulaa ja oli vieläki, ni koko liksa meni ainaki aluks kuteisiin ja tsengoihin. Tilipäivänä piti dallaa himaan ja varmuuden vuoks aina heti tsöbaa jotain nastaa kledjuu. Sit oli mutsin kans sovittu, et määrätty määrä piti spaaraa, et talvellaki oli jotain jälellä. Ekaan duunikesään anto oman jännän lisänsä se, et vihdoinki alko kauan ventatut olympialaiset. Ku ne skabat alko, me monena iltana mentiin fillarilla Käbikseen tsiigaan aidan raosta urheilijoita. Pantiin parhaat kledjut päälle ja oltiin olevinaan niin neitiä. Se tuntu jotenki ihmeelliseltä, ku Stadin kartsoillaki dallas vierasta kieltä bamlaavaa populaa ja ihan elävii nekruI. Olihan niit tummaihosii joitakin nähty, ku oli käyny laivojen mukana, mutta et niin paljon. Jotkut keksi sanaleikkejä, semmosii, ku ”Ai lav juu” ”Ai laivaan juu, juu.” Ja sitte joku muka oli kässänny, et siltä ois kysytty kuka kolaa, ku oli ollu kokiksesta puhe. Muutamat mun skolekaverit harrasti jumppaa ja ne pääs esiintyyn Stadikan nurtsille. Mä en oo ollu ikinä mikään jumppari, mut pääsin mäkin sentään kaks kertaa Stadikalle. Mutsi oli tsöbannu meille liparit sekä avajaisiin et päättäjäisiin. Ne oli pohjoiskaarteessa eikä ne mitkään parhaat mestat ollu, mut vieläki muistan, miten upeelta tuntu, ku Lentävä suomalainen, Hannes, tsuppas soihtu handussa Stadikalle ja ja Paavo Nurmi pani sen eldaan. Jotain snadii on muutaki jääny mieleen: se, ku avajaisis saksalainen rauhanenkeli, Barbara, sai aikaan hämminkii. Sitte delas Evita ja sekös sai argentiinalaiset spiidaan. Ne ku oli kaikki ollu retkussa siihen Peronin muijaan. Kaikkein jännin kisamuisto on kuitenki se, ku ei bungannu mitään. Stondattiin populan seassa Alppikses, siinä, ku maratoonarit vendas vek Mäkelänkartsalta Pasilan läpi kohti Stadikaa. Ja nähtiinhän me, se, mitä oli tultu tsiigaan. Satu- Pekka oli jo siinä niin paljon johdolla, et oli ihan selvää, kuka sen skaban finnais. Se oli monella tapaa hyvä kesis. Enkä oo vieläkää varma, kumpi oli meille suomalaisille tärkeempi juttu: olympialaiset vai se, ku meiän snygi Armi kruunattiin miss Universumiks. Mulle oli kuitenki sinä kesänä tärkeintä se, et mä sain olla mun elämän ekan koko kesän stadissa ja duunissa niinku muutki mun kaverit, sain omaa fyrkkaa ja kasvoin vähitellen buliks. Edessä oli nimittäin keskiskolen viimenen luokka. OMA BASTU Tsitattii täs yhtenä kesiksenä mun kaverin mökin bastussa niitten landella. Oltiin ihan hiljaa ja nautittiin. Oli just käyty simmamassa ja tuore vihta döfas penkillä. Heitettiin vodaa kiukalle ja kamu huokas: - Oisiksä Raija ikinä voinu kuvitella mitään tämmöstä, ku me snadina dallattiin millon mihinki lähiseudun bastuun. Nyt meil on omat himat stadissa ja sitte viel nää mökit landella. Mä oon tota usein sen jälkeenki funtsinu enkä vähiten nyt, ku kesällä isäntä teki meiän landella kunnon saunarempan. Meil on se landemesta ollu parikytä vuotta, mut aina me vaan on siihen bastuun jollain tavalla isoki popula saatu mahtuun. Toiset on simmannu sillaikaa ku toiset on ottanu löylyy tai sitte on vilvoteltu sen aikaa et muut on mahtunu tvettaan ittensä. Nyt kuitenki alko jo tuntuun ahtaalta, ku snadiaki porukkaa on jo melkeen tusina. Vanha bastu oli kliffasti semmonen, et ei tarttenu ku yks seinä purkaa ja ottaa lisää tilaa pukkarista. Oltiin sitä mieltä, et ilman pukkariiki pärjää, ku kledjut voi vetää niskaan sisälläki tai sit verannalla. Ei se kestäny kauankaa, ku vanhat seinät ja lauteet oli purettu ja uudet bygattu tilalle. Niin me sitte päästiin ottaan ekat löylyt. Lauteita ei ollu valmiina ku ylimmäinen, mut ku kaikki muu oli, voitiin kiipee keittiötikkailla yläbritsille. Uudet seinät döfas tuoreelle puulle ja dörtsin fönarista kimmelsi veden pinta. Sillon tuntu niin hyvältä, et mä melkeen spiidasin. Mä muistin sen mun kaverin jutut ja mieleen palas taas kerran ne kaikki bastut, ku oli osa mun lapsuutta. Mä rupesin sitte hartaasti kertoon tolle uuden bastun byggaajalle, millasii oli mun lapsuuden ja nuoruuden bastut. Niil oli ollu vähän erilaisii, se ku on snadina budjannu landella. Paras bastu, ku mä muistan, oli Pääskylänrinteellä, Hirsisauna. Mä en oo koskaan tullu tietään, miks sen nimi oli Hirsisauna, sillä mä en muista nähneeni siel yhtään hirttä. Mut sen muistan, et ekaks bastuun mennessä oli lippuluukku, mis piti bungaa se bastu ja sit voi tsöbaa kans limuu. Yleensä me tsöbattii punasta tai sit sittistä, joskus omppulimuu, ku oli vähän ku kokis nykyään. Tai sitte mutsi duunas mulle simaa nii, et se pani puolet pilsuu ja puolet sittistä. Pukukopin dörtsin nykkeli oli semmoses litteessä punases kumilenkisssä, ku pantiin sit nilkkaan saunan ajaks. Melkeen samanlaisii on nykyisin uimahallissa. Ne kumilenkit on vaan pyöreitä, mut systeemi on sama. Monet vei messissä oman ämpärin tai vadin, mut meil ei ollu koskaan. Meille kelpas hyvin bastun oma sinkkiämpäri, jonka mutsi varmuuden vuoks ennen käyttöön ottoo huuhto hyvin kuumalla vodalla. Hirsisaunan löylyhuoneen raput oli jotain betonii ja niis rapuissa kävi kerran huono mäsis, ku mä olin jo aika buli. Ainaki oltiin jo kesäduunissa ja meil oli gimmojen kans tapana mennä lauantaina bastuun ennen joraan lähtöö. Yhtenä lauantaina mä jotenki lipesin ylärappusella ja tulin pää kolisten alas löyhuoneen lattialle. Takaraivoon tuli aika kuhmu ja ku me dallattiin jossain assan nurkilla, mun knubbi oli niin klesa, et joka askel tuntu. Ei se kuitenkaan illan rientoja haitannu. Hirsisaunan pesuhuone oli tilava ja siin oli nurkassa pariki suihkuu, ku oli aika ylellistä heti krigun jälkeen. Muuten voda otettiin hanasta ämpäriin ja tvetattiin penkillä istuen. Penkit kiers pesuhuoneen seinän vierustoja ja keskelläki oli poikittain ainaki yks penkki ja sitte toinen, ku oli niitä varten, ku halus pesettää ittensä. Mulla oli aika isoks asti oma pesijä ja kovahandunen oliki, oma mutsi. Joskus tuntu, et nahka irtoo knubbista, ku se hankas. Monessa bastussa oli kuppariki, ja monet sen palveluita käyttiki. Mun kokemukset kupparista rajottu siihen, et mä näin joskus, millaset ne sarvet oli, joilla se ammattiaan harjotti. Ku tuli bastusta, voi kampauttaa ittensä. Pukuhuoneen nurkassa oli kampaaja, ku laitto paplarit tai sitte pinneillä semmosii sormirullii. Ei tarttenu enää himassa laittaa. Me kyl laitettiin ite, ku sen ajan permikset ois menny ihan hirveen näkösiks, jos ei ois pannu paplareita. Kampa oli pystyssä vesilasissa, et sai kostuttaa jo kuivahtaneen letin ja seuraavan yön goisiminen oliki silkkaa kärsimistä. Ei kellään himassa mitään tukankuivureita ollu. Pari muutaki bastuu meiän lähellä oli, mut niissä me käytiin harvemmin. Kulmavuorenkadun saunasssa oli yleinen puoli ja sitte numerosauna, ku voi tilata. Kerran faija tilas meille tunnin ja mä leveilin mun kavereille, ku ei ollu päässy ikinä numerosaunaan, mut en päässy mäkään toista kertaa. Aikanaan tultiin aikuiseks ja flytattiin semmosiin taloihin, mis oli omat saunavuorot. Viel bulimpana saatiin omat saunat ja kakski – landelle ja stadiin. Joskus on tarttenu verestää vanhoi muistoja ja mennä kunnon bastuun Harjikselle. Tosin siel tuntee ittensä vähän sivulliseks, ku melkeen koko muu jengi tuntuu tsennaavan toisensa ja meikäläinen suunnistaa niinku nyt muukalainen suunnistaa ja miettii, et kaikki varmaan hiffaa, et mä en oo vakituista porukkaa. Mut mitä sen on välii. Fiilis on melkeen ku snadina Hirsisaunassa. ONKS TAPANA Mä ryysin yhtenä aamuna heti kaheksalta meiän lähellä olevaan Sestoon ostoksille, ku se on ainoo budju, ku aukee meilläpäin niin aikaseen. Himaan mä palasin oikeen naama virneessä ja heti ukolle kertoon, et oli ollu kassa, ku osas teititellä. Ja se ei ollu ees mikään vanha gimma. Pamistiin siinä sitte aamuborkan ääressä jonkin aikaa yhestä lempiaiheesta, siitä, et onks tavat menny vai ei ja mä olinki iltapäivään asti sitä mieltä, et ei. Iltapäivällä mä sitte soitin labraan, ku piti tilaa aika jotain tarkastusta varten. Lopulta mä pääsinki läpi ja ilonen ääni, et: ”Mikä aika sulle sopis.” ”Melkeen mikä vaan”, mä vastasi. Niin sitte löyty sopiva aika ja tää ilonen ääni lopuks, et: ”Sulle on nyt sitte varattu se ja se aika.” Mä panin luurin kii ja funtsin, et mikä sä mä sille ihan vieraalle olin. Jos mä oisin ollu vielä parikytä vuotta vanhempi ja saanu vanhanaikasen kasvatuksen, mä oisin voinu taas jälleen kerran järkyttyy. Vaik toisaalta sinuttelu on itse asiassa aika tuttavallista, mut on se silti aika kliffaa, ku joku joskus teitittelee. Mä voisin ehkä tilaa jonkun lehdenki, jos joku kysyis, et anteeksi, että häiritsen, olisiko teillä hetki aikaa eikä niin, että teiksä jotain tärkeetä just nyt, vai onks sulla aikaa kuunnellä, ku meil on sulle just nyt varattuna ainaki viidenkymmenen euron lahja sulle. Yks mun frendi oli kerran sanonu, et hei, voisinks mä saada sen pelkän lahjan, niinku rahana. Ei saanu. Yhtenä päivänä soi ovikello. Mä menin öpnaan dörtsin ja siel seiso kolme, neljä ihan snadia meiän lähitaloista. ”Anteeks, että me häiritään…”, sano semmonen ekaluokkalainen friidu. ”Niin”, mä olin ihan äimänä, et mitä on tapahtunu, ku snadit pyytää anteeks häiriöö. Sit ne alko selittään, et niitten boltsi oli vieriny meiän pitskulle puskaan ja kysy lupaa hakee se veks. Mä olin niin otettu tosta kohteliaisuudesta, et mä oisin varmaan luvannu niille mitä vaan. Mä sanoin, et ilman muuta ja et ottais fibeleit puun alta messiin niin paljo, ku haluis ja kertois niitten mutseille ja faijoille kans, miten ne on hyvätapasii. Muutama vuos sitte, ku asutusta meiän nurkilla tiivistettiin, jengi luudas surutta toisten pitskuilla ja oikas niitten läpi, mut eipä enää. Alkaa uskoo, et hyvät tavat alkaa vähitellen taas tulla muotiin. Entäs sitte toi julkinen liikenne. Takavuosina, ku nous busaan ja griinas ja moikkas huomenet, bussikuski katto toisaalle ja muut matkustajat tsiigas, et onks toi vähän dille. Mut ei nykyään. Busakuskit hymyilee, tervehtii ja kiittelee nii, et matkustaja tsennaa, et se on kovinki tervetullu nauttiin Liikennelaitoksen palveluista. Mut yks juttu mua tosissaan risoo, putelien rikkominen. Oltiin tossa viime kesiksenä meiän snadien kans tsimmaamassa Kallvikissa. Ihan siisti rantsu ja taatusti duunattu niin mukavaks fiiraa kesäpäivää, simmaa ja ottaa suulista, ku nyt vaan voi toivoo. Mut sitte lähettiin dallaan lähisaareen, sinne ku pääsee ihan kahlaamalla. Ja ekaks vastassa oli läjä söndrattui flindoja. Ne oli stikattu tahallaan stenuun, et ne menis rikki. No eihän me voitu sinne saareen mennä, piti kääntyy takas, mut yks tyyppi sano mun mielestä hyvin, ku se totes, et on se kumma, ku jaksetaan ronttaa täydet flindat vaik minne asti, mut ei tyhjii takas, vaik ne ei paina paljo mitään. Yks päivä mä lesasin Hesarista, miten stadin yhen skolen oppilaat esittii vanhaa skoilee sporassa yleisölle. Niill oli siel erilaisii oppitunteja ja niissä vanhanaikasii tapoja. Se aika, ku mä kävin skoilee onki nyt historiaa ja eksoottista. Sillon oli friiduilla essut ja rusetit päässä. Kynnenalukset tsiigattiin ja korvantaukset ja et oliks puhas nestuuki messissä. Ku maikka tuli luokkaan piti nousta suoris riveissä ylös pulsan viereen. Samoin piti stondaa sillon, ku vastas tai muuten puhu maikalle. Näit juttuja ja tamburiinin tahdissa pidettyi jumppatunteja ne esitti ja sporan matkustajat oli glaiduina tsiigannu niitten esityksii. Niis esityksissä ei ollu kundeilla lippistä tai pipoo knubbissa, niinku nykyisin muuten melkeen aina. Jotkut sanoo, et se on osa niitten imagoo, niinku entisellä kansanedustajalla, mut kyl mä silti snadisti vierastan ku kundit tsittaa ruokapöytään kotsa päässä eikä vaan skoilessa, vaan muuallaki. Mut ehkä ne hiffaa ottaa sen veks, ennenku ne menee Eurooppaan duuniin. Vielä mä palauttasin kunniaan yhteiset skruudisajat. Nykyisin kaikil on perheissä niin kiire, ettei löydy oikeen aikaa järkkää yhteistä skruudisaikaa. Yhessä skruudatessa oppis paljo muutaki ku pöytätapoja ja sitä et pitää skruudaa sitä safkaa, ku joku on vaivautunu duunaan. Sillon jengi stannais pöydän ääreen ja sais bamlaa , mitä päivän aikana on tapahtunu, mikä painas mieltä tai ois niin kliffaa, et se pitäs heti saada kertoo. Ku toiset painaa duunii ja toiset harrastaa, ni jokainen nappaa jääskobesta sillon, ku itelle parhaiten sopii sitä, mikä omasta mielestä gutaa on tai mitä sattuu löytymään. Ku tarpeeks marisee, leimautuu aina vaan enemmän vanhaks fossiiliks, mut sen oon huomannu, et ku jostain asiasta tarpeeks pidetään ääntä, se ainaki vähän petraantuu. Esimerkiks liikenne. Fiudet stannaa nätisti keltasiin liikennevaloihin ja suojatien eteen kans niin, et jengi pääsee rauhassa kartsan yli. Kansa ku yhessä päättää jotain, ni kyl alkaa tapahtuu. Jengi hiffaa, et ku ite käyttäytyy snygisti ni muutki tekee samoin. Et ehkä noi muutki jutut viel tulee kondikseen ja ilman et tarttee yhtä kalliisti bungaa ku liikenteessä. MITÄ SE TÖKÖTTI ON Moniss aviiseis on semmosii kysymyssarjoi, joist on kliffa koklaa, et tietääks yleensä mitään. Yhtenä kertana taas himassa pidettiin skabat, et kumpi saa enemmän pointseja. Kyseltiin yhtä sarjaa ja siin oli semmonen kysymys ku, et mikä on tökötti. Ainaki äijät on sanonu tökötiks niit rasvoja, ku ainaki varttuneet skremmat mättää naamaansa siinä toivossa, et pala nuoruutta tulis takas. Mä olin kuitenki ihan varma, et se on jotain safkaa, ku ennen ihmeteltiin aina, et mitä ihmeen tököttii taas on lautaselle pantu. Ainaki vähän jäähtyny kaurapuuro tuli mun mieleen heti. Se oli tököttii, jos mikä. Me skruudataan himassa nykyisin kaurapuuroo joka aamu eikä se enää tunnu tökötiltä niinku snadina, ku mä siirsin lusikallista poskesta toiseen, enkä meinannu saada millään alas ja mutsi oli jeevelinä, et skruudaa pitää, muuten menee henki. Se kyl tekiki parhaansa, et aina ois ollu kunnon safkaa, mut kyl mä silti muistan neki safkat, ku ei meinannu millään uppoo. Niinku lihasoppa. Sen pinnalla kerkes lilluu kauan kylmä rasva ennenku mä sain lautasen tyhjäks. Lihapalat oli talisii ja ne piti niellä kokonaisina. Sitte botlareitten päällä keitettiin suolasilakoita ja niit botlareit keitettiin niin paljo, et seuraavana päivänä voi paistaa semmosen suolasen flesun kans, ku mutsi leikkas pieniks kuutioiks. Silakkaloota ois mun mielestä ollu tosi gutaa, jos siin ei ois ollu silakoita. Laatikkoo paistettiin meillä aika usein, makkaraloota oli mutsin bravuuri. Joskus sai lihaboltsei ja mutsi kerto joskus, et faija oli sanonu, et meille ei sitte hespan lihasta tehä safkaa. Mutsi oli saanu sitä kuitenki tsöbattuu jostain ja oli paistanu lihaboltseja. Faija skruudas hyvällä ruokahalulla ja kehu, et oli gutaa. Mutsi oli sitte kertonu, mitä lihaa se oli tarjonnu, johon faija oli tokassu, et ilmankos se maistuki vähä kummalta. Meiän talossa joka kämpässä oli puuhella ja sitte semmonen kaasupenkki, ku toimi kaasupoleteilla. Niit sai tsöbaa maitokaupasta samoin ku sähköpolettejaki. Mä oon usein funtsinu, et silloset talot ei ollu mitenkään paloturvallisii, oli puulattiat ja puuhellat. Ois voinu nopeesti koko talo eldaa, ku jossain asunnossa ois syttyny. Klapeja sai tsöbaa klapikaupoista ja niit kauppoi oliki melkeen joka korttelissa. Meil ei ollu oikeen mitään suhteita, et ois pula-aikana saatu mustan pörssin safkaa, mut kesät oliki sitte kokomaidon ja kunnon smörgarin aikaa. Landella oli jokailtanen herkku sokrupala ja muki vastalypsettyy mölkkistä, en muuten pistäs enää suuhuni. Kalaa skruudattiin melkeen joka päivä tai sitte oli soosia, ku oli tehti palvatust kinkusta. Se kinkku roikku porstuan komerossa ja me käytiin serkun kans joskus salaa snadi biitti vohkimassa. Lauantaina sai bastun jälkeen melakkapuuroo, ku syötiin voisilmän ja maidon kans. Melakkapuuroo sanotaan kans Inkoon puuroks ja se duunataan pottumuusista ja ruis- tai ohrajauhoista. Sitte landella sai kieritettyi perunoita – kypsät botlarit oli kuumennettu hellan päällä ja niihin oli tullu semmonen kliffa ruskee jälki. Sitte uusien pottujen kans sai nappassoosii, ku oli vaan voita, maitoo ja suolaa. Joskus oli kans lettuja ja ne oli pantu pinoon, jokaiselle oma. Mutsi sitte syksyllä himassa ihmetteli, ku mä kysyin jostain jälkkäristä tai muusta herkusta, et mikä on mun osuus. Sit sanotaan, et rohkea rokan syö, uhkarohkea kouluruuan. Enää ei kai oo koulun skruudiksissa valittamista. Ne on funtsittu niin terveellisiks, et ne varmaan täyttää ison osan päivän ravinnon tarpeesta, ku jengi skruudais vaan. Joskus skolessa duunissa ollessa vaan tuntu siltä, et tärkeempää oli äkkiä ruokalasta pitskulle selviäminen ku ite safka. Kuten sanottu, mä oli snadina tosi huono skruudaan – ja laiha. Ei ihme, et mutsi oli snärkkärinä, et mä tuun klesaks tai jotain. Mut ku mä menin skoileen, tuli ruokahalu. Jengissä maistu kaikki safkat, vaik mä muistanki, et ne oli näin jälkeenpäin mietittynä aika karmeita. Aleksis Kiven skoilen ruokala oli pohjakerroksessa ja vaik mä söin kunnolla, en mä silti lihonu. Niist safkoista mä muistan, et ne oli lusikkaruokii, soppii ja vellejä. Lihasopassa ja hernesopassa oli viel karmeempii läskejä ku himan sopissa, mut ne nieltiin silmät kiinni. Jotkut stikkas salaa lattialle, ku maikka ei hogannu. Velleiss oli akanoita ryynien seassa tai sitte oli semmost sahajauhovellii, kai se oli grahamjauhosta tehty. Aliravituille kaupunkilaiskakaroille alettiin syöttää kalanmaksaöljyy ja mä muistan jelppineeni kaveria, ku ei saanu sitä alas ja syöneeni toisenki satsin. Jotkut koitti panna sitä safkan sekaan, mut sittehä se vasta karmeelta maistuki, se safka nimittäin. Näkkärii saatiin, mut ei mitään sen päällä niinku ei vielä sillonkaan, ku mä alotin kuuskytluvun alussa duunit skoilessa. Sillonki ruuat oli aluks lusikkaruokii, kunnes ne aika nopeesti alko petraantuu. Nykyään mä oon ihan kaikkiruokanen. Semmosta pöperöö ei oo eteen kannettu, etten mä uskaltas koklaa, miltä se maistuu. Onneks voi skruudaa, mitä vaan. Snadeille ei ihan kaikki safkat maistu, kaurapuuro varsinkaan. Vaikka mä kuinka muistasin sen, ku ite olin snadi, mä silti syyllistyn pakottaan niitä ottaan ees vähän puuroo – se ku on niin terveellistä. Vaik täytyy myöntää, et joskus, ku siit tulee liian paksuu, muistuu mieleen lapsuuden tökötti. Tämmösii safkajuttui mä rupesin kelaan, ku tököttii en tienny. Piti tsiigaa oikeen sanakirjasta. Se oli koivu- eli tuohiterva, jota on käytetty nahan voiteluun. Eli siis saapasrasvaa. Aina sitä oppii jotain uutta, jos ei muuta niin lehtien skaboista. JOULUTTAA Ku jouluun on enää muutama yö, alkaa joulufiilikset olla jo aika korkeella – ainaki skideillä ja mulla. Mä oon aina ollu jouluihminen ja nytki on jouluttanu jo kauan. Jouluttaminen ei mun tapauksessa kuitenkaan oo tolkutonta höösäämistä, steedaamista, leipomista ja safkan duunaamista monta viikkoo ennen ite juhlaa. Se vaan on joku kliffa tunne, ku täyttää mielen heti, ku päivät alkaa tuleen lyhkäsiks ja illat pimeiks. Ku iltasin kynttilät lyysaa, alkaa joulu hiipii mieleen. Sitä tajuu, et kesis on lopullisesti menny taas tällä kertaa ja ku ihan snadisti venttaat, ni seuraavaks lyysaaki joulun valot. Joskus mä oon funtsinu, et onks mun vuodessa ite asiassa vaan kaks vuodenaikaa: joulunaika ja kesis. Monet puhuu joulustressistä ja kyl mä kässään, et semmonen välttämättä tulee, jos pitää duunaa kaikki se, mitä ainaki ennen mun himassa tehtiin. Hyvissä ajoin ennen jouluu alko hitonmoinen putsaaminen: fönarit tvetattiin, bytskattiin talviverhot, sit ei riittäny, et ois tuuletettu ja tampattu patjat ja peitot; piti viel tvettaa ja prässää päiväpeitot ja sohvatyynyjen päällisetki. Kaikki nurkat tartti hinkkaa, niin et ei hinkkaamatont mestaa löytyny koko himasta. Ja tää tapahtu kuuspäiväsen duuniviikon ja pitkän duunipäivän jälkeen. Sit piti bytskaa talvimatot ja senkkien päälle pöytäliinat ja plankkaa kuparit ja hopeet, ne vähät ku sattu oleen, nii ja se messinkinen postiluukku ja ovikello. No olihan se vänkää, ku kaikki paikat glanssas kilpaa kynttilöitten kans, mut hiffasko sitä kukaan pimeenä talvena: ois kai sen ehtinyt duunaa pikkuhiljaa päivien mittaan eikä stressaa itteensä yhellä kertaa ihan puhki. Mun muistikuvat oman mutsin jouluista onki, et se sippas heti, ku oli joulusafkat skruudattu ja saatu astiat tiskattuu ja ehkä lahjat dilkattuu. Mut saihan ainaki goisaa hyvällä omallatunnolla – ei ollu rästissä mitään duunii. Mä järkkäsin mutsin kamoja, ku se oli delannu. Mä hittasin snadin pahvilodjun sen yläkomerosta. Ku mä avasin sen, mä olin vähällä spiidaa, ku siel oli kaikkee semmosta pientä krääsää, ku mä olin snana ja vähän myöhemminki sille väsänny joululahjoiks. Kaikki se oli spaarannu, äitienpäiväkortit, naurettavat pöytäliinat ja kaikenmaailman skoijit pussukat. Mut ei silti, on mulla itelläkin tallessa omien kersojen tekemii juttuja. Joululahjoja tarttee duunaa ite, muuten ei joulu tunnu joululta. Se kuuluu joulun venttaamiseen. Se on sitte taas eri juttu, mitä saaja funtsii, ku se saa taas jonkun nuijan pannulapun, hantuukin tai muun turhakkeen. Mut lahjan tekijällä pysyy jännä venttaamisen fiilis, ku syslaa ompelusten tai kudinten kans. Samalla voi funtsii lämpimii ajatuksii ja toivotuksii ja liittää niitä silmukoihin ja saumoihin. Mutsi duunas mulle sukkii ja kintaita, se ku sai landelta pässinpökkimii lankoja. Kerran se oli stikannu semmoset pitkät sukat, ku oli tosi lämpimät, mut mä muistan vieläki, miten ne kutitti. Klabbit oli ku tulessa, vaik kuinka koitti raapii. Mut ei auttanu, pitää piti, ku ei muutakaan ollu. Tässä vaiheessa joulun alla on mullaki valmiiks stikattu sukat ja kintaat snadeille. Aikuisille en viitti, ku niit on niin vilt ja niil on niin bulit klabbit. Ne voi tsöbaa nyyat, jos ei osaa parsii entisii. Jotain snadii tarttee jättää melkeen viimeseen iltaan niinku villasukan lankojen päättelyy tai semmosta, et tuntuu joululahjavalvojaiselta. Mun jouluvalvojaiset on silti enimmäkseen pakujen käärimistä ja jokaiselle, ainaki aikuiselle tarttis riimitellä joku värssy. Snadit ei värssyjen päälle mitään bonjaa eikä ne kerkeis semmosii lessaankaan. Niil on kiire tsiigaan, mitä pukki on niille tuonu. Mut aikuisten on gimis lysnaa toistensa värssyjä, ku ne avaa vuoron perään pakujaan. Sitte, ku snadit on saanu omansa öpnattuu. Meit on iso popula ja siks ei voi mitään bulii slumppaa, mut jokaiselle kuitenki jotain, yleensä käytännöllistä, niinku oon snadina oppinu. Mä yleensä tsöbaan jonkun kniigan ja funtsin, mimmosest saaja voi tykkää. Siihen ku panee lisäks jonkun omatekosen käsityön, ni se on siinä. Mulle yks parhaita lahjoja oli joskus pikkufriiduna Grimmin sadut ja Tuhannen ja yhden yön sadut. Ne oli bulit kniigat. Niis oli vaaleenruskeet kovat kannet ja ne oli mulla vielä aikuisena. Sit ne vaan jossain muutossa jonnekin katos. Muita parhaita lahjoja, ku mä muistan, oli skrinnarit. Se oli aika pian krigun jälkeen, ku oli tullu ekoja kaunareita. Mä olin toivonu semmosii, mut enhän mä kuvitellu saavani, ne ku bungas ihan hirveesti. Mut mä sain. Mutsi oli ollu käytännöllinen ja tsöbannu snadisti kasvunvaraa, ja niinpä ne skrinnarit palveliki mua seuraavat neljäkytä vuotta ennenku niitten tsengat meni sönderiks. Mut eipähän tarvinnu sit enää toisia skaffaa. Kaikist glaiduin mä olin kuiteski Leena- nukesta, ku tuli joka joulu uudestaan. Krigun aikana ja sen jälkeen ei tota krääsää snadeilla paljon ollu, mut mulla oli rakas vauvanukke, ku oli melkeen oikeen vauvan kokonen. Sen kroppa ja raajat oli kangasta, kovat, sahanpurutäytteiset ja sil oli irtopää, kai se oli jotain paprumassaa. Se alko oleen loppuvuodesta aika räjähtäneen näkönen ja niinpä mun kummitäti, mutsin systeri, oli hiffannu, et sen voi antaa aina joululahjaks uudestaan. Leena häippäs aika monena vuonna ennen jouluu, mut aina se tuli takas. Se tuli joulupaketissa uutena. Sil oli uus knubbi ja uudet kledjut, millon mekko, millon vauvan kledjut. Ja mä rakastin sen Leenan risaks taas hyvissä ajoin ennen seuraavaa joulua. Kohta mä painun klitsuun ja kaivan esiin vanhan pahvilodjun, mis on meiän kaikki joulukoristeet. Meil oli himassakin ennen semmonen ja siel oli sulassa sovussa lippunauhojen, lameitten, kynttilänpidikkeitten ja tonttukynttilänjalkojen kanssa edellisvuotiset uudenvuodentinat, ku sulatettiin taas uudestaan. Mun pitää tsekkaa, et kynttilät toimii, et sopivii koristeita on tarpeeks ja et kuusenalusmatto on kondiksessa. Ulkovalot on jo pihamäntyyn ripustettu ja sähkökynttilät on fönarin laudalla. Ihan tavalliset kirkkaat, ku noi siniset valokaapelit on mun mielestä galsan värisii ihan ku ekat neonvalot, ku sytty krigun jälkeen. Tais olla Manskulla leffateatteri Rexin katolla. Joulussa on kai parasta sen venttaaminen, ku se ite juhla on kuitenki samantien ohi. Jäjellä on vaan kasa papruu ja kiire saada safkat skruudattuu, ennenku ne happanee. Mut pian alkaa päivät tulla pitemmiks ja voi rupee venttaan sitä toista vuodenaikaa – kesistä. VIELÄ SNADISTI KLEDJUISTA Meiän Saara täytti kymmenen. Me oltiin papan kans luvattu tsöbaa sille synttärilahjaks joku semmonen kledju, ku sen mielest ois snygi. Niin me sitte lähettiin kaksisteen, snadi neiti ja mä, yks päivä sen skolen jälkeen Itikseen. Helppo juttu, mä funtsin, ku friidu ties tarkkaan, mitä se halus: farkkuhaalarit, semmoset, ku kaverillaki on. Niinhän me friidut on aina ittemme kledjattu, samallailla ku kamut. Niin me ruvettiin sitte tsökaan niit haalareit. Mut se oliki helpommin sanottu ku duunattu. Joka lafka blisas ei oota, ei mikään mitään haalarii. Me dallattiin ja dallattiin ja snadilta alko mennä usko ja vähitellen multaki. Tais siin tulla jo tippa öögaan, ku tuntu, et on pahemman kerran jallitettu. Lopulta me sitte päätettiin, et tarttee bytskaa suunnitelmii. Tsöbataan joku muu kledju, mitä ny mieleistä satuttas hittaan. Ei mitään missään. Kaikki snadien friidujen kuteet oli niinku ne ois tarkotettu jollekki gamlast vähennetylle. Mä rupesin funtsiin, et onks se nyt ihan oikeesti nykysin niin, et friidun, ku se täyttää kymmenen, on näytettävä joltain pimulta. Eiks snadi sais olla snadi niin kauan, ku sitä itteensä hotsittaa. Samaa bamlas snadin mutsi, mun esikoiseni. Se sano, et sen mielest on menty takas siihen aikaan, ku kakrujen muotia ei erikseen ollukkaan. Kymmenkesäset dallaa korokepohjatsengoissa byysat lanteilla ja napa paljaana, ja sit ku ne öpnaa suunsa ni huhhhuh. Jonain päivänä lesasin Hesarist, et maikat alkaa olla skoles pulassa, ku friidut kulkee rotsit päällä luokassaki. Ne tarttee pitää päällä tunnillaki, ettei tuu galsa tai ettei joku luule, et sä oot geimeihin menossa tai sieltä tulossa. Nykysin on kuitenki onneks, mistä valkata. Lafkat on rättei pullollaan, sopivaa voi hittaa jokaselle lompsalle, ei silti aina jokaseen makuun. Sillon ku me oltiin skoileikäsii, ei ollu paljo mahiksii kledjuist kränää. Pula-aikaan oli hyvä, ku sai yleensä jotain päällensä pantuu. Mulla oli asiat varmaan paremmin, ku monella muulla, ku mutsi ompeli melkeen kaikki ja sai viel toivoo, et mimmoset ois kliffat. Tarpeet tuli sen omista tai sitte sen systerin vanhoista. Mä sain yleensä joulu- ja kevätjuhlaan uuden klensan. Sit se edellinen siirty skoileklensaks ja entinen skoilekledju jäi pidettäväks himassa. Aina skoilesta himaan tullessa tartti bytskaa toiset kuteet päälle. Kansiksen aikaan klensat säilyki aika siisteinä, ku essu oli kaikilla friiduilla. Vanhoist fotoista on vänkä tsiigaa meiänki luokkaa – neljäkymment friiduu ja melkeen kaikilla essut eessä ja letti kammattu niin, et oli joko kaks lettii, jos oli pitkä letti tai sitte rusetti, jos oli lyhyt letti. Tsiigattiin yhtenä päivänä mun pentuaikasen kaverin kans vanhoi fotoja, ku oli otettu sillon, ku oltiin snadeja. Mul oli melkeen joka kuvassa se sama klensa, vaaleenpunanen mutsin systerin duunaama, jos oli vohveliruutuja yläosassa. Viisvuotiaana must on mutsin kans otettu foto oikeen valokuvaamos. Se klensa on siinä nyya, mut sitte jokunen vuos myöhemmin Martsun kaltseilla otetus fotossa se on jo arkimekko ja jatkettu erivärisill kangaskaistaleilla. Hyvin se silti kelpas, oli pakko kelpaa. Sit yhessä fotossa oltiin skimbaamassa. Oli pitkät byysat ja monot eikä enää tarttenu hame päällä skrinnaa tai skimbaa ja skagaa koko aika et menee kanttuvei ja tulee frysis, ku menee snögee hameen alle. Ne hiihtobyysat oli leveet ja pussilla alhaalta, ku punteis oli kantti. Sit klabbeissa ruskeet monot, jois oli snygit remmit päällä. Villasukat taitettiin monojen päälle. Ei siin vois nykysin paljon tekstiiliurheilust bamlaa. Ku on tsiigattu telkkarist juttui vanhoist hiihtoskaboista, mä oon hiffannu, et oikeil kilpailijoillaki oli samanlaiset kuteet. Voi olla et aika kultaa muistot, mut niinhä vanhas laulussaki sjungataan, et ennen oli miehet rautaa ja skimbat oli puuta. Kai ne sillon skabas taidoilla eikä hemohessillä. No, Itiksen lafkat oli sitte tsiigattu kaikki ja yli pari timmee dallattu. Me päätettiin, et mennään viel kerran Stokkalle eikä tulla ulos, ennenku jotain on messissä. Friidu rupes penkoon kuteita ja mä venttasin viileesti vieressä. Ku kert haalarii ei ollu, oli pakko hittaa jotain. Lopulta löyty ikään ja makuun sopivat ja ne tsöbattiin ja päästiin himaan. Mut oishan se reissu ollu iisimpi, jos ois heti aluks snaijattu, et tavallisen kymmenkesäsen on vaikee nykysin hittaa ihan tavallisii kuteita. KERÄÄMISTÄ Meil on semmonen staili, et et aina ku jollain muksul on synttäri ja se saa lahjan, ni sen systeri tai broidi saa jonkun snadin pakun kans. Porsaanpäivälahjaks me sitä sanotaan. Ku pikkukundit samlaa nykysin semmosii kuvii, niit on Pokemoneit ja Digimoneit, ni on iisi keksii niille se porsaanpäivälahja. Tsöpataan nippu semmosii kuvii. Mut eihän mummu snaijaa, et niitäki on erilaisii ja sillon voi tsöbaa ihan vääränlaisen nipun. Siin voi olla pelkkii vaihtareita. Onneks me vahingossa kuitenki osattiin ainaki viime kerralla skaffaa semmonen nippu, mis oli pari ihan tarpeellistaki. Mä luulen, et ihmisen sisään on jotenki bygattu, et sen tarttee samlaa jotain. Se on jo snadina pentuna verissä. Sit kauppiaat hogaa sen kans ja aina ku tulee uus kniiga, levari tai muu muotijuttu, snadeille tuputetaan kaikkee kräsää, ku on pakko slumppaa ja vanhemmat on hiilenä, ku ne kamat bungaa yleensä vilt ja ilmankaa ei oikeen voi olla, ku kaikilla on. Sitä paitsi ne muodit menee aika nopeesti ohi, ja sit tulee taas joku toinen. Toisaalta aina on ollu niin, et on samlattu jotain ja oppiihan siin ainaki oordninkii, ku niist duunataan listoi ja pannaan kortit ja fotot kansioihin. Ja ku ylimääräsii bytskataan kavereitten kans, ei ihan kaikkeen tartte ite fyrkkaa käyttää. Mä oon opettanu meiän snadit skulaan pajatsoo ja duunannu niille pajatsot kuvien vaihtamist varten. Ku me oltiin kahen pikkukundin kans reissussa, niil oli pajatsot messissä ja niitten aika kulu kliffasti, ku ne bytskas pokemoneit iltasin, ku tultiin huoneeseen. Mä olin duunannu niihin pajatsoihin kassat valmiiks, kaks kumpaanki, ja parin illan jälkeen vekslattii kassojen mestat, ku kundit nopeesti oppi hiffaan, mis ne kassat oli. Nykysin ei kukaan oo kuullukkaa pajatsoist, ku meil oli ennen kaikilla – friiduilla ja kundeilla. Friidut bytskas kiiltsikoit ja kundit fritsui, jotkut kundit kiildekoitki. Monta kertaa synty aikamoinen flaidis, ku joku muka skulas surkeilla ja sai vaihtareina parempii. Pajatsot oli mun mielestä aika kauan muodissa. Ku mun omat friidut oli snadei, niilläki oli viel pajatsot. Voiks keksii parempaa käyttöö käytetylle skolevihkolle! Kiiltsikoitten keräämisen jälkeen alettiin samlaa laulunsanoi ja filmitähtien fotoi. Joku tsöbas Toivelaulut ja londas muille tai sitte skrivattiin toisten vihkoista. Mullaki oli mustakantinen vihko, mihin mä skrivasin laulunsanoja ja liimasin kuvii, ku oli leikattu hurrilehdistä. Sit mä panin sinne väleihin semmosii ajatelmii, ku ”ensimmäinen suudelma polttaa, toinen sytyttää”, vaik en ekast sekstikast snaijannu viel mitään. Ku saatiin fyrkkaa, tsöbattiin Elokuva-Aitta tai bytskattiin fotoi kavereitten kans, ku kaikki ei samlannu samoi. Mä samlasin ainaki Ingrid Bergmanii, Olivia de Havillandii, Rita Hayworthii ja Gregory Peckkii. Gregory oli must ihana, ku se oli melkeen sukuu, ku se oli sillon jiftiksessä suomalaisen Gretan kans. Vänkin keräämisjuttu, ku mä muistan oli : ”saaks nyppii”. Se oli joskus viiskytluvun alussa keskiskoilessa, ku alko oleen semmosii nukkasii villapuseroit melkeen kaikilla friiduilla. Niist nypittiin nukkaa. Toisen puseroo ei yleensä nypitty ilman lupaa ja saaks nyppii- sanottiin, ku jollain oli senvärinen pusero, mimmosta värii ei vielä omassa nukkalevyssä ollu. Se oli siinäki mielessä skoiji tapa, et tunnilla kulu aika, ku voi nyppii edessäistuvan puseroo. Nukkalevyist tuli kliffan monivärisii ja niit spaarattiin kirjan välissä. Fiuden rekkarien keräämiseen ei kans tarttenu fyrkkaa. Tsitattiin kaltsilla Hämärin varrella tai stondattiin Sörkan sillalla ja skrivattiin numeroit snadiin ruutuvihkoon. Se oli kumma, ku sitä muisti, mikä numero oli jo vihkossa eikä pannu useinkaan samaa uudestaan. Mut eihän niit bilikoitakaan menny ku jokunen sillon tällön. Oon mä vielä myöhemminki samlannu rekkareit mut ihan vaan knubissani, alottanut ykkösest ja sitte menny numerojärjestykses niin monta ku oon viittiny. Samaa teki meiän pennut, ku ennen skujattiin pitkiäki matkoja ja tartti keksii niille jotain ajankuluu, ku takapenkillä tuli helposti flaidis. Tai sitte ne laski lehmii. Se oli vaan symffii, ku faija skujas aina semmosii teitä, et toisel puolel oli enemmän lehmii ku toisella. Moni samlaa jotain määrättyy kamaa ihan fyrkanki takii. Se on voinu aluks alkaa jostain ihan snadista jutusta ja vähitellen on kertyny ihan arvokaski kokoelma. Sit on tarttenu rupee luudaan kaikki antiikkilafkat, ku on sattunu tielle osuun ja tsögaan ne ku ei oo sattunu muuten osuun. Se tuppaa oleen semmonen harrastus, et se vie messiin, mut mikäpä harrastus ei veis. Mä oon samlannu jo monta vuotta stenui, ihan semmosii snadeja vaan, ku bulit painaa liikaa eikä niit voi iisisti draijaa. Niit on kliffa spaaraa ja funtsii, mist minkäki on hitannu. Ja se kerääminen ei ne ees bungaa mitään. VISIITISSÄ Mä en oo pitkään aikaan ollu ihan tavallises visiitissä, semmoses sunnuntaikylässä. Eiks oo muuten kumma, et ainaki meillä sanottiin, et käsketään kylään, vaik tarkotettiin, et kutsutaan. Jos ei oteta lukuun omien pentujen perheitä, ku usein tulee sunnuntaina ja sillon on bultsit ja borkat ja kakruille mehuu tai jädee ihan ku ennen vanhaan, ni tavallises kahvivisiitis ei käy enää oikeen kukaan. Eikä popula poikkee noin vaan, niin et vois vaan stikkaa pöytään, mitä skobest sattuu hittaan, vaikkei se ois ku näkkärii ja pelkkää sumppii. Ei, nykysin tarttee sopii jo viikkoi aikasemmin ja oikeen allakka messis. Funtsaat sit safkat ja vinkut, mitä oli viimeks, ku me oltiin niillä tai ne oli meillä. Vaik ei silti, kliffaahan se on, saada vähän niinku festii arjen keskelle ja tsittaa iltaa kavereitten kans. Ja ku mä onneks tykkään duunaa safkaa, ni ei tartte olla snärkkärinä ainakaan skruudaamisest. Mut liian harvoin nykysin treffataan. Sitä joskus funtsii, et onks yksityisyys menny liianki pitkälle. Ennen vanhaan sitä juotiin kuppi borkkaa naapureittenki kans harva se päivä. Näin vanhemmil päivillä ei enää tartte onneks funtsii, minne kakarat pannaan siks aikaa, ku vanhukset käy kyliä, ku se ei kuulu nykyseen stailiin, et kakrut on messissä, ku aikuiset tsittaa iltaa. Lasten bailut on erikseen ja sillon pitää mielellään olla joku teema: naamiaiset tai inkkaribailut tai jotain. Ja sit tarttee bjuudikset olla sen teeman mukaan ja sit on onkimiset tai aarteen tsögaamiset nii et jengi saa jotain himaan förattavaa, ettei tartte tyhjin handuin bailuist lähtee. Tai voihan ne bailut kuulemma tsöbaa vaik Mäkkärist, jos ei ite kynttää, viitti tai kerkee järkkää tai on muuten vaan liikaa hintaa. Kyläilytavatki on muuttunu niist ajoist, ku mä olin snadi. Ei sillon yleensä mitään safkaa bjuudattu, mut ei kai sitä ois ollukkaan muille dilkkaa. Hyvä ku oli himassa itelle jotain, mitä skruudaa. Meill oli muutamat mutsin ja faijan vakiofrendit, joist useimmin käytiin Laitisella. Niill oli Porviksella huone, alkoovi ja keittokomero, ja sinne oli meiltä just sopiva matka dallaa. Meiän faija oli spädä, semmonen snadinpuoleinen äijä – mutsiin verrattuna. Oikeesti ne oli ihan samanmittasii. Mä muistan, ku ne meni peräkanaa pitkin Aleksis Kiven kartsaa: mutsi edellä ja faija perässä, handut selän takana. Faijalla sprigi päällä ja borsa päässä, mutsilla kans pyhäkledjut. Sitä mä en muista, missä mä ite dallasin. Kai mutsin handussa tai sitte mä loikin sinne tänne, niinku mun tapa oli. Laitisella oli sitte borkat ja bultsit ja me kakarat, niitten Kake, ku oli mutsin ja faijan kummipoika ja mä, saatiin jotain limuu tai mehuu. Sit mutsit ja faijat rupes skulaan korttii, yleensä marjapussii ja me saatiin Kaken kans braijaa jotain niitten alkoovisssa. Joskus ne käski messiin muutaki populaa, yleensä yhen perheen niitten talosta, toisest rabasta. Sillon yleensä aikuiset alko joraan. Matot vaan kasaan ja platta grammariin, ku oli semmonen veivattava. Jossain vaiheessa ukot duunas kuppii tsögessä muijilt muka salaa. Kai niill oli flinda jemmassa jossain pöydän jalan vieres. Faija oliki sit snadissa, ku himaan dallattiin. Faijasta hiffas heti, ku se oli vähänki stidissä, ku sill oli semmoset öögat, et yläluomet painu vänkästi puoltankoon heti parin kopsun jälkeen. Mä muistan, et se oli jurrissa tosi glaidu ja sjungas, vaikkei sil paljo ääntäkään ollu. ”Ootteko käyneet Ellin boksissa toisella linjalla, ei puuteria ollu poskilla, oli varsi kun liljalla…” Landella taas oli semmonen tapa, et joku poikkes sisään ja jäi tsittaan siihen porstuan dörtsin viereen penkille. Siinä se tsittas vähän aikaa ja tais se jotain kaveeraakki ja sit taas häipy yhtä hiljaa, ku oli tullukki. Yleensä ne oli äijii. Kai muijilla oli duunii himassa enempi, ettei ne kerenny. Paitsi yks kylän tietotoimisto, ku luudas talosta taloon ja kuletti kaikki juorut niinku Suomi- filmin telefooni- Santrat. Mulla on vanha kamu, ku poikkee joskus ihan muuten vaan. Se tulee fillarilla tai sit se on lenkillä muuten vaan. Ei se kuleta juttuja, pamistaan hetki muuten vaan, aina sen mukaan, mitä sill on aikaa ja sit taas se häippäsee himaansa. Se on must tosi vänkää. Semmonen poikkeeminen vois olla tapana vähän yleisemminki. Mut itestähän kai toiki on alotettava. Nii, et jos mä joku päivä ringaan ovikelloo ja stondaan sun dörtsillä, älä turhaan lennä pyrstölles. Ei mulle tartte mitään bjuudaa. Mä oon vaan tullu treffaan vanhaa kaverii. ÄITIENPÄIVÄNÄ Yhtenä päivänä mä vedin klabbeihin perintösammareita ja muistin ku me oltiin mutsin kans kimpassa Itiksessä ne sille tsöbaamassa. Ne jäi siltä melkeen käyttämättä, mut mä oon kyllä korjannu sen puutteen. Näin äitienpäivän alla sitä funtsii mutsia muutenki useemmin ku tavallisesti ja toivoo, et sen ois hyvä goisaa siel gravarissa, nyt ku se ei enää oo klesa mistään paikasta. Mun mutsi tuli ihan nuorena pikkupiiaks stadiin, ku se ei enää voinu olla himassa, Sill oli ihan oikeesti semmonen sadun ilkee äitipuoli – sen oma mutsi oli delannu , ku se oli ollu kymmenen. Mutsi kaveeras joskus, mitä kaikkee se täti oli niille kakruille tehny, mut se muisti silti aina mainita, et jotain hyvääki siit oli seurannu. Oli oppinu painaan duunii, kunnolla, ei fuskaamaan. Kakskymmpisenä se treffas faijan, kunnon stadilaisen, ku oli jo seilannu monet vuodet maailman skönet. Ne oli sillon kummatki duunissa Naistenklinikalla, mutsi tsökessä ja faija oli siel eldari. No mähän rupesin sit tuleen ja ei ku jiftiksen. Mä jäin ainooks, tais syynä olla krigu ja sitte faija delaski jo pian krigun jälkeen. Vaik mutsi oli nuori, se oli aika tiukka. Siihen aikaan sai skagaa, et tulee remmistä, jos oli tehny jotain jygee ja jääny kiinni. Kyl mä muutaman kerran sainki, mut en mä siit sönderiks menny. Mutsi se oli, ku sitä remmii anto, faija ei hirvannu. Se kyl kannusti mutsii antamaan, mut sen ainoon kerran, ku se ite meinas, se jäi meiningiks. No se äitienpäivä meni aina samal staililla. Mutsi muka goisi, ku mä lähin tsökaan valkovuokkoja. Ku mä olin snadimpi, mä dallasin yleensä mun kaverin kans Akrukselle tai vankilan kaltseille, mut sitte ku mä sain fillarin, mä skujasin Mäkelänkatuu Fredikaan. Siellä, ku oli kesäteatteri, oli semmonen metsku, mis kasvo aina vilt valkovuokkoja. Sitte himaan ja borkan keittoon. Kortti oli duunattu skoilessa ja usein muutamia lisää viel himassa. Leivarit oli tsöbattu alakerran Eltsusta. Mutsin hetekan vieres mä sit stondasin stäränä kukat ja bjuudikset handuissa, ja hyvin se osaski lossaa goisaavansa. Sjungasin tietty ja ne laulut on jääny mieleen ihan niinku muutki pentuajan laulut. Ne oli: Armas äiti, monta yötä valvonut oot tähteni. Uupumatta teit sä työtä mua vaaliessasi tai Maan päällä paikka yksi on. Joskus panin parastani ja vedin Kaks on kaunehinta elämässä, kaksi onnellista ihanaa. Onneks ei ollu kukaan lysnaamassa. Mutsit on tossa tilanteessa ihan kritiikitöntä jengii. Ku oma kersa sjungaa omalle mutsille, on ihan sama, mikä laulu on ja meneeks se nuotilleen vai nuotin vierestä. Ku mä sitte flyttasin himasta vek, äitienpäivän kuviot mutsin luona meni ihan samalla staililla ku enneki. Aamuherätys vaan jäi ohjelmasta. Mutsin luo mentiin aina isolla jengillä. Koko meiän popula oli liikkeellä. Oli valkovuokot ja muut blumsterit ja kortteja niin monta, ku kullonki oli kortin tekijää. Ei sitä funtsattu, et onks meiän bulista jengistä ehkä jotain vaivaa. Me vaan mentiin skruudaan kaikki ne herkut, ku mutsi oli meille duunannu. Himassa oli jo aamulla yhet äitienpäiväsumpit kitattu ja laulut laulettu. Mä olin tietysti kans koisannu niin kauan, et olin saanu skruudikset punkkaan ja kaikki ne ihanat kortit ja lahjat, ku oli taas vuorostaan mulle duunattu ja kukat, ku oli kerätty. Aina se oli yhtä vänkä herää, ku oma jälkikasvu faijansa kans tosissaan hoilas punkan vieressä. Sitä kannatti venttaa. Nyt mä vuorostani venttaan pikkuskidejä bultsille ja leivarille ja se on pelkästään kliffaa, ei yhtään liikaa duunii. Jotkut kaveeraa, et äitienpäivä on kaupallista hömpötystä eikä sitä sen takii kantsi fiiraa ja et mutsii pitää muistaa muulloinki, ku äitienpäivänä. Tottakai tartteeki muistaa, mut kaikilla festiksillä on musta kyl muuki, ku kaupallinen meininki. Eihän se perinne mihkään siirtämättä siirry, ja perinteit tarttee olla, vaik kukin sukupolvi toiski vanhaan oman lisänsä. Mä ottasin mutsien ja mummujen lisäks äitienpäivän bailuihin messiin ne, ku pitää huolta toisten pennuista ku omistaan ja entäs yksinhuoltajafaijat. Eiks niille kuuluis äitienpäivä isänpäivän lisäks. Kahet geimit ku on kert kahen duunitki. Jos joku viel on sitä mieltä, et äitienpäivä ei oo tärkee ja et sitä ei kantsi fiiraa, ni funsatkoon tätä. Ku mä kävin läpi mutsin kamoja ja kaikkii sen papruja, mä hiffasin yhessä lodjussa semmosen nipun, ku oli pantu kiinni silkkinauhalla. Kaikki mun duunaamat äitienpäiväkortit ekasta luokasta asti oli stailissa nipussa aikajärjestyksessä. Taas tartti snadisti spiidaa ja taas kerran sanoin itekseni: Kiitos elämästä,äiti. KESIKSESTÄ JA BRAIJAUKSISTA Meiän snadit skulas mökillä purkkista. Tuli ihan vanhat ajat mieleen ja mä funtsin, et on se ihan kliffaa, et on viel semmonen mesta, mis ei oo videoit eikä tietsikoit eikä pleikkareit, vaan kakrut voi braijaa pitskulla kimpassa. Mä luulen, et jengii alkaa muutenki pikku hiljaa kiinnostaa vanhat leikit ja braijaukset, neki ku braijattiin sillon, ku mä olin snadi. Siellä täällä, aviiseis ja laikkarien seinillä voi hiffaa ilmotuksii, et - ohjelmassa mm. perinneleikkejä, tai ett joku opettaa niitä ja oonhan mäki käyny aika moness mestassa bamlaamas niistä ja aina on jengi innostunu koklaan jotain. Onneks meiän omassa jengissä snadeja riittää, ni mä saan siirtää leikkiperinnettä aina, ku vaan ittee sattuu hotsittaan. Ja onhan ne hiffannu, et useesti mua hotsittaaki. Askarrellaan jotain, mummu, tai leikitään jotain, ne useesti sanoo, ku ne tulee meille. Ja mä toivon vaan, et ne kaveeraa mulle, mikä on niitten mielest kliffaa, ku mä oon aika kova höösään ja kaikkii brassauksii tyrkyttään. Koskahan muaki lakkaa lapsettamasta? Siltä varalta, et joku ei tietäs tai muuten muistais, mitä ennen pitskuilla ja kentsuilla braijattiin, mä aattelin vähän ku muistin virkistämiseks kertoo, mitä me snadien kans duunataan kimpassa näin kesiksen aikaan. Friidujen ja mun omaki suosikki on veguboltsi. Ei vaan oo ihan iisi hittaa oikeenlaista mestaa ja kunnon boltsii. Suppari pomppaa liikaa, vegut on täynnä fönareit ja kunnon asfalttipitskuu ei meinaa olla missään. Pitäs olla kova pitsku, kunnon vegu ja vaikka tennari. Jos ei näit kaikkii oo, tarttee jostain tinkii. Boltsin heittotemppuja voi sit kekkaa ite sen mukaan, millanen on heittomesta. Ennen oli melkeen joka pitskulla erilainen staili stikkaa sitä boltsii ja omat säännöt kans. Jotkut heitti helpost vaikeempaan, jotkut päinvastoin. Ja ku joka geimis tartti olla aina skaba, yleensä tääki sluutas flaidikseen, ei nyt mihkään nyrkkisemmoseen, mut kunnon kinaan kuitenki. Se, ku hävis, syytti toisii fuskaamisesta ihan samalla tapaa, ku hyppiksessä ja barbissa. Tiplu ei yleensä ollu ikinä oma syy. Yleensä se oli jonkun muun vika. Toinen suosikkibrassaus on maa tai jotkut sanoo tikkumaa. Siin tarttee olla santapitsku, mielellään vähän kostee, ja sitä on kliffoin skulaa kaksistaan. Mä muistelen, et se oli eka leikki, ku snöget sulanu ja myöhemminki aina sateen jälkeen. Tikku on tommonen ehkä kolkytsenttinen ja sitte piirretään muutaman klabbin pohjan kokonen biitti maata, kummallekin skulaajalle oma. Sit sitä tsebaa heittämällä koitetaan saada toisen maata snadimmaks ja itelle lisää maata. Sitä saa sitä lentävää tsebaa futaamalla tai sitte ei saa, jos ei osu siihen tsebaan. Ku se putoo oman maan päälle, menettää tseban ulkopuolelle jääneen maan, joskus bulinki biitin. Skulaaminen on loppu, ku jompikumpi ei enää pysty stondaan oman maansa päällä ellei oo jostain syystä loppunu jo aiemmin. Ku on vähän enemmän jengii, voi skulaa Kuka skagaa mustaa miestä tai tervapataa. Ne ei onneks oo unohtunu kokonaan. Niitä skulataan viel skoilessaki. Unohtuneit juttuja on varmaan pois pois postin tieltä, mä en ainakaan oo nähny kenekään sitä hyppivän ja tsuppaavan. Hura, hura häitä ja tervapataa braijaa ainaki meiän snadit. Kai ne tarhassa tai skoiles on oppinu. Aikaa on kans uhmannu hyppis ja barbi, vaik niis on nykysin erilaiset säännöt ja lorut ku ennen. Enää ei barbis oo kivee, ku potkitaan enkä mä oo nähny kenenkään hyppivän kahta snaraa. Enempi kundien juttuja oli turnajaiset ja kukkotappelut, mut niit ei kande kovin snadeille opettaa, telovat vaan ittensä. Ja sitte kundit skulas skrubuu ja seinistä aina, ku sattu oleen fyrkkaa. Oma lukunsa oli jungeskabat. Niihin ei friiduja huolittu. Skrubuun ja seinikseen joskus, mut mä luulen, et niihinki vaan sen takii, et friidujen fyrkat kelpas siinä ku kundienki. Kai ne kundit luuli olevansa parempii sitä kolikkoo stikkaan. Ei ne kyl aina ollu, vaik ne oli enempi treenannu. Mut hei mummut ja vaarit, vanhoist braijauksist kandee kaveeraa nykykersoille. Se ei oo turhaa duunii. Mä voin vakuuttaa, et tietsikan ja pleikkareitten skulaajatki innostuu ihan varmasti. Ei tartte handut suorina pitskulla staijaa. LETTI KONDIKSESSA, KAIKKI KONDIKSESSA Mä näin Kondekan ostarilla yks päivä lainerullan. Enpä ollu semmosta nähny sen koommin ku snadina mutsin knubbissa. Piti oikeen himaan tullessa tsiigaa vanhoi fotoja, et voi hiffaa, et samanlainen se oli. Mutsilla oli päässä semmonen, buli rulla heti tos otsan yläpuolella ja rullan keskiosa painettu laineelle. Sill oli vänkii, kaarevii pinsetintapasii, mis oli hampaat, millä ne foogut duunattiin. Niilläki vehkeillä oli vissiin joku nimi, mut sitä mä en muista. Loppu letti käännettiin semmosen valkin ympärille rullalle niskaan. Pariinki erilaiseen valkkiin mä tutustuin sitte myöhemmin joskus kuuskytluvulla. Joskus muijat paino koko knubbin fooguille niil ihme pinseteillä. Niitten kans ei varmaan kynttäny goisaa. Oli mutsilla paplareitaki. Ne oli jotain pikkusormen paksusii, onttoi, valkosii ja vaaleenpunasii pötköi, mis oli snadei, pyöreit holeja ja toises päässä kuminauha. Mull oli snadina aina lyhyt letti ja snygi rusetti. Rusettinauhoi oli eri värisii ja mutsi piti ne sileinä ja siisteinä. Mun yks kaveri muisti, et mä olin sen ja sen mutsin kans kerran päässy johonki sen mutsin duunipaikan lastenjuhlaan. Niil oli himassa piippisakset, semmoset, ku kuumennettiin hellalla ja sitte sill kuumalla raudalla piipattiin letti kiharaks. Siin piippisaksess oli semmoset leuat, ku aukes ja fledan latva nipistettiin sinne väliin ja sit pyöritettiin sen kuuman raudan ympäri. No, kaverin mutsi piippas meiän friidujen letit, ja se mun kaveri muisti vieläki, kuudenkymmenen vuoden jälkeen, et mun mutsi oli oli ollu jeevelinä, ku mun letti oli piipattu ilman sen lupaa. Landella kyl piipattiin sitte ilman mutsin lupaa, ku se ei tienny. Mull oli kesäsysteri, kuus vuotta vanhempi pikkuserkku, ku rupes käymään lauantaisin lavalla joraamassa ja ku se piippas lettiisä, se piippas mulleki välillä. Tais siinä toisenki kerran hiusten latvat kärtsää ja poskeen ja niskaan eldaa kunnon skraidut. Mut mitäpä gimmat ei kärsis kauneutensa takii. Seki piippisaksi tuli sitte myöhemmin sähkökäyttösenä uudestaan ja mä sillä kärtsäsin omaa ja mun friidujen lettii. Ekan kesäduunin liksalla sain lopultaki ottaa permiksen. Se oli semmonen kuiva käppyrä, ku senaikaset permikset oli. Tartti goisaa kovat paplarit knubbissa ja piikit paino päänahkaa. Jos väänsi sormirullii, pysty paremmin goisaan, mut ei ollu jälki niin snygi ku paplarien jäljiltä. Jos permis sattu kastuun, meni koko paplarien kärsiminen ihan hukkaan, niinku sillon ku mä olin menossa riparin jälkeen fotoon. Mulle oli tilattu mun kaverin kans aika oikeen Tenhovaaralta ja mutsi oli duunannu mulle snygin klensan valkosest taftista, mut sitte alko tuleen vodaa ja mun letti tuli ihan märäks. Niinpä niist gamlois fotois mun letistä näkee, millanen keli oli 17. toukokuuta 1952. Miksköhän mul ei ollu sontsaa? Mä sain ekan fledankuivurin kesällä kuuskytkolme. Yks mun duunikaveri, kundi, styylas semmosen friidun kans, ku opiskeli Saksassa tai kai ne oli jo kihloissa. Se lähti tsiigaan sitä morsmaikkuunsa ja me tuotettiin sen messissä muun muassa skeggen ajokone ja tukankuivuri. Se oli pöydällä pidettävä ja siit lähti kankainen putkilo, ku päätty huppuun. Huppu pantiin knubbin ympäri ja lämmin ilma puhals letin kuivaks. Se oli stydi vehje ja palveli mua parikytä vuotta, vaik pitiki kovaa metelii. Ku kerran oli giftiksessä, tartti, vaikkei ollu viel paljo ikääkään, olla kans rouvan näkönen. Piti rullaa lettii ja pitää kaikenlaisii vanhan muijan kuteita. Mulla oli kuuskytluvun puolvälissä aika pitkä fleda ja nuttura piti olla. Onneks ei enää tarttenu kauheesti tupeeraa niinku oli tarttenu aikasemmin. Se oliki ollu rankkaa duunii, hiuslakkaa oli kulunu eikä lettii tahtonu saada millään selvitettyy niist takuista. Nutturat mä duunasin valkkien avulla. Mull oli pari valkkii: pyöree, niinku donitsi ja sit semmonen pitkä, niinku makkara. Pyöreen reiästä vedettiin hiukset läpi ja levitettiin valkin ympäri, mut kaikist snygein mun mielestä oli sivunuttura, ku duunattiin sen pitkän valkin ympäri. Niinhän sitä sanotaan, et kaikki on hyvin, ku letti on kondiksessa. Mä oon ratkassu asian niin, et mull on nykysin lyhyt letti, stailii tvettaa ja pidä. Arvokkaalt ei tartte näyttää, ku ei kert muutenkaan niin arvokas oo. Voi onneks duunaa lettinsä ja kuteensa niin iiseiks, ku ittee hotsittaa. Ei tartte tukehtuu kureliiveihin eikä goisaa paplarit päässä. KÄSITÖITÄ Meill on tapana käydä simmikses pari kertaa viikossa. Joku väittää, et muijat on kovii juoruumaan, mut mä oon kyl sitä mieltä, et se ei pidä paikkaansa. Muijat tsittaa löylyssäki ihan mykkänä, ku taas äijist ei voi sanoo samaa. Pukkariski kuuluu seinän läpi aikamoinen pulina, ku äijät panee tätä maailmaa parempaan kondikseen, tai sitte ne on krigussa tai ainaki ruodiksessa. Yhtenä päivänä kuitenki sai skremmatki jutun juurest kii ja syy oli mun. Mä rupesin kledjaan ja vedin sukkiksii klabbeihin, ku mä hiffasin ihan vääränvärisen parsimuksen sukkiksen polvessa. Siin oli pari glaidun näköstä gimmaa, tämmöst vähän varttuneempaa niinku mäki, ihan vieressä, ja mä sanoinki sit ihan ääneen, et mutsi tykkäis kyl kyttyrää, jos se eläis ja tietäs et sen friidu on menny parsimaan mustan sukkiksen ruskeella langalla. Ne muijat rupes griinaan ja toinen sano, et ei kai, ku sentään on parsittu. Nykysin on yleensä tapana stikkaa risat sukat veks ja tsöbaa nyyat. Siitähä sit alkoki oikeen kunnon paminat käsitöistä ja siitä, mitä nykysin osataan ja mitä esimerkiks skoilessa opetetaan. Ei silti, ei kai niit kässätuntejakaan oo nykyisin niin paljo ku ennen ja sitte friiduillekki opetetaan flöidii ja kundeille vähän ompelemist, ku on kyl ihan hyvä juttu. Mut kintaan peukaloo ja sukan kantapäätä ei taida enää moni skoiles oppii. Ei sitä kyl ois moni uskonu, et musta mitään kässäihmistä tulee. Oli se vaan alku niin vaikeeta. Ekal luokalla skoileen oli jostain saatu sinistä ja keltasta pumpulilankaa ja niist piti duunaa raidallinen patalappu, snadi, ku lankaa oli hintsusti. Ehän mä oppinu virkkaan enneku vast himassa, ku maikka käski viikonloppuna mutsin opettaa. Ja sehän opetti. Välillä sain käydä pitskulla kaverien kans ja sitte taas virkattiin, ja opin ku opinki. Seuraava muisto on yläskoilen esiliina. Se oli semmost harmaaraitasta kangasta ja niitten pystyjen skraidujen tartti mennä ihan kohalleen siin helman käänteessä ja mä sain purkaa monta kertaa ja maikka symffas, et en mä mitään osaa. Mut sen mä muistan, et sillon mä opin duunaan lankasuoran neulalla vetämällä. Sit opparin tokalla ommeltiin kässäpussi. Kai se kässämaikka halus opettaa samalla kertaa kaikki maholliset jutut, ku vieläki oli tarpeista pulaa, mut mä muistan vieläki, miten turhilta must monenlaiset saumat, salvat ja näpinreiät sillon tuntu. Nii et se kässä oli aika karmeeta siihen aikaan. Jossain vaiheessa mä kuitenki innostuin kässästä. Mä rupesin kutoon. Tuli kisalankaa ja siit piti duunaa kirjava villarotsi, ku muillaki oli ja sehän synty. Harmaa mis oli valkoset kuviot, friidukaveril oli sinivalkonen. Ja myöhemmin, ku rupes styylaan, oli melkeen eka homma stikkaa patenttineuleest kundikaverille villapaita. Moni joutu duunaan montaki, ku tartti bytskaa kundikaverii. Ku tuli omii pentuja, mä duunasin niille kledjut, stikkasin ja virkkasin. Kunnon ompelijaa must ei kyllä koskaan tullu. Ku mä sitte myöhemmin opetin skoilessa kässää, ni mä ekalla ja tokalla nipistin snadisti ylimäärästä aikaa muista tunneista, ku pennut tykkäs duunaa kaikkee handuillaan. Kundeille mä yleensä opetin tokalla vähän parsimista ja ainaki napin ompelun. Mä kaveerasin niille, et jos ne vaikka mimmosen poropeukalon isona nai, ni eipähän tartte surra, jos nappi rotsista irtoo. Ite osaa sen ommella takasin. Ku mutsi oli aika mestari käsistään, se yllytti mua duunaan kaikkee, vaik se vähän mua ryppyräätäliks välillä symffaski ja griinas mun nopeeta tahtii. Mutsin verosta tarkan työn duunaajaa ei musta ikinä tullu, mut oonpa muutenki paljo hätäsempi ku se. Mulle jäi sen kässäkamat, ku se delas ja mä oon niitä aika ajoin tsiigaillu. Siin on mulle tarpeita loppuelämäks. Kaikki on kondiksessa. Puikot ja virkkuukoukut numeroittain snadeis lodjuissa. Nauhanpatkät rullattu ja pantu nuppareilla kiinni. On vanhoist kuteista ratkottuja vetskareita eri värisii ja pitusii ja napit pantu purkkeihin ja purkkien päälle skrivattu aina, mitä värii missäkin on. Sitte on hakasii, neppareita, liivinluita, sukkanauhoja. Ku en vaan sotke hyvää järjestystä! On mistä valkkaa, ku snadeilta irtoo haalarista kuminauha tai jostain puuttuu nappi. Ni niilläki on mummu, ku osaa endraa ja korjaa, ihan niinku munki pennuilla oli.