HEIKKI "HEKA" PAUNONEN:
HELSINKILÄISTEN AINOA OMA KIELI
1/21 STADIN SLANGIN ENSIMMÄISET MERKIT
Santeri Ivalon v. 1890 ilmestyneessä Hellaassa-novellissa kuvailee Lassi, Helsingin oloihin hyvin perehtynyt ensimmäisen vuoden ylioppilas, edellisiltaista retkeään seuraavasti: "Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin Aasiksen kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne Espikselle, jossa oli mahoton hyvä piikis (= "piikaparaati"). Mutta me mentiin Studikselle suoraan Hudista tapaamaan, ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme Kaisikseen." Lassin perehtyneisyys pääkaupungin oloihin näkyy suorastaan liioiteltuna slanginkäyttönä. Mutta myös slangin historian kannalta Lassin repliikki on merkittävä: se on ensimmäinen kirjallinen tieto Helsingin suomalaisesta slangista.
Samoilta ajoilta, 1890-luvulta, on peräisin myös Rolf Nordenstrengin Helsingin slangin kokoelma, joka sisältyy ruotsalainen Ruben G:son Bergin v. 1924 julkaisemaan opiskelijoiden ja koululaisten slangisanastoon. Vaikka Nordenstrengin kokoelma koostuukin Helsingin ruotsinkielisten koululaisten ja ylioppilaiden slangista, siihen sisältyy joukko sanoja, jotka 1800-luvun lopulla ovat kuuluneet myös suomenkielisten koululaisten ja opiskelijoiden slangiin. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi seuraavat: "blaffaa" tupakoi, "fibaa" epäonnistuu, "fima" viitonen, viiden pennin kolikko, "flöntti" tyhmä, "kniiga" kirja, "konkka" vararikko, konkurssi, "(s)krabaa" pinnaa koulusta, "kundi" poika, "tisika" kymmenen markan seteli tai kymmenen pennin kolikko, "trokaa" myy (salaa), "vippaa" lainaa, "Suusis" Seurahuone, "Studis" Ylioppilastalo, "Espis" Esplanadi.
2/21 SLANGIN KAHDET KASVOT
Santeri Ivalon slangirepliikki ja Rolf Nordenstrengin muistiinpanot viittaavat siihen, että 1890-luvulle mennessä sekä koululaiset että ylioppilaat ovat ainakin jossain määrin puhuneet Helsingissä slangia. Kurikan tietojen ja Karl Alangon kertoman perusteella voidaan päätellä, että myös alempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluneiden nuorten, sakilaisten eli "katupoikien", keskuudessa oli samoihin aikoihin hahmottumassa oma slangimuoto. Helsingin slangilla näyttäisi näin olleen olevan kahdet kasvot: slangia on sen syntyaikana puhuttu toisaalta koululaisten ja opiskelijoiden keskuudessa, toisaalta vain vähän kouluja käyneiden "katupoikien" piirissä.
Helsingin slangin myöhempien kehitysvaiheiden kannalta näiden kahden slangiperinteen osuus on ollut erivahvuinen. Parempien perheiden lasten käyttämä koululaisslangi jäi puristuksiin toisaalta kirjakielisen yleiskielen, toisaalta Helsingin työläiskortteleissa elinvoimaisena versoneen "katupoikakielen" väliin. Niinpä puhuessamme vanhasta Helsingin slangista tarkoitamme ensisijaisesti sitä kielellisesti ja sosiohistoriallisesti omalaatuista kielimuotoa, jonka ensimmäisiä puhujia olivat vuosisadan vaihteen sakilaiset, nykyisten punkkarien ja hevarien etäiset edeltäjät.
3/21 HELSINGIN KAKSIKIELISTYMINEN
Helsingin slangin muotoutumisen kytkeytyminen läheisesti siihen suureen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen murrokseen, jonka seurauksena uneliaasta pikkukaupungista kehittyi muutamassa vuosikymmenessä maamme ainoa suurkaupunki. Aina 1800-luvun puoliväliin saakka Helsingin asukasluvun kasvu oli ollut verkkaista ja väestön sosiaalinen ryhmitys noudatti sääty-yhteiskunnalle ominaista rakennetta. Tilanne muuttui kuitenkin ratkaisevasti 1860-luvulla. Kaupunki alkoi nopeasti teollistua; alkoi ns. ensimmäinen suuri muutto Helsinkiin. Muuttoliikkeen vaikutuksesta kaupungin väkiluku lyhyessä ajassa moninkertaistui, ja samalla väestön sosiaalinen rakenne olennaisesti muuttui. Kieliolojen kannalta olennaisinta kuitenkin oli, että voimakkaan muuttoliikkeen vaikutuksesta vielä 1800-luvun puolivälissä lähes umpiruotsalainen kaupunki ensin kaksikielistyi ja alkoi sen jälkeen suomalaistua. Kun 1850-luvulla suomenkielisten osuus koko väestöstä oli ollut arvioita n. 10 prosenttia, se oli vuoteen 1870 mennessä noussut jo 26 prosenttiin, ja v. 1890 suomenkielinen väestönosa oli jo tavoittanut ruotsinkielisten etumatkan. Vuosisadan vaihteessa (v.1900) hieman yli puolet helsinkiläisistä (51%) ilmoitti äidinkielekseen suomen.
4/21 MUUTTO UUDELTAMAALTA JA HÄMEESTÄ
Mistä sitten olivat lähtöisin ne tuhannet ja kymmenet tuhannet suomenkieliset muuttajat, jotka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella tulivat Helsinkiin. Heidän juurensa olivat eri puolilla Suomea, voidaan erottaa kolme muuttokerrostumaa. 1800-luvun lopulla suurin osa Helsinkiin muuttaneista suomenkielisistä työläisistä tuli suomenkieliseltä Uudeltamaalta tai Etelä-Hämeestä. Vuosisadan vaihteessa Helsinki alkoi houkutella muuttajia yhä kauempaa sisä-Suomesta. Silloin Hämeen läänistä tuli tärkein muuttoalue. Myöhemmin 1920-luvulla ja sen jälkeen myös Itä-Suomesta alettiin yhä merkittävämmin muuttaa Helsinkiin, mutta kieleen itäsuomalaisuudella ei Helsingissä juurikaan ollut sijaa.
5/21 TYÖLÄISKAUPUNGINOSAT KAKSIKIELISIÄ
Helsingin kieliolojen kannalta merkittävää oli myös se, että erikieliset työläiset asettuivat asumaan samoille alueille, varsinaisen kaupungin ulkopuolelle Pitkänsillan taakse: Kallioon, Sörnäisiin, Vallilaan ja Hermanniin. Näissä nopeasti kasvaneissa kaupunginosissa - akateemikko Heikki Wariksen eloisaa kuvausta +) lainaten - eli sulassa sovussa keskenään kaikkialla - ruotsinkielistä Arabiaa lukuunottamatta - yhtaikaa sekaisin suomen- ja ruotsinkielistä väkeä, ja kumpaakin kieltä puhuttiin kodeissa, pihoilla ja työpaikoilla. Näin Pitkänsillan pohjoispuolelle syntyi 1800-luvun loppupuolella kaksikielinen työyhteisö, jossa suomi ja ruotsi elivät rinnan jopa saman perheen sisälläkin. Avioliitosta nimittäin peräti viidesosa oli sekakielisiä.
Ensi vaiheessa kaksikielisyys oli seka-avioliitoistakin huolimatta lähinnä yhteisöllistä. Helsinkiin tulleet ensipolven muuttajat eivät vielä kovinkaan hyvin osanneet kahta kieltä: he olivat joko suomen- tai ruotsinkielisiä ja osasivat toista kieltä sen verran kuin työpaikoilla ja muussa sosiaalisessa yhteydenpidossa oli välttämätöntä. Seka-avioliitossakin erikielisten puolisoiden kielitaito saattoi joutua kovallekin koetukselle mutta näistäkin tilanteista selvittiin tavalla tai toisella, kuten käy ilmi esim. Janakkalassa v. 1850 syntyneen Vilhelmiina Fagerlundin kertomuksesta. Vilhelmiina Fagerlund oli muuttanut v. 1870 Helsinkiin ja avioitunut siellä Kirkkonummelta Helsinkiin tulleen Fredrik Fagerlundin kanssa:
"Kyll' mää aluss' koetin puhua ruottiaki, mutta kun ne aina vaan nauro mulle, kun se meni niin huonosti, nii mää aattelin, ett' em mää rupia sitä ronkkaamaa, ja kyl' täss' saa omalla äirinkielellään toimeen tulla. Ja onhan se mennykki. Ukko on ruottinkielinen, mutt' mee on ny oltu ukon kanss' yhress' leiväss' jo 53 vuotta eikä meill' siit' asiast' oo yhtää kiusaa ollu. Eikä ton ukon oo auttanu muu ku puhua suomea mun kanssani. "
6/21 KIELET KESKENÄÄN SOPUISASTI
Olennaista näissä Helsingin kaksikielisissa kortteleissa oli siis kielellisen ilmaston suvaitsevuus. Puolin ja toisin tultiin toimeen vajavaisellakin kielitaidolla, eikä kieli noussut ihmisiä erottavaksi esteeksi. Tämä heijastui puolestaan suoranaisesti seuraavan sukupolven ja yleisemminkin Helsingin kieliolojen kehitykseen. Muuttajasukupolven lapset kasvoivat kaksikielisessä ympäristössä, missä suomen ja ruotsin käyttäminen rinnan oli hyvin tavallista. Tähän sukupolveen kuuluvat oppivat suomea ja ruotsia kotona vanhemmiltaan tai pihalla leikkitovereiltaan. Olikin luonnollista, että tämän sukupolven keskuudessa kaksikielisyys samalla johti askelta pitemmälle, yksilölliseen kaksikielisyyteen asti. Toisen polven kaupunkilaisten osalta ei ollut aina edes mahdollista ratkaista, kumpi kieli, suomi vai ruotsi, oli heidän pääkielensä.
7/21 ALUE YHDISTI ENEMMÄN KUIN KIELI EROTTI
Näissä kaksikielisissa yhteisöissä eivät myöskään kieliryhmien rajat nousseet koskaan korkeiksi. Kun 1890-luvulla ja myöhemminkin Helsingin suomen- ja ruotsinkielisten oppikoulujen pojat tappelivat ankarasti keskenään, suomen- ja ruotsinkielisten työläisten lapset kuuluivat samoihin kaupunginosa- tai korttelijoukkoihin, "sakkeihin", jotka kyllä saattoivat ottaa toistensa kanssa lujastikin yhteen. Tunnettuja olivat mm. Sörkän sakilaiset, Kinkan (Kinaporin) ja Bärgan (Kallion) sällit ja Röban (Rööperin) gibat, nämä kaikki jo Heikki Wariksen mainitsemia kaupunginosajoukkoja eli - jengejä. Näissä joukoissa, jälleen Heikki Warista vapaasti lainaten, "meidän piha" ja "meidän kortteli" loivat todellista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kielellä ja kieliyhteisöllä ei ollut siinä erottavaa merkitystä. Tällä tavoin toisen polven helsinkiläisten työläislasten parissa alue voitti kielen, aivan samoin kuin jo heidän vanhempiensa sukupolven keskuudessa saman työläisyhteisön jäsenyys yhdisti erikielisiä muuttajia toisiinsa, vaikkeivat suomen- ja ruotsinkieliset tulijat olisi toistensa joka sanaa ymmärtäneet.
8/21 "VANHAN SLANGIN" SYNTY
Näissä oloissa, Helsingin kaksikielisissa suomalais-ruotsalaisissa sekakortteleissa syntyi vanha Helsingin slangi. Se syntyi niistä aineksista, jotka näissä kortteleissa olivat tarjolla. Suomalaiset muuttajat olivat tuoneet Helsinkiin oman uusmaalais-hämäläisen murteensa. Monet sille ominaiset piirteet välittyivät myös heidän lastensa slangiin. Myös ruotsalaisista työläisistä valtaosa oli lähtöisin Uudeltamaalta. Heidän lapsensa toivat puolestaan omana panoksenaan muotoaan etsivään uuteen kieleen, Helsingin slangiin, vanhemmiltaan oppimansa ruotsinkieliset murresanat. Sen vuoksi ei voi sanoa, että vanhaan slangiin olisi lainattu aineksia suomesta tai ruotsista. Slangia ei yksinkertaisesti ollut olemassa, ennen kuin se syntyi näillä kaksikielisilla pihoilla murteellisen suomen ja murteellisen ruotsin kielen konkreettisesti törmätessä yhteen.
9/21 SÖRKAN JA RÖÖPERIN ESPERANTO
Ei siis suinkaan ole sattumaa, että Helsingin slangin vanhimmassa kerrostumassa, 1900-luvun alkupuolen slangissa suomen- ja ruotsinkieliset ainekset monin tavoin lomittuvat. Päin vastoin tämä seikka näyttäisi viittaavan vanhan slangin keskeiseen tehtävään, jona oli yhdistää samaan pihapiirin tai samaan kortteliin kuuluneet pojat yhdeksi yhtenäiseksi joukoksi. Tästä näkökulmasta ei Helsingin slangi ole syntyessään ollut samanluonteista nuorisokieltä kuin nykyisin, vaan se on ollut tarpeellinen ja käyttökelpoinen yhdysside samaan joukkoon ("sakkiin") kuuluneiden suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Voidaan sanoa, että se on ollut Sörnäisten ja Rööperin esperantoa, jossa sanat ovat olleet pitkälti yhteisiä ja kieliopilliset ainekset ovat paljastaneet puhujan äidinkielen, jos aina nekään. Suomalainen saattoi esimerkiksi sanoa "Friidu oli redi, kundi dorka". Ruotsalainen ilmaisi saman asian sanomalla "Fridon va redi, konden dårka".
10/21 SLANGI MUUTTAJIEN LASTEN KIELI
Slangi ei siis ollut Helsinkiin muuttaneen sukupolven kieli. Sen loivat ja siihen kasvoivat erikielisten muuttajien lapset. Pelkkä kaksikielinen Helsinki ei kuitenkaan olisi sellaisenaan tarjonnut kyllin otollista maaperää slangin syntymiselle. Lisäedellytyksenä oli kielellisen ilmaston suvaitsevuus ja eräänlainen tasapainotilanne suomen ja ruotsin välillä. Nämä molemmat ehdot täyttyivät juuri Helsingin työläiskortteleissa olennaista slangin muotoutumisen kannalta oli myös kommunikaation, viestinnän, korostuminen yhteisön kielellisen kontrollin ja kielen korrektiuden kustannuksella. Tärkeintä näissä kaksikielisissa kortteleissa oli sanoman perillemeno, ei se, millaisella kielellä viesti välitettiin. Niinpä samaan aikaan kuin akateemisissa kodeissa vaalittiin ja vaadittiin mitä puhtainta suomea ja ruotsia, työläiskortteleiden lapset puhuivat keskenään "mitä hirveintä sekasotkua", "katupoikakieltä" eli slangia, joka kuitenkin takasi sen, että erikieliset lapset ymmärsivät toisiaan ja tunsivat samalla kuuluvansa samaan joukkoon - mihin taas paremmissa piireissä ei kielitaistelun aikana pyrittykään.
11/21 "VANHAN SLANGIN" TUNNUSMERKKEJÄ
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että Helsingin vanha slangi eroaa sekä äännerakenteeltaan että sanastoltaan kaikista muista puhutun suomen kielen muodoista. Sen tunnusmaisia piirteitä ovat ensinnäkin suomen kielen kannalta "vieraat" äänteet (b, d, g, f, ja ts). Toiseksi slangissa esiintyy runsaasti sananaikuisia konsonanttiyhtymiä, ja kolmantena tunnusomaisena äännepiirteenä voidaan mainita epäsuomalaiset vokaalikombinaatiot. Jo nämä äänteelliset ominaispiirteet merkitsevät sitä, että vanha Helsingin slangi kuulostaa hyvin omituiselta suomelta. Kun vanhan slangin sanastosta valtaosa oli lisäksi peräisin ruotsin kielestä - ei tosin sellaisenaan vaan slangiin mukautettuna - Helsingin vanha slangi on monelle jokseenkin käsittämätöntä kieltä.
12/21 STADIN SLANGI MUUTTUU 1940-LUVULLA
Helsingin kaksikielisissa kortteleissa muotoutunut slangi säilyi sekä äännerakenteeltaan että sanastoltaan suhteellisen muuttumattomana aina 1930-luvulle saakka. Sen tehtävä ja käyttöalue kuitenkin jossain määrin muuttuivat. Samalla kun Helsinki suomalaistui, slangin merkitys eri kieliryhmien yhdistäjänä väheni. Slangia puhuttiin yhtä hyvin sekakielisissä kuin puhtaasti suomenkielisessäkin ryhmissä. Tässä vaiheessa slangi ei enää niinkään palvellut viestinnän apuvälineenä tai kielellisten erojen tasoittajana, vaan se alkoi yhä selvemmin saada ikäryhmäkielen leiman.
Sota-aika ja 1940-luku yleisemminkin merkitsivät rajapyykkiä tai taitekohtaa Helsingin slangin historiassa. Vaikka 1950-luvun slangissa on yhä paljon vanhoja aineksia, sekä äänneasun että sanaston suomalaistuminen on selvästi nähtävissä. Tämä kehitys on sitten jatkunut edelleen 1960- ja 1970-luvulla.
13/21 "UUDEN SLANGIN" PIIRTEITÄ
Viimeistään 1970-80-luvun slangi onkin olennaisesti erilainen kielimuoto kuin se slangi, jota puhuttiin 1900-luvun alkukymmeninä. Tämän uudemman slangin ominaispiirteitä ovat slangille yleisemminkin ominaiset ilmiöt, kuten humoristisuus, "luovuus", yllätyksellisyys, ekspressiivisyys, affektiivisuus ja sanaston ketjuuntuminen. Vanhasta slangista uudemman erottaa selvästi myös sanaston suomalaisuusaste. Kun vanhassa slangissa ruotsalaisperäisten sana-aineiston osuus oli arvioita noin kolme neljäsosaa, uudemmassa slangissa valtaosa uusista ilmauksista on peräisin suomesta, joko yleiskielestä tai murteista. Samalla kun sanat ovat siirtyneet slangiin, niiden merkitykset ovat kuitenkin muuttuneet (esim. "tuohi" tai "nappula" raha). Uudemmalle slangille hyvin tyypillinen piirre on myös sanaston karttuminen kuvallisten ilmausten avulla. Tässä mielessä voidaan puhua slangin metaforistumisesta. Tyypillisiä metaforia ovat esimerkiksi "jauholakki" tai "sinivuokko" poliisista. Varsinkin erikoisalojen ja erilaisten alakuittuurin sanastossa (esim. musiikkisanastossa ja huumeteminologiassa) näkyy myös engiannin lisääntyvä vaikutus. Englannin vaikutus ei kuitenkaan ole uudempaankaan slangiin (1980-luvulla, Joh.) ollut niin suurta kuin usein väitetään.
14/21 SLANGIT ERI KIELIMUOTOJA
Puhuttaessa Helsingin slangista tarkoitetaan itse asiassa kahta erikoista ja eriluonteita kielimuotoa: vanhempaa suomalais-ruotsalaista sekakieltä ja uudempaa nuorisokieltä, joka paremmin täyttää slangin määrittelyssä yleensä käytetyt kielelliset, tyylilliset ja sosiaaliset kriteerit. Tämä käsitteellinen kahtalaisuus ei aina ole ollut selvää. Käytänössä rajan vetoa kuitenkin vaikeuttaa vanhan ja uuden slangin eriaikaisten kerrostumien limittyminen. Kun 1920-luvulla ja 1950-luvulla syntyneet helsinkiläiset kiistelivät ja välttelevät "oikeasta" Helsingin slangista, he puhuvat eri asioista, ja sitä paitsi molemmat muusta kuin siitä slangista, jota 1990-luvun nuoret käyttävät.
15/21 HELSINGIN SLANGIN KERROSTUMAT
1. Vanha Helsingin slangi (1890-1930-luvut).
a) Vanhin kerrostuma (1890-1910-l).
b) Slangin kultakausi (1920-10-l).
2. Uudempi Helsingin slangi (1950-).
a) Uusi yhtenäinen slangi (1950-60-l).
b) Eri alakulttuurien slangi (1970-90-l).
Toisaalta Helsingin slangin yksioikoinen viipaloiminen vuosikymmenittäin antaa helposti liian mekanistisen kuvan itse ilmiöstä. Kyseessä on kaikesta huolimatta kielihistoriallinen jatkumo. Vaikka 1900-luvun alkupuolen sakilainen ja 1980-luvun hevari puhuvat eri kieltä, on vaikea osoittaa missä kohden jatkumo täydellisesti katkeisi. Selvin taitekohta tosin on sijoitettavissa 1940-luvulle, mutta sekään ei merkinnyt slangiperinteen täydellistä katkeamista.
16/21 KIELELLINEN JATKUMO SÄILYNYT
Slangin jatkumonluonteisuus näkyy sekä sanastossa että äännerakenteessa. Sanaston muuttumisesta ja suomalaistumisesta huolimatta melkoinen osa 1900-luvun alkupuolen sanastosta on yhä elävää todellisuutta 1990-luvullakin. Yllättävää esimerkiksi on, että kaikkiaan melko harvalukusista vanhoista venäläis-peräisistä sanoista monet ovat pitäneet hyvin puolensa näihin päiviin saakka, esim. "voda" vesi, "safka" ruoka, "lafka" liike(yritys), "bonjaa" ja "snaijaa" molempien merkityksenä ymmärtää. Kaikkiaan venäläisiä sanoja ei vanhassa slangissa enimmilläänkään ole ollut muutamaa kymmentä enempää.
Samoin vanhalle Helsingin slangille ominaiset äännepiirteet ovat säilyneet. Vaikka slangin äännerakenne on vuosikymmenten kuluessa muuttunut, "suomalaistunut", monet vanhan slangin keskeisistä äännepiirteistä tavataan myös nykyslangissa mutta jossain määrin marginaalisempina kuin aiemmin. Esimerkiksi monet geminaatta-b:n, d:n tai g:n sisältäneet sanat ovat, osin äänteellisistä syistä, kadonneet nykyslangista. Silti slangiin on jopa tullut uusia tällaisen geminaatan sisältäviä sanoja, esim. "diggaa" pitää jostakin, "doggi" koira, "sbaddu" savuke.
17/21 SLANGI KULTTUURIHISTORIASSA
Helsingin slangisanastoon sisältyy kulttuuri- ja tapahistorian kannalta paljon kiintoisaa. Esimerkiksi monet pelit ja leikit ovat säilyneet arkistojen slangilipuissa. Hyvin harvassa on enää sellaisia helsinkiläisiä, jotka itse ovat pelanneet "skrubua" eli nappikuoppaa käyttäen siinä raitiovaunun alla litistettyjä "brankkareita", "eldsbombareita", "flottareita" tai "gardareita" (palosotilaiden, merisotilaiden tai kaartilaisten nappeja). Kolikoilla toki skrubua on pelattu vielä 1950-60-luvullakin, ehkä senkin jälkeen.
Slangia on myös käytetty kirjallisuudessa. Tunnemme hyvin Stadin Arskan, Arvo Turtiaisen. Hänen runonsa kertovat meille 1900-luvun alkupuolen Helsingistä. Harvemmin on tullut kuitenkin puheeksi se, että hänen runonsa monessa kohdin pohjautuvat vanhempaan helsinkiläiseen perinteeseen. Esimerkiksi sakilaisen lohduton valitus siitä kun hänet ajettiin kotoaan pois, on ollut helsinkiläistä perinnettä jo 1900-luvun alkupuolella ("Kun mutsini kolasi niin faijani skalasi: nyt saat muuttaa himtsosta vek."). Samoin helsinkiläisperinteessä hyvin tuttu runo on se, joka kertoo sakilaispojan tai -tytön kuolemasta: "Oi mutsi, mutsi, stikkaa eldis lamppuun, mä kohta kohta kolaan vek. Valkoisen ringin (=ruumiskirstun) kai mulle slumppaat kun kalsaan gravariin mun slepataan". Tähän runoon on viimeksi viitannut teatterinjohtaja Vivica Bandier muistelmateoksessaan.
18/21 SLANGILLA SOSIAALINEN LEIMA
Vaikka yhteisöllinen suvaitsevuus oli slangin keskeisiä syntyedellytyksiä, kaikki eivät silti slangia hyväksyneet eikä sitä liioin saanut puhua missä hyvänsä. Slangi syntyi Helsingin työläiskortteleissa, ja sen vuoksi se sai alusta lähtien hyvin vahvan sosiaalisen leiman: se oli "katupoikienkieltä", jota parempien perheiden lasten ei sopinut käyttää. Tällainen leima oli slangiin sitäkin helpompi liittää, kun se myös kielellisesti poikkesi kaikista niistä ihanteista, jotka "puhtaaseen" ja "oikeaan" suomenkieleen liitettiin: slangihan koostui juuri murteellisuuksista ja muukalaisuuksista, joita kumpiakin yritettiin kitkeä suomen kielestä pois. Lisäksi slangin ääntämys oli kaukana "kauniista" suomen kielestä. On siis hyvin ymmärrettävää, että aikana, jolloin useat nuoreen suomenkieliseen sivistyneistöön kuuluvat vanhemmat panivat lapsensa Suomalaiseen Yhteiskouluun oppimaan oikeaa suomen kieltä, kaduilla kaikuvaan sakilaiskieleen ei suhtauduttu suopeasti.
19/21 KOULUSSA EI SAANUT PUHUA
Sama ankaran tuomitseva suhtautuminen oli vallalla myös kouluissa. Kullervo Linna oppi kertomansa mukaan jo alakoulun toisella luokalla välttämään slangia: "Mä olin toisella smobikalla [= alakoulun toisella luokalla] juu, niin mä siin sanoin jossain asias, että "täähän on kivaa!" Niin opettaja sano heti: "Ei, ei niin saa sanoo, pitää sanoo hyvä tai miellyttävä, mutta se kiva on semmosta sakinkieltä". Samantapaisia muistoja on Veikko Lehmukselalla (s. 1908) omilta kouluajoiltaan: "Kyllähän sitä slangia puhuttiin keskenään, mutta ei sitä tunnilla puhuttu. Tunnilla täyty puhua suomen kieltä, kirjakieltä. Eihän sitä slangilla saanu vastata opettajalle, ja jos joku vastas, niin kyllä opettaja oikas sen kyllä, että eihän siitä mitään tuu, jos koulussa ruvetaan slangia puhumaan!" Joskus opettajat saattoivat jopa välitunnilla moittia slangin käytössä, kuten Kaarlo Stenvall on tämän kirjottajalle kertonut. Eikä slangia saanut käyttää edes ruotsin tunnilla, vaikka houkutus oli suuri: "Muistan hyvin, että koulussa oli opettajalla sanomista siitä kielen käytöstä, mitä siellä tuli käytettyä ja vastattua, ja varsinkin vielä niinkin myöhään, kun jo olin oppikoulussa ja piti lukea ruotsia, niin tahto siinä helposti slangisana mennä ruotsin kielen sanan sijasta. Sitten opettajalla oli aihetta panna sormet korviinsa ja valittaa, miten kamalaa sun kieles, kielenkåyttös on", muisteli Toivo Lahtinen (s.1908) kouluaikojaan.
20/21 ... EIKÄ MUTSIKAAN TYKÄNNY
Mutta työläisperheissäkään kaikki eivät puhuneet eivätkä hyväksyneet slangia. Veikko Lehmukselan mukaan kotona ei saanut puhua slangia, koska äiti piti sitä sakilaisten kielenä. Toivo Lahtinen puolestaan kertoi, että äiti suuttui aina kun häntä sanottiin mutsiksi; äiti vaati, että hänelle oli puhuttava sellaista kieltä, jota hän itsekin ymmärsi. Isän kanssa Toivo Lahtisen oli sen sijaan helpompi tulla toimeen slangillakin, koska isä itsekin puhui sitä. Samantapaisia muistoja on monilla muillakin vanhoilla helsinkiläisillä, esim. Väinö Salomaalla, joka kertoi: "Vaikka se oli lande, mun faija, niin jengin slangiiki se spoorgas aina mun kans. Mutsi oli jeeveli, et mitäs sä sproogaat tommosta hampparien kieltä! Faija sano, et älä sä puhu mitään, et kundihan sproogaa ulkomaan kieltä!"
Slangi pysyi näin ollen vieraana 1900-luvun alkupuolen työläisperheiden äideille. Mutta vanhojen helsinkiläisten mukaan tytötkään eivät sitä kovinkaan paljon harrastaneet. Esim. Martta Salmela-Järvinen, joka itse kulki sakilaisten joukossa nuorena tyttönä, oli oman kertomansa mukaan niin piintynyt hämäläinen, ettei koskaan oppinut Sörkän slangia. Poikkeuksiakin silti oli; v. 1899 syntynyt Eemeli Paajanen muisteli parhaita tuntemiaan siangipuhujia: "Ja täällähän oli semmoisia friiduja, meilläkin, sanotaan niin kun Salavuoren Mimmi, niin sehän ei muuta puhunukkaan kun slangia, vaikk oli jo vanha ihminen."
21/21 HELSINKILÄISTEN AINOA OMA KIELI
Ainakin ulkopuoliset ovat eri vaiheissa pyrkineet yhdistämään slangin käytön tiettyihin nuorisoryhmiin. 1900-luvun alussa slangi liitettiin erityisesti sakilaisiin, jotka poikkesivat muista paitsi puhetapansa myös pukeutumisensa ja muun käyttäytymisensä perusteella. 1950-luvulla näkyvämpiä slanginkäyttäjäryhmiä olivat pärinäpojat ja myssymissit, joiden lapsista on puolestaan tullut 1980-luvun punkkareita, hevareita ja skinejä.
Slangin leimautuminen tiettyjen näkyvien nuorisoryhmien kieleksi on ainakin osaltaan ylläpitänyt niitä ennakkoluuloja, joita slangia kohtaan on varsin pitkään tunnettu. Samalla on jäänyt huomaamatta, että ruotsalaisen kielialueen keskelle syntyneessä Helsingissä slangi on ainoa kielimuoto, jota helsinkiläiset voivat pitää omanaan. Viimeisten kymmenen vuoden aikana (1980-luv. Joh.) slangin identiteettiä luova merkitys on kuitenkin valjennut monille helsinkiläisille, ja niinpä lehtienkin palstoilla on ryhdytty kiistelemään siitä, mikä on oikeaa slangia ja mikä ei. Seuraavaksi perustetaan ehkä kaupunginkanslian alainen slangitoimisto slangin puhtautta vaalimaan.
+) Heikki Waris: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle.
Väitöskirja, 1932-34. Toinen painos Weilin+Göös 1973, 300 s.
Tämäö kirjoitus julkaistu aiemmin Pirta-lehdissä 3-4 1993 otsikolla Jukolan pojanpojat. Hieman lyhentäen toimittanut Johannes.
Julkaistaan tekijän luvalla.
* * *
|