HELSINGIN VANHA SLANGI KAKSIKIELISEN YHTEISÖN ILMENTYMÄNÄ

Selvimmän ilmenemismuotonsa Helsingin kaksikielisyys on saanut vanhassa Helsingin slangissa. Vanhimmat tiedot Helsingin slangista ovat peräisin 1890-luvun alusta. Santeri Ivalo kertoo vuonna 1890 ilmestyneessä Hellaassa-novellissaan helsinkiläisten opiskelijoiden elämästä. Muuan päähenkilöistä, Lassi-niminen ylioppilas, kuvaa edellisiltaista retkeään seuraavasti: Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli mahdoton hyvä piikis (= "piikaparaati"). 1890-luvulta on myös peräisin ensimmäinen Helsingin slangin kokoelma, joka käsittää lähinnä koululaisten ja ylioppilaiden sanastoa: esimerkiksi "blaffaa" polttaa tupakkaa, "buffa" tarjoilija, "fibaa" epäonnistua, "fima" viitonen, "fliis" raha, "flöntti" tyhmä, "kniiga" kirja, "konkka" konkurssi, "kundi" poika, "trokaa" myydä, "trokari" salakauppias, "Espis" Esplanadi, "Opris" Oopperakellari, "Studis" Ylioppilastalo (Paunonen 1989, 585-586).

2/12 VANHA SLANGI YHDISTI TYÖLÄISKORTTELEIDEN NUORET
Helsingin vanha slangi ei kuitenkaan syntynyt koulujen pihoilla tai opiskelijoiden keskuudessa. Sen varsinaista syntyseutua olivat Pitkänsillan takaiset kaksikieliset työläiskorttelit Kalliossa, Sörnäisissä ja Vallilassa. Näissä kaksikielisissä yhteisöissä kieliryhmien rajat eivät koskaan nousseet korkeiksi. Päin vastoin suomen- ja ruotsinkielisten työläisten lapset kuuluivat samoihin kaupunginosa- tai korttelijoukkoihin, "sakkeihin". Ei myöskään ole sattumaa, että siinä nuorten kielessä, joka näissä kaksikielisissä sekakortteleissa syntyi, suomen- ja ruotsinkieliset ainekset monin tavoin limittyivät (Liuttu 1951, 12-17, Paunonen 1980, 26-27). Vanhan slangin keskeisenä tehtävänä oli yhdistää samaan pihapiiriin tai samaan kortteliin kuuluneet pojat yhdeksi yhtenäiseksi joukoksi.

3/12 VANHA SLANGI YHDYSSIDE, EI NUORISOKIELI
Helsingin vanha slangi ei tästä näkökulmasta ollut samanluonteista nuorisokieltä kuin nykyisin vaan se oli tavallinen ja käytännöllinen yhdysside samaan joukkoon kuuluneiden erikielisten poikien välillä. Niin suomen kuin ruotsinkielistenkin puhumassa vanhassa slangissa sanat olivat pitkälti yhteisiä, ja vain kieliopilliset ainekset paljastivat puhujan äidinkielen, jos aina edes nekään. Suomalainen saattoi esimerkiksi sanoa friidu oli redi, kundi dorka; ruotsalainen ilmaisi saman sanomalla fridon va redi, konden dårka (Nyholm 1990, 10).

4/12 SLANGI ”MITÄ HIRVEINTÄ SEKASOTKUA”, MUTTA TEHTÄVÄNSÄ SE TÄYTTI
Slangi ei siis ohut Helsinkiin muuttaneen sukupolven kieltä. Sen loivat ja siihen kasvoivat erikielisten muuttajien lapset. Pelkkä kaksikielinen Helsinki ei kuitenkaan sellaisenaan olisi ollut kyllin otollista maaperää slangin syntymiselle. Lisäedellytyksenä oli kielellisen ilmaston suvaitsevuus ja eräänlainen tasapainotilanne suomen ja ruotsin kielen välillä. Nämä molemmat ehdot täyttyivät juuri Helsingin työläiskortteleissa. Olennaista slangin muotoutumisen kannalta oli myös kielen viestintätehtävän korostuminen korrektiuden kustannuksella. Tärkeintä poikajoukossa oli sanoman perillemeno, ei se, millaisella kielellä viesti välitettiin. Niinpä samaan aikaan kun akateemisissa perheissä velvoitettiin lapsetkin puhumaan mitä puhtainta Suomea tai ruotsia, työläiskortteleiden lapset puhuivat keskenään ”mitä hirveintä sekasotkua", slangia eli sakilaiskieltä, joka kuitenkin takasi sen, että erikieliset lapset ja nuoret ymmärsivät toisiaan, mihin taas paremmissa piireissä ei pyrittykään.

5/12 VANHA SLANGI SISÄLSI ”VIERAITA ÄÄNTEITÄ”
Helsingin vanha slangi eroaa äännerakenteeltaan kaikista muista puhutun suomen kielen muodoista. Sen tunnusomaisia piirteitä ovat ensinnäkin suomen kielen kannalta "vieraat” äänteet (b, d, g, f ja ts´ huom tässä s´ tarkoittaa suhu-s). Toiseksi slangissa esiintyy runsaasti sananalkuisia konsonanttiyhtymiä, ja kolmantena tunnusomaisena äännepiirteenä ovat epäsuomalaiset vokaalikombinaatiot. "Vieraista" äänteistä d tosin kuuluu suomen yleiskielen äännejärjestelmään, mutta sen asema siinä on poikkeuksellinen: se esiintyy lähinnä t:n heikkoasteisena vaihteluparina (pata : padan). Kaksi muuta soinnillista klusiilia, b ja g, ovat yleiskielen kannalta selvästi marginaalisempia: ne esiintyvät vain lainasanoissa. Slangin äännejärjestelmään b, d, ja g kuuluvat itsenäisinä konsonanttifoneemeina, mikä näkyy esimerkiksi sanoista "giba" poika, "skuge" metsä, "dallaa" kävelee ja "snadi" pieni. Soinnillisten klusiilien itsenäistä asemaa vanhan slangin äännejärjestelmässä osoittaa sekin, että ne kaikki esiintyivät yleisesti myös geminaattoina: esimerkiksi "glabbi" jalka, "gloddi" lapsi, "blaggat" kengät. "Vieraistä" äänteistä vanhan slangin äännejärjestelmään kuului myös f, joka saattoi esiintyä sekä yksinäiskonsonanttina että geminaattana: esimerkiksi "fade" isä, "stiflat" saappaat, "(k)liffa" kiva, mukava. Vanhalle slangille hyvin tunnussomainen äänne oli myös affrikaatta ts´, joka esiintyi muun muassa sanoissa "tsali" poika, "ts´iigaa" katsoa, "ts´yyga" 20 penniä, "rants´u" ranta.

6/12 ... JA KONSONANTTIRYHMIÄ SANOJEN ALUSSA
Sananalkuisista konsonanttiyhtymistä vanhassa slangissa on runsaasti esimerkkejä (näistä tarkemmin Paunonen 1989, 602-604). Erityisen yleisiä ovat olleet s-alkuiset yhtymät. S-alkuisten sanojen määrää on lisännyt huomattavasti se, että sananalkuinen s on voitu liittää moniin aiempiin kahden konsonantin yhtymiin (s + ki, kr, kn, pl, pj, tr). Vanhassa slangissa onkin ollut runsaasti tapauksia, joissa s:lliset ja s:ttömät muodot ovat olleet keskenään vapaassa vaihtelussa, esimerkiksi "skraga - graga", "kraga" kaulus, solmio, "sklabbi - glabbi", "klabbi" jalka, "skremma - gremma", "kremma" (vanha) nainen, tyttö. Suurimmillaan hyperkorrektien s-alkuisten sanojen suosio näyttää kuitenkin olleen vasta 1950-luvulla ja sen jälkeen.

7/12 ... SEKÄ EPÄSUOMALAISIA VOKAALIKOMBINAATIOITA
Vanhan slangin epäsuomalaisilla vokaalikombinaatioilla tarkoitetaan tapauksia, joissa sanan ensi tavussa on etuvokaali mutta toisessa tavussa takavokaali, esimerkiksi "byysat" housut, "bryga" tyttö, "bööna" tyttö, "Högga" Korkeasaari, "bääraa" kantaa, "Bärgga" Kallio, "blygu" lyijy, "järkku" rauta, "brödu" tai "brögu" leipä. Näissä kaikissa tapauksissa on kyse suomen kielen vokaalisointurajoitusten rikkoutumisesta. Nämä rajoitukset kuuluvat suomen kielen äännejärjestelmän tiukimpiin fonotaktisiin sääntöihin. Missään muussa suomalaisessa kielimuodossa eivät vokaalisointurajoitukset olekaan samalla tavoin murtuneet kuin Helsingin vanhassa slangissa. Nykyslangissakin esiintyy vielä joitakin epäsuomalaisia vokaalikombinaatioita, esimerkiksi y-a ("fyrkka"). Kuitenkin monet sellaiset sanat, joista vokaalisointu on vanhastaan puuttununut ovat saaneet rinnalleen vokaalisointuvariantin. Tällaisista tapauksista tunnetuin on Sörnäisten nimimuoto "Sörkka", jonka sijasta jo muutama vuosikymmen sitten on alettu yleisemmin käyttää "Sörkkä"-asua.

8/12 VANHA STADIN SLANGI SÄILYI ”AITONA” 1930-LUVULLE
Helsingin kaksikielisissä kortteleissa muotoutunut slangi säilyi sekä äännerakenteeltaan että sanastoltaan suhteellisen muuttumattomana aina 1930-luvulle saakka. Sen tehtävä ja käyttöalue kuitenkin jossain määrin muuttui. Samalla kun Helsinki suomalaistui, slangin merkitys eri kieliryhmien yhdistäjänä väheni. Slangia puhuttiin yhtä hyvin sekakielisissä kuin puhtaasti suomenkielisissäkin ryhmissä. Tässä vaiheessa slangi ei enää niinkään palvellut viestinnän apuvälineenä tai kielellisten erojen tasoittajana, vaan se alkoi yhä selvemmin saada ikäryhmäkielen leiman.

9/12 SOTA-AIKA MERKITSI SUURTA MURROSTA
Sota-aika ja 1940-luku yleisemminkin merkitsivät eräänlaista rajapyykkiä tai taitekohtaa Helsingin slangin historiassa. Vaikka 1950-luvun slangissa on yhä paljon aiempia aineksia, sekä äänneasun että sanaston suomalaistuminen on jo selvästi nähtävissä. Tämä kehitys on sitten jatkunut edelleen 1960- ja 1970-luvulla. Viimeistään 1970-80-luvun slangi on olennaisesti erilainen kielimuoto kuin se slangi, jota puhuttiin 1900-luvun alkukymmeninä. Tämän uudemman slangin ominaispiirteitä ovat slangille yleisemminkin ominaiset ilmiöt, kuten humoristisuus, "luovuus", yllätyksellisyys, ekspressiivisyys, affektiivisuus ja sanaston nopea vaihtuvuus sekä muoti-ilmausten ketjuuntuminen.

10/12 UUDESSA SLANGISSA SANASTO SUOMALAISPERÄISEMPÄÄ
Vanhasta slangista uudemman erottaa selvästi myös sanaston suomalaisuusaste. Kun vanhassa slangissa ruotsalaisperäisten sana-ainesten osuus oli arviolta noin kolme neljäsosaa, uudemmassa slangissa valtaosa uusista ilmauksista on peräisin suomesta, joko yleiskielestä tai murteista. Samalla kun sanat ovat siirtyneet slangiin, niiden merkitykset ovat kuitenkin muuttuneet. Tässä mielessä voidaan puhua slangin metaforistumisesta. Tyypillisiä metaforia ovat esimerkiksi "jauholakki" tai "sinivuokko" poliisista. Varsinkin erikoisalojen ja erilaisten alakulttuurien sanastossa (esimerkiksi musiikkisanastossa ja huumeterminologiassa) näkyy myös englannin lisääntyvä vaikutus. Englannin vaikutus ei kuitenkaan ole uudempaankaan slangiin ollut niin suurta kuin usein väitetään.

11/12 ERI SLANGEJA: VANHA SEKAKIELI JA UUSI NUORISOKIELI
Puhuttaessa Helsingin slangista tarkoitetaan itse asiassa kahta eriaikaista ja eriluonteista kielimuotoa: vanhempaa suomalais-ruotsalaista sekakieltä ja uudempaa nuorisokieltä, joka paremmin täyttää slangin määrittelyssä yleensä käytetyt kielelliset, tyylilliset ja sosiaaliset kriteerit. Tämä käsitteellinen kahtalaisuus ei aina ole ollut selvää. Käytännössä rajan vetoa kuitenkin vaikeuttaa vanhan ja uuden slangin eriaikaisten kerrostumien limittyminen. Kun 1920-luvulla ja 1950-luvulla syntyneet helsinkiläiset kiistelevät 1990-luvulla "oikeasta" Helsingin slangista, he puhuvat eri asioista, ja sitä paitsi molemmat muusta kuin siitä slangista, jota 1990-luvun nuoret käyttävät.

12/12 STADIN SLANGISSA ON JATKUMO, KUITENKIN
Toisaalta Helsingin slangin yksioikoinen viipaloiminen vuosikymmenittäin antaa helposti liian mekanistisen kuvan itse ilmiöstä. Kyseessä on kaikesta huolimatta diakroninen jatkumo. Vaikka 1900-luvun alun sakilainen ja 1980-luvun hevari puhuvat eri kieltä, on vaikea osoittaa, missä jatkumo täydellisesti katkeaisi. Selvin taitekohta tosin on sijoitettavissa 1940-luvulle, mutta sekään ei ole merkinnyt slangiperinteen täydellistä katkeamista.
Slangin jatkuvaluonteisuus näkyy sekä sanastossa että äännerakenteessa. Sanaston muuttumisesta ja suomalaistumisesta huolimatta melkoinen osa 1900-luvun alkupuolen sanastosta on yhä elävää todellisuutta 1990-luvullakin. Yllättävää esimerkiksi on, että kaikkiaan melko harvalukuisista vanhoista venäläisperäisistä sanoista monet ovat pitäneet hyvin puolensa näihin päiviin saakka, esimerkiksi "voda" vesi, "safka" ruoka, "lafka" liike(yritys), "bonjaa" ja "snaijaa" molemmat ymmärtää. Kaikkiaan venäläisiä sanoja ei vanhassa slangissa enimmilläänkään ole ollut muutamaa kymmentä enempää.
Samoin vanhalle Helsingin slangille ominaiset äännepiirteet ovat osittain säilyneet. Vaikka slangin äännerakenne On vuosikymmenten kuluessa muuttunut, "suomalaistunut", monet vanhan slangin keskeisistä äännepiirteistä tavataan myös nykyslangissa mutta jossain määrin marginaalisempina kuin aiemmin. Esimerkiksi suurin osa soinnillisen geminaattaklusiilin sisältäneistä sanoista on, osin äänteellisistä syistä, kadonnut nykyslangista. Silti slangiin on jopa tullut uusia tällaisen geminaatan sisältäviä sanoja, esimerkiksi "diggaa" pitää jstkn, "doggi" koira, "proggis" ohjelma, "sbaddu" savuke.


Viitteet:
* Paunonen, Heikki: "Finskan i Helsinfors. Helsingfors två språk, s. 5-41 (1980).
* Paunonen, Heikki: "Från Sörkka till kulturspråk." Historisk tidskrift för Finland, s. 585-622 (1989).

Väliotsikot Johannes.
Julkaistaan tekijän luvalla.

* * *