HEIKKI "HEKA" PAUNONEN:
ÄIDIT JA OPETTAJAT TUOMITSIVAT STADIN SLANGIN
1/6 VANHA STADIN SLANGI SYNTYI TYÖLÄISKORTTELEISSA
Vanha stadin slangi syntyi viime vuosisadan vaihteessa Helsingin kaksikielisissä työläiskortteleissa. Tätä kieltä kuvasi nimimerkki Sakinkielen professori pilalehti Kurikassa 1915 seuraavaan tapaan: "Kuten ulkomaiden suurkaupungeissa, niin on myös Helsingin apasheilla eli sakilaisilla oma kielensä. Se tosin ei ole aivan täydellistä, vaan on sitä puhuttava joko suomen- tai ruotsinkielen yhteydessä."
Sakinkielen professorin mukaan ensimmäisiä slanginpuhujia olivat 1890-luvulla pienet sanomalehtipojat. Heidän kielessään Suometar oli Sitsi, Hufvudstadsbladet Sity ja Työmies Työsi. Sanomalehtipojilta slangi siirtyi sakilaisten omaisuudeksi ja samalla sen sanasto alkoi kasvaa. Kurikassa ilmestyi 1915 Sakilainen sanakirja, jossa oli jo yli 400 sanaa. Helsingin slangin muotoutuminen kytkeytyy läheisesti suureen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen murrokseen, joka johti siihen, että uneliaasta pikkukaupungista kehittyi 1800-luvun lopussa Suomen ainoa suurkaupunki. Muuttoliikkeen vaikutuksesta Helsingin väkiluku moninkertaistui lyhyessä ajassa. Samalla kaupungin kielisuhteet muuttuivat: 1800-luvun puolivälin vielä lähes umpiruotsalainen kaupunki kaksikielistyi ensin ja alkoi sen jälkeen suomalaistua.
2/6 VANHA SLANGI OLI SÖRKAN JA RÖBAN ESPERANTOA
Muualta Helsinkiin tulleet eivät kovinkaan hyvin hallinneet kahta kieltä. Toisin oli heidän lastensa laita. He kasvoivat kaksikielisissa työläiskortteleissa, joissa suomen ja ruotsin käyttäminen rinnakkain oli hyvin tavallista. Kaksikielisissä työläisyhteisöissä eivät myöskään kieliryhmien rajat nousseet koskaan korkeiksi. Toisin kuin Helsingin suomen- ja ruotsinkieliset oppikoulupojat, jotka tappelivat ankarasti keskenään, suomen- ja ruotsinkielisten työläisten lapset kuuluivat samoihin kaupunginosa- ja korttelijoukkoihin, sakkeihin, jotka kyllä saattoivat ottaa toistensa kanssa lujastikin yhteen. Tunnettuja olivat muun muassa Sörkan sakilaiset, Kinkan (Kinaporin) ja Berkan (Kallion) sällit ja Röban (Punavuorten) gibat. Tällaisessa ympäristössä, Helsingin suomalais-ruotsalaisissa työläiskortteleissa, syntyi siis vanha Helsingin slangi.
Ei ole suinkaan sattuma, että 1900-luvun alkupuolen slangissa suomen- ja ruotsinkieliset ainekset monin tavoin lomittuvat. Päinvastoin tämä seikka viittaa slangin vanhaan tehtävään yhdistää saman pihapiirin tai saman korttelin pojat yhdeksi yhtenäiseksi joukoksi.
3/6 SOTIEN JÄLKEEN STADIN SLANGI LEIMAUTUI NUORISOKIELEKSI
Vanha slangi on tällä tavoin ollut Sörnäisten ja Rööperin esperantoa, jossa sanat ovat olleet pitkälti yhteisiä ja kieliopilliset ainekset ovat paljastaneet puhujan äidinkielen - jos aina edes nekään. Niinpä suomenkielinen lause "fiiidu oli redi, kundi dorka" kuului ruotsinkielisen puheessa "fridon va redi, konden dårka". Vanha slangi säilyi suhteellisen muuttumattomana aina 1930-luvulle saakka. Vuosikymmenten kuluessa slangin tehtävä kuitenkin jossain määrin muuttui. Kun Helsinki suomalaistui, slangin merkitys kieliryhmien yhdistäjänä väheni, ja se alkoi saada yhä selvemmin ikäryhmäkielen, nuorisokielen, leiman.
Sota-aika merkitsi eräänlaista rajapyykkiä Helsingin slangin historiassa. Vaikka 1950-luvun slangissa on yhä paljon aiempia aineksia, suomalaistuminen on selvästi nähtävissä. Tämä kehitys on sitten jatkunut. 1900-luvun alun sakilainen ja 1980-luvun punkkari tai hevari eivät ymmärtäisi toisiaan. Puhuttaessa Helsingin slangista tarkoitetaankin itse asiassa kahta eriaikaista ja eriluonteista kielimuotoa: vanhempaa suomalais-ruotsalaista sekakieltä ja uudempaa nuorisokieltä.
4/6 VENÄLÄISPERÄISTÄ JA SKRUBUAKIN
Sanaston muuttumisesta ja suomalaistumisesta huolimatta osa 1900-luvun alkupuolen sanastosta on yhä elävää todellisuutta. Yllättävästi esimerkiksi suhteellisen harvalukuisista venäläisperäisistä sanoista monet ovat pitäneet puolensa näihin päiviin asti, esimerkiksi voda, tsaju, safka, lafka, mesta, bonjaa ja snaijaa.
Helsingin slangisanastoon sisältyy, kulttuuri- ja tapahistorian kannalta, paljon kiintoisaa, esimerkiksi monet jo vuosikymmeniä sitten unohtuneet pelit ja leikit ovat säilyneet arkistojen slangilipuissa. Hyvin harvassa on enää sellaisia helsinkiläisiä, jotka itse ovat pelanneet skrubua eli nappipeliä, käyttäen siinä raitiovaunun alla litistettyjä brankkareita, eldsbombareita, flottareita tai gardareita (palosotilaiden, merisotilaiden tai kaartilaisten nappeja).
Slangin muuttuvuus näkyy hyvin tarkasteltaessa vaikkapa tyttöä ja naista tarkoittavia sanoja. Aihepiiri 0n slangin suosituimpia: eri sanoja on sadan vuoden ajalta kertynyt kolmi- sensataa. Niistä vanhimpia ovat bööna, fligu ja jentta. Tyttöystävää ovat puoles- taan tarkoittaneet 1900-luvun alkupuolella muun muassa fenari, flaimma. friidu, henttu, sussu, suttura, tsava, ja viivi. 1920-luvun uutuuksiin kuuluu pari hyvin pitkäikäistä sanaa: mimmi ja pimu. Ennen sotia slangiin ehtivät ilmaantua myös deisi ja donna.
Sotien jälkeinen murroskausi näkyy myös tyttöä tarkoittavissa sanoissa. 1950-luvun uutuuksia olivat muun muassa giltsi, hani ja lollo. Samoihin aikoihin myös kimman ja skremman merkitys muuttui: aiemmin gimma ja gremma olivat tarkoittaneet vanhaa naista. 1960-luvun sanoja olivat puolestaan beibi, deitti, missi, bamibiino ja bella.
5/6 UUDEMMAT SANAT PALJOLTI SUOMALAISPERÄISIÄ
Tavallisimmin uudet slangisanat on kuitenkin 1960-luvulta lähtien omaksuttu suomen kielestä. Tällaisia tyttöä tarkoittavia uutuuksia ovat olleet akka, eukko, muija, mummeli ja ämmä. Koneterminologiasta on saatu tyttöä tarkoittavat sanat automaatti, kone ja pajatso. Lihasanastosta puolestaan peräisin filee, kinkku, liha, potka ja reisi. Eläinten, erityisesti lintujen, nimityksiä on niin ikään käytetty myös tytöstä: haahka, hanhi, kana, kotka, kyyhky ja tipu.
Osa tyttöä tarkoittavista slangisanoista on ollut hyvin pitkäikäisiä (kiltsi, kimma ja friidu), osa on jäänyt nopeasti käytöstä (kone, kinkku, kotka ja lehmä). Kaikkiaan slangi on kuin kielitieteellinen laboratorio. Sanat syntyvät, elävät, muuttuvat ja katoavat siinä kuin nopeutetussa elokuvassa.
Slangin syntyhistoriasta johtuu, että kaikki eivät sitä hyväksyneet eikä sitä saanut puhua missä hyvänsä. Slangi syntyi Helsingin työläiskortteleissa ja sai sen vuoksi vahvan sosiaalisen leiman. Se oli katupoikakieltä, jota parempien perheiden lasten ei sopinut käyttää.
6/6 FAIJA SPROOGAS JENGIN SLANGII, MUTSI EI
Sama ankaran tuomitseva asenne oli vallalla myös kouluissa. Kullervo Linna (s. 1911) oppi jo alakoulun toisella luokalla välttämään slangia. Linna kertoo: Mä olin toisella smobikalla, juu, niin mä siin sanoin jossain asiassa, että täähän on kivaa!" Opettaja oli sanonut siihen: "Ei, ei niin saa sanoo, pitää sanoo hyvä tai miellyttävä, mutta se (kiva) on semmoista sakin kieltä."
Mutta työlläisperheissäkään äidit eivät hyväksyneet slangia, koska pitivät sitä sakilaisten kielenä. Erityisen sopimatonta oli kutsua äitiä hänen itsensä kuulten mutsiksi.
Väinö Salomaa kertoi M. A. Nummiselle seuraavasti: "Vaikka se oli lande, mun faija, niin jengin slangiiki se sproogas aina mun kans. Mutsi oli jeeveli, et mitäs sä sproogaat tommosta hampparien kieltä! Faija sano, et älä sä puhu, kundihan sproogaa ulkomaan kieltä!"
Slangi pysyi näin ollen vieraana 1900-luvun alkupuolen työläisperheiden äideille, mutta vanhojen helsinkiläisten mukaan tytötkään eivät sitä kovin paljon harrastaneet. Martta Salmela-Järvinen, joka itse kulki sakilaisten joukossa nuorena tyttönä, oli kertomansa mukaan niin piintynyt hämäläinen, ettei oppinut Sörkan slangia.
Slangin leimautuminen tiettyjen näkyvien nuorisoryhmien kieleksi on ainakin osin ylläpitänyt niitä ennakkoluuloja, joita slangia kohtaan on pitkään tunnettu. Samalla on jäänyt huomaamatta, että ruotsalaisen kielialueen keskelle syntyneessä Helsingissä slangi on ainoa kielimuoto, jota helsinkiläiset voivat pitää omanaan.
* * *
Väliotsikot HS ja Johannes.
|