SLANGI.NET 2.0 / DOKUMENTTI / H217.html / 1.7.2002
TYÖLÄISÄITIPATSAS-LUENNOT Stadin slangin synty Stadin slangin sanastosta Stadin slangin naiskuva Työläisäititapahtuma 1/3 Käpylän työväentalolla 14.10.1994 HEIKKI "HEKA" PAUNONEN: VANHA STADIN SLANGI SYNTYI TYÖLÄISKORTTELEISSA Helsingissä on slangia puhuttu jo runsaat sata vuotta. Pilalehti Kurikassa tarkasteli nimimerkki "Sakinkielen professori" Helsingin slangin alkuvaiheita v. 1915. Hän kirjoitti seuraavasti: "Kuten ulkomaiden suurkaupungeissa, niin on myös Helsingin apasheilla eli sakilaisilla oma kielensä. Se tosin ei ole aivan täydellistä, vaan on sitä puhuttava joko suomen- tai ruotsinkielen yhteydessä." Ja hän jatkaa edelleen: "Tämä Helsingin sakinkieli oli noin 15-20 vuotta sitten yksinomaan pienten sanomalehtipoikien omaisuutta. Sen sanavarastokin oli sangen köyhää. Tyydyttiin vain muuntelemaan sanomalehtien y.m. nimiä. Esim. Suometar oli "Susi", Huvudstadsbladet "Sity", Työmies "Työsi". Koulu oli "skole", opettaja "maijari" j.n.e." Myöhemmin kirjoittajan mukaan sanomalehtipoikien slangi siirtyi sakilaisille, ja samalla sen sanasto alkoi nopeasti kasvaa. Osa vanhoista slangisanoista olikin "Sakinkielen professorin" mukaan ehtinyt jo vuoteen 1915 mennessä käydä harvinaisiksi tai kokonaan kadotakin. Tällaisia sanoja olivat hänen mukaansa esim. varastamista tarkoittavat skrepaa, snutaa ja ritsaa, joiden sijaan oli yleistymässä bommailla. "Sakinkielen professori" tosin tässä kohden hieman erehtyi, sillä snutaaminen on tarkoittanut varastamista vielä paljon myöhemminkin. Olennaista on kuitenkin slangin synnyn ajoitus. Hänen mukaansa slangia olisi käytetty jo viimeistään 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tältä ajalta on lisäksi muitakin slangitietoja. Ruotsinkielinen Rolf Nordenstreng on kerännyt 1890-luvulla Helsingin ruotsinkielisten koululaisten slangia, ja siihen kuuluu koko joukko sanoja, joita suomalaisetkin slanginpuhujat ovat käyttäneet. Esim. seuraavat: blaffaa 'tupakoi', fibaa 'epäonnistuu', fima 'viitonen, viiden pennin kolikko', flöntti 'tyhmä', kniiga 'kirja, konkka 'vararikko, konkurssi', (s)kraabaa 'pinnaa koulusta', kundi 'poika', tisika 'kymmenen markan seteli tai kymmenen pennin kolikko', trokaa 'myy (salaa)', vippaa 'lainaa', Suusis 'Seurahuone', Studis 'Ylioppilastalo', Espis 'Esplanadi'. Samoilta ajoilta on myös slangin syntyyn liittyvää muistitietoa. Esim. M. A. Nummisen 1970-luvulla haastattelema Karl Alanko, joka oli syntynyt 1905, kertoi itseään 15 vuotta vanhemmasta Julinin Artusta, joka oli omien sanojensa mukaan "ollut siinä jengissä sillon kun ne kundit duunas tätä slangikieltä". Julinin Arttu oli kertonut tämän Karl Alangolle jo silloin, kun tämä oli ollut vielä pikkupoika. Helsingin slangin synty liittyy läheisesti niihin suuriin muutoksiin, joiden tuloksena Helsingistä 1800-luvun lopulla muutaman vuosikymmenen aikana kehittyi maamme ainoa suurkaupunki. 1860-luvulta lähtien Helsinki alkoi nopeasti teollistua, ja samalla alkoi ns. ensimmäinen suuri muutto Helsinkiin. Muuttoliikkeen vaikutuksesta Helsingin väkiluku lyhyessä ajassa moninkertaistui. Samalla kaupungin kielisuhteet muuttuivat. Vielä 1800-luvun puolivälissä Helsinki oli ollut lähes umpiruotsalainen kaupunki, mutta vuosisadan vaihteeseen mennessä jo puolet helsinkiläisistä oli äidinkieleltään suomalaisia. Helsingin kieliolojen kannalta merkittävää oli myös se, että erikieliset työläiset asettuivat asumaan samoille aluieille, varsinaisen kaupungin ulkopuolelle Pitkänsillan taakse: Kallioon, Sörnäisiin, Vallilaan ja Hermanniin. Näissä nopeasti kasvaneissa kaupunginosissa - alkuaan puhtaasti ruotsinkielistä Arabiaa lukuunottamatta - eli ja asui sulassa sovussa keskenään sekaisin suomen- ja ruotsinkielistä väkeä, ja kumpaakin kieltä puhuttiin kodeissa, pihoilla ja työpaikoilla. Näin Pitkänsillan pohjoispuolelle syntyi 1800-luvun loppupuolella kaksikielinen työläisyhteisö, jossa suomi ja ruotsi elivät rinnan jopa saman perheen sisälläkin, seka-avioliitot erikielisten kesken olivat nimittäin hyvin tavallisia. Seka-avioliitoissa tosin erikielisten puolisoiden kielitaito saattoi joutua kovallekin koetukselle, mutta näistäkin tilanteista selvittiin tavalla tai toisella, kuten käy ilmi esim. Janakkalassa v. 1850 synteneen Vilhelmiina Fagerlundin kertomuksesta. Vilhelmiina Fagerlund oli muuttanut v. 1870 Helsinkiin ja avioitunut täällä Kirkkonummelta Helsinkiin tulleen Fredrik Fagerlundin kanssa. Vilhelmiina Fagerlund kertoi häntä 1920-luvulla haastatelleelle Heikki Warikselle: "Kyll mää aluss koetin puhua ruottiaki, mutta kun ne aina vaan nauro mulle, kun se meni niin huonosti, nii mää aattelin, ett em mää rupia sitä ronkkaamaa, ja kyll täss saa omalla äirinkielellään toimeen tulla. Ja ohan se mennykki. Ukko on ruottinkielinen, mutt mee on ny oltu ukon kanss yhress leiväss ja 53 vuotta eikä meill siit asiast oo yhtää kiusaa ollu. Eikä ton ukon oo auttanu muu ku puhua suomea mun kanssan." Näissä kaksikielisissä yhteisöissä eivät myöskään kieliryhmien rajat nousseet koskaan korkeiksi. Kun vuosisadan vaihteessa Helsingin suomen- ja ruotsinkielisten oppikoulujen pojat tappelivat ankarasti keskenään, erikielisten työläisten lapset kuuluivat samoihin kaupunginosa- tai korttelijoukkoihin, "sakkeihin", jotka kyllä saattoivat ottaa toistensa kanssa lujastikin yhteen. Tunnettuja vanhoja kaupunginosa- ja korttelijoukkoja olivat mm. Sörkan sakilaiset, Kinkan (Kinaporin) ja Bärgan (Kallion) sällit ja Röban gibat, nämä kaikki Heikki Wariksen väitöskirjassaan 1930-luvulla mainitsemia. Todellisuudessahan näitä jengejä oli vielä paljon muitakin, joka kaupunginosassa omansa, toisissa useampiakin. Olennaista oli se, että "meidän piha", "meidän talo" tai "meidän kortteli" loivat todellista yhteenkuuluvuuden henkeä. Näissä oloissa, Helsingin kaksikielisissä suomalais-ruotsalaisissa sekakortteleisssa syntyi vanha Helsingin slangi. Se syntyi niistä aineksista, jotka näissä kortteleissa olivat tarjolla. Suomalaiset muuttajat olivat tuoneet Helsinkiin oman uusmaalais-hämäläisen murteensa. Monet sille ominaiset piirteet välittyivät myös heidän lastensa slangiin. Myös ruotsalaisista työläisistä valtaosa oli lähtöisin Uudeltamaalta. Heidän lapsensa toivat puolestaan slangiin koko joukon Uudenmaan ruotsalaisia murresanoja. Suurin osa vanhan slangin sanoista syntyi kuitenkin ruotsalaisia sanoja muuntelemalla. Näin syntynyt slangi oli eräänlaista Sörkan tai Rööperin esperantoa, jonka sekä suomalaiset että ruotsinkieliset slanginpuhujat vaivatta ymmärsivät. Suomalainen saattoi esim. sanoa Friidu oli redi, kundi dorka. Ruotsalainen ilmaisi saman sanomalla Fridon va redi, konden dårka. Vanhaan slangiin omaksuttiin jonkin verran sanoja myös venäjästä. Niistä osa on pitänyt yllättävän hyvin puolensa vielä nykyisinkin (esim. voda, mesta, safka, lafka, snaijaa, bonjaa), osa on kuitenkin väistynyt. Muista kielistä, esim. englannista tai saksasta, on vanhimpaan slangiin sitä vastoin päässyt hyvin vähän aineksia. Äänneasultaan vanha slangi eroaa selvästi muista puhutun suomen kielen muodoista, yleiskielestä ja murteista. Ns. vieraat tai epäsuomalaiset äänteet (b, d, g, f ja ts) olivat hyvin tavallisia. Esim. sanoissa giba 'poika', skuge 'metsä', snadi 'pieni'. Ne esiintyivät yleisesti myös kahdentuneina, kuten esim. sanoissa glabbi 'jalka', gloddi 'lapsi', blaggat 'kengät'. Samoin f esiintyi yleisesti sekä yksinäisäänteenä että kahdentuneena, esim. fatsi skaffaa fyrkkaa. Vanhalle slangille hyvin tunnusomainen äänne oli myös ts. Esim. tsiigaa mutsi! Vanhassa slangissa ei myöskään noudatettu ns. vokaalisointua. Vaikka ensimmäisessä tavussa oli y, ä tai ö, toisessa tavussa saattoi olla a tai u. Esim. byysat 'housut', bööna 'tyttö', bääraa 'kantaa', järkku 'rauta'. Monet sellaiset slangisanat, joista vokaalisointu on vanhastaan puuttunut, ovat kuitenkin myöhemmin saaneet rinnalleen sellaisen muodon, jossa vokaalisointu esiintyy. Tällaisista tapauksista tunnetuin on Sörnäisten nimimuoto Sörkka, jonka sijasta on alettu käyttää myös Sörkkä-muotoa. Tässä kohden tiedän sohaisevani muurahaispesään, koska koko tästä Sörkka - Sörkkä -kysymyksestä on paljon osin ristiriitaistakin tietoa. Muutenkin Helsingin slangissa esiintyy huomattavan paljon erilaista vaihtelua. Esim. graga, kraka, skraga tai glabbi, klabbi, sklabbi. Osittain on kyse eriaikaisista muodoista, mutta hyvin paljon on myös sellaista vaihtelua, joka perustuu siihen, että samasta sanasta on käytetty useita muotoja rinnakkain. Vanha slangi kulki siis sakinkielen nimellä. 1900-luvun alkupuolella sakilaiset olivat Helsingissä näkyviä ja jossain määrin pelättyjäkin. Kuten oheisista pilalehti Kurikassa ilmestyneistä piirroksista näkyy, miehillä oli raidallinen merimiespaita, takki, leveälahkeiset housut ja bresa. Erityisesti housunlahkeiden leveys oli tärkeä asia. Siitä suorastaan kilpailtiin. Kurikan piirroksiin liittyi yleensä myös tekstiä, ja nämä vuoropuhelut ovat vanhimpia Helsingin slangin aineistolähteitä. Olen oheiseen monisteeseen koonnut joitakin 1910-luvulla ilmestyneitä piirroksia. Kansilehdellä on kuvattuna sakilaispari: tekstit....Sisäsivulla on puolestaan Vosun repliikki honkilleen:..... Vuonna 1914 ilmestyi pilalehti Kurikassa Eerikki Meriluodon kokoama Sakilaisen sanakirja. Kyseessä on vanhin Helsingin slangin sanasto. Koska sekään ei ole paria sivua laajempi, olen ottanut myös sen mukaan. Jokainen voi itse tutkia, miten paljon tuttua tai vierasta tähän luetteloon sisältyy. Esim. paikannimiä on koko joukko, niistä useimmat varmastikin kaikille tuttuja: .....Huom. kuitenkin esim. Tultsi 'Hakaniemi' (entinen Tulli). Vanhaan slangisanastoon liittyykin paljon kulttuuri- ja tapahistorian kannalta kiintoisaa. Esimerkiksi monet jo vuosikymmeniä sitten unohtuneet pelit ja leikit ovat säilyneet arkistojen slangilipuissa. En tiedä, mahtaako tässä joukossa olla enää sellaisia helsinkiläisiä, jotka ovat pelanneet skrubua käyttämällä siinä raitiovaunun alla litistettyjä pelinappeja. Näitä pelinappeja nimitettiin sen mukaan, mistä virkapuvusta ne olivat peräisin eldsbombareiksi, gardareiksi, flottareiksi, pollareiksi jne. Koska eri virkapukujen napit olivat eripainoisia, niillä oli erilaiset arvot. Arvokkaimpia olivat palosotilaiden napit, eldsbombarit, kun taas joidenkin virkapuhujen napit olivat kovin pieniä ja keveitä. Niitä nimitettiinkin kirpuiksi. Toinen peli, johon liittyvä sanasto on hyvää vauhtia unohtumassa, on veitsipeli (paskatikku). Siinä oli useita erilaisia vaiheita sen mukaan, miten puukko piti asettaa kädelle ja millaisia liikkeitä sen tuli ilmassa tehdä. Näillä vaiheilla oli omat nimityksensä (esim. magis, rygis jne.). Helsingin vanha slangi säilyi suhteellisen muuttumattomana aina 1930-luvulle asti. Sota-aika ja 1940-luku yleisemminkin merkitsivät eräänlaista rajapyykkiä Helsingin slangin historiassa. Vaikka 1950-luvun slangissa on paljon vanhoja aineksia, slangin suomalaistuminen on selvästi nähtävissä. Tämä kehitys on jatkunut edelleen 1960- ja 1970-luvulla. Puhuttaessa Helsingin slangista tarkoitetaankin itse asiassa kahta eriaikaista ja eriluonteista kielimuotoa: vanhempaa suomalais-ruotsalaista sekakieltä ja nuorempaa suomalaisempaa nuorisokieltä. Kun 1920-luvulla ja 1950-luvulla syntyneet helsinkiläiset kiistelevät ja väittelevät "oikeasta" Helsingin slangista, he puhuvat eri asioista, ja sitä paitsi molemmat muusta kuin siitä slangista, jota 1990-luvun nuoret käyttävät. Vaikka yhteisöllinen suvaitsevuus oli vanhan slangin keskeisiä syntyedellytyksia, kaikki eivät silti slangia hyväksyneet eikä sitä liioin saanut puhua missä hyvänsä. Slangi syntyi Helsingin työläiskortteleissa, ja se sai sen vuoksi alusta lähtien hyvin vahvan sosiaalisen leiman: se oli "katupoikakieltä", jota parempien perheiden lasten ei sopinut käyttää. Tällainen leima oli slangiin sitäkin helpompi iskeä, kun se myös kielellisesti poikkesi kaikista niistä ihanteista, jotka "puhtaaseen" ja "oikeaan" tai "kauniiseen" suomen kieleen oli 1900-luvun alussa totuttu liittämään. Sama ankaran tuomitseva suhtautuminen oli vallalla myös kouluissa. Kullervo Linna kertoi oppineensa jo alakoulun toisella luokalla välttämään slangia: "Mä oli toisella smobikalla juu, niin mä sanoin jossain asias, että "täähän on kivaa!" Niin opettaja sano heti: "Ei, ei niin saa sanoo, pitää sanoo hyvä tai miellyttävä, mutta se kiva on semmosta sakinkieltä." Samantapaisia muistoja on Veikko Lehmukselalla (s. 1908) omilta kouluajoiltaan: "Kyllähän sitä slangia puhuttiin keskenään, mutta ei sitä tunnilla puhuttu. Tunnilla täyty puhua suomen kieltä, kirjakieltä. Eihän sitä slangilla saanu vastata opettajalle, ja jos joku vastas, niin kyllä opettaja oikas sen kyllä, että eihän siitä mitään tuu, jos koulussa ruvetaan slangia puhumaan!" Joskus opettajat saattoivat jopa välitunnilla moittia slangin käytöstä, kuten Kaarlo Stenvall on minulle kertonut. Eikä slangia saanut käyttää edes ruotsin tunnilla, vaikka houkutus oli suurikin. Vuonna 1908 syntynyt Toivo Lahtinen on muistellut kouluaikojaan näin: "Muistan hyvin, että koulussa oli opettajalla sanomista siitä kielen käytöstä, mitä siellä tuli käytettyä ja vastattua ja varsinkin vielä niinkin myöhään, kun olin jo oppikoulussa ja piti lukea ruotsia, niin tahto siinä helposti slangisana mennä ruotsin kielen sanan sijasta. Sitten opettajalla oli aihetta panna sormet korviinsa ja valittaa, miten kamalaa sun kieles, kielenkäyttös on." Mutta työläisperheissäkään kaikki eivät puhuneet eivätkä hyväksyneet slangia. Veikko Lehmukselan mukaan kotona ei saanut puhua slangia, koska äiti piti sitä sakilaisten kielenä. Toivo Lahtinen puolestaan kertoi, että äiti suuttui aina, kun häntä sanottiin mutsiksi; äiti vaati, että hänelle oli puhuttava sellaista kieltä, jota hän itsekin ymmärsi. Isän kanssa Toivo Lahtisen oli sen sijaan helpompi tulla toimeen slangillakin, koska isä itsekin puhui sitä. Samantapaisia muistoja on monilla muillakin vanhoilla helsinkiläisillä, esim. Väinö Salomaalla, joka kertoi: "Vaikka se oli lande, mun faija, niin jengin slangiiki se sproogas aina mun kans. Mutsi oli jeeveli, et mitäs sä sproogaat tommosta hampparien kieltä! Faija sano, et älä sä puhu mitään, et kundihan sproogaa ulkomaan kielä!" Slangi pysyi näin ollen vieraana monille 1900-luvun alkupuolen työläisperheiden äideille. Mutta vanhojen helsinkiläisten mukaan tytötkään eivät sitä kovinkaan paljon harrastaneet. Esim. Martta Salmela-Järvinen, joka itse kulki sakilaisten joukossa nuorena tyttönä, oli oman kertomansa mukaan niin piintynyt hämäläinen, ettei koskaan oppinut Sörkan slangia. Poikkeuksiakin silti oli. V. 1899 syntynyt Eemeli Paajanen muisteli parhaita tuntemiaan slanginpuhujia: "Ja täällähän oli semmosia friiduja, sanotaan niin kun Salavuoren Mimmi, niin sehän ei muuta puhunukkaan kun slangia, vaikk oli jo vanha ihminen." Ainakin ulkopuoliset ovat eri aikoina pyrkineet yhdistämään slangin käytön tiettyihin nuorisoryhmiin. 1900-luvun alussa slangi liitettiin erityisesti sakilaisiin, jotka poikkesivat muista paitsi puhetapansa myös pukeutumisensa ja muun käyttätymisen perusteella. 1950-luvulla näkyvimpiä slanginkäyttäjäryhmiä olivat pärinäpojat ja myssymissit, joiden lapsista on tullut 1980- ja 1990-luvun punkkareita, hevareita ja skinejä. Slangin leimautuminen tiettyjen näkyvien nuorisoryhmien kieleksi on ainakin osaltaan ylläpitänyt niitä ennakkoluuloja, joita slangia kohtaan on varsin pitkään tunnettu. Samalla on jäänyt huomaamatta, että ruotsalaisen kielialueen keskelle syntyneessä Helsingissä slangi on ainoa kielimuoto, jota helsinkiläiset voivat pitää omanaan. Viimeisten kymmenen vuoden aikana slangin arvo onkin alettu myöntää, ja samalla on lehtienkin palstoilla ryhdytty kiistelemään siitä, mikä on oikeaa slangia ja mikä ei. Seuraavaksi perustetaan varmaan kaupunginhallituksen alainen slangitoimisto slangin puhtautta vaalimaaan. Työläisäititapahtuma 2/3 Helsingin Työväentalolla 24.3.1995 HEIKKI "HEKA" PAUNONEN: STADIN SLANGISANASTON ALKUPERÄSTÄ Helsinki oli sata vuotta sitten hyvin kansainvälinen kaupunki. Täällä puhuttiin monia kieliä ja murteita, suomea, ruotsia, venäjää, saksaa, tataaria, jiddišiä, viroa, puolaa jne. Varsinkin Venäjän armeijalla oli merkittävä osuus eksoottistenkin kielivähemmistöjen syntymiseen. Osa palveluksensa suorittaneista sotilaista jäi Suomeen, ja toi perheensäkin tai sukunsakin mukanaan. Kansainvälistä väriä lisäsi vielä vilkas satama: laivoja tuli ja meni, joskus hyvinkin kaukaa. Mutta Helsinki oli myös muuten hyvin vireä ja elinvoimainen kaupunki. Nopeasti kehittyvä teollisuus veti tänne kiihtyvällä vauhdilla muuttajia, aluksi ympäröivältä Uudeltamaalta mutta myöhemmin yhä kauempaa Sisä-Suomesta. Vanhastaan suurin osa Helsinkiin muuttaneista tuli ruotsinkielisiltä alueilta. Olihan Helsinki vanhastaan liki umpiruotsalainen kaupunki. Mutta 1800-luvun loppupuolella muuttovirrat kääntyivät. Uutta työväkeä tarvittiin niin paljon, etteivät ruotsinkielisten alueiden resurssit riittäneet. Alkoi suomalaisten vyöry kaupunkiin. Muuttajien vyöry pysähtyi Pitkänsillan tälle puolelle. Tänne syntyivät nopeassa tahdissa Helsingin työläiskaupunginosat, Kallio, Vallila, Hermanni, Arabia jne. Niiden syntyvaiheitahan on varsin värikkäästi kuvaillut Heikki Waris jo 1930-luvulla ilmestyneessä väitöskirjassaan. Vaikka muuttajat tulivat erikielisiltä seuduilta, kielirajoja ei täällä juuri tunnettu. Samassa hellahuonessa asui niin suomen- kuin ruotsinkielisiä tulijoita, ja naimisiinkin mentiin kielirajoista välittämättä. Niinpä perheen isä saattoi olla Kirkkonummen tai Sipoon ruotsalaisia, äiti taas puolestaan Urjalan tai Hollolan suomalaisia. Tai päin vastoin. Lapset sitten kasvoivat joka tapauksessa kaksikielisiksi. Näissä kaksikielisissä työläiskortteleissa syntyi vanha Helsingin slangi, kuten viimeksi Käpylän työväentalolla oli puhetta. Siihen tuli aineksia sekä suomesta että ruotsista, ja varsinkin ruotsista, mutta myös kaupungin muu monikielisyys jätti siihen oman leimansa. Vanha stadin slangi on tällä tavoin osa Helsingin sosiaalihistoriaa. Se ei ole ollut alkuaan mitään nuorison muotikieltä, kuten slangia usein luonnehditaan, vaan se olin kielimuoto, joka syntyi käytännön tarpeista. Sitä tarvittiin monikielisessä yhteisössä yhdistämään erikieliset pojat yhdeksi joukoksi, sakiksi. Slangin syntyjuuret näkyvät selvästi sanastossa. Eniten vanhassa stadin slangissa on ollut ruotsalaisperäisiä sanoja. Niiden osuus on varovastikin arvioiden 75-80 prosenttia. Suomalaista alkuperää olevien sanojen osuudeksi jäisi n. 10-15 prosenttia. Venäjästä on vanhimpaan slangiin periytynyt satakunta sanaa (prosentein ilmaistuna korkeintaan 5 prosenttia), ja osa on saatu muista kielistä. Vaikeutena on se, että lähestään kaikille sanoille ei voi esittää varmaa alkuperää eli etymologiaa. Sen vuoksi nämäkin luvun ovat jossain määrin arvionvaraisia. Silti ne antavat erikielten suhteista selvän kuvan. Ruotsin kielestä tulleiden sanojen määrä on jossain määrin yllättävä. Vuosisadan vaihteessa valtaosa Helsinkiin muuttaneista oli jo suomenkielisiä, ja suomenkieliset olivat enemmistönä lähes kaikissa Pitkänsillan pohjoispuolisissa työläiskortteleisssa (Arabia oli poikkeus). Ruotsin kieli oli kuitenkin ollut pitkään Helsingissä valtakielenä, ja sen asema oli vahva vielä 1900-luvun alkupuolen poikaporukoissakin. Vanha stadin slangi ei muutenkaan syntynyt tyhjästä. 1800-luvun loppupuolella Helsingin ruotsinkieliset koulupojat puhuivat omaa slangiaan, josta periytyi aineksia vanhaan stadin slangiinkin. Helsingissä oli näin ollen olemassa ruotsinkielinen slangiperinne ennen varsinaisen stadin slangin syntymistäkin. Suuri osa stadin slangin ruotsalaisperäisistä sanoista on lähtöisin ruotsin yleiskielestä tai arkisemmasta puhekielestä. Slangissa niiden äänneasu on kuitenkin useimmiten jonkin verran muuttunut. Sanoihin on voitu myös liittää slangille tyypillisiä sanan loppuaineksia. Esim. maijari 'miesopettaja' (< magister), frötsi, freka 'naisopettaja' (< fröken), jemma - jömma 'piilo', skutsi, skutta, skuuge 'metsä' (< skog), snöge lumi' (< snö), sparvari 'varpunen' (< sparv), sparkkari 'potkukelkka', tseli, tsöke, meetaa, metskaa. Tappelua tarkoittavasta slagsmål-sanasta on slangiin tullut slaiskaaminen, ja slaisninki. Toinen tappelemista tarkoittava sana grakaa, skragaa, fragaa palautuu puolestaan ruotsin kaulusta tarkoittavaan krage-sanaan. Tappeleminen on siis ollut toisen kaulukseen, kraiveliin, käymistä. Osa ruotsin kieleen palautuvista sanoista on kuitenkin peräisin muista ruotsin kielen muodoista. Koko joukko sanoja on tullut Uudenmaan tai Pohjanmaan ruotsalaismurteista. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Sipoosta, Inkoosta tai muilta ruotsinkielisiltä seuduilta Helsinkiin muuttaneet ovat tuoneet mukanaan myös omia murresanojaan, ja osa niistä on kulkeutunut stadin slangiin asti. Näitä sanoja ovat esim. duuni ja duunaaminen, joilla ei siis ole mitään tekemistä englannin tekemistä tarkoittavan do-sanan kanssa. Sipoon ruotsalaismurteessa tavataan 'humalaa' tarkoittava sana dåke, doka, mistä slangiin on saatu dokaaminen. Uudenmaan ruotsalaismurteista on myös peräisin useitakin 'poikaa, miestä tai ukkoa' tarkoittavia sanoja, esim. giba, joka on tunnettu Espoon murteessa, bisi, bisse, joita Sipoossa on käytetty suomalaisten haukkumanimityksenäkin (finn-bisse), sekä spurgu, jonka alkuperäisenä asuna lienee ollut 'äkäistä, ilkeää ihmistä' tarkoittanut burk. Pohjanmaan ruotsalaismurteista on puolestaan peräisin esim. jungo, junge 'puukko'. Osa stadin slangin ruotsalaisperäisistä sanoista on lähtöisin muista, vanhemmista slangimuodoista. Helsingin ruotsinkielisillä koululaisilla oli 1800-luvun lopulla oma slanginsa, josta on periytynyt stadin slangiin koko joukko sanoja, esim. blaffaa 'polttaa tupakkaa', fibaa 'epäonnistuu', flöntti 'tyhmä', konkka 'vararikko', (s)kraabaa 'pinnaa koulusta', tisika 'kymmenen pennin kolikko', trokaa 'myy salaa', vippaa 'lainaa'. Myös Tukholman koululaisten ja rikollisten slangeista on kulkeutunut sanoja meillekin. Koulupoikien slangista saatuja ovat esim. deekis ja deekiksellä olo (< vara på dekis), haukkumanimityksenä käytetty dille (< lat. delirium), kille 'poika, mies', skruutaa 'syödä', ja niinkin suomalaiselta kuulostava sana kuin hipat. Tältä taholta on tullut myös koko joukko tyttöä tarkoittavia sanoja, esim. bööna ja jentta. Tukholman alamaailman sanoja ovat puolestaan esim. byylari ja byylinki sekä jeppe ja jepari, jotka kaikki stadin slangissa tarkoittavat 'poliisia'. Samaa alkuperää on myös 'varastamista' tarkoittava snutaaminen. Yhteydet ovat siis pelanneet vanhastaan tälläkin tasolla. Salakieleen viittaava alkuperä on myös monilla fi-alkuisilla sanoilla, esim. fibeli, fiude, fiutsika, fimppi, fimtsika jne. Ne ovatkin syntyneet ns. fikon-kielen kautta. Fikon-kieli vastaa meidän paremmin tuntemaamme kontinkieltä. Siinä on vain sanan perään liitetty kontti-sanan sijasta fikon: autsika-fikon > fiutsika-akon. Fillarikin on saatu tätä tietä: velosiped-fikon, josta slangiin filo, filusari ja niistä edelleen fillari. Suomalaisperäisiä sanoja on vanhassa slangissa ollut suhteellisen vähän. Suurin osa niistä on suomenkielisiä murresanoja, jotka stadin kundit ovat oppineet maalta tulleilta vanhemmiltaan. Tytöstä ja nuoresta naisesta on aina slangissa ollut paljon nimityksiä Vuosisadan vaihteessa näihin nimityksiin ovat kuuluneet mm. sussu, juntti, heila ja bimu. Nämä kaikki Sisä-Suomen murteista stadiin tulleita. Murteelliseen käyttöön pohjautuvat myös nuorista miehistä käytetyt karju, kolli, sälli -sanat, samoin kuin lasta tarkoittava kersa. Yllättävänkin paljon on ollut myös kasvoja tarkoittavia murresanoja, esim. pärstä, kuono, muoto, moto, höski, lärvi jne., niistä tosin monet (esim. pärstä) ovat murteissa alkuaan viitanneet eläinten kuonon ja sierainten seutuun. Murteista on peräisin myös esim. 'puukkoa' tarkoittava hoito. Kylmäkoskella Hämeessä on sanottu Heitetääs hoitoo, mull on helat ja kaikki! Enemmänkin rikollisten salakieleen viittaa puolestaan toinen puukosta vuosisadan alkupuolella käytetty sana kekäle, josta ovat kehittyneet myöhemmin slangissa tavalliset keklu, skeklu, skeke -muodot. Rikollisten kieleen viittaavat myös poliisista käytetyt nimitykset kyttä ja koukku, molemmat varsin vanhoja slangisanoja. Taskuvarkaiden salakielestä lienevät puolestaan peräisin varastamista tarkoittavat kääntää ja nostaa -sanat. Esim. pilalehti Kurikassa valiteltiin v. 1916 epäonnisen taskuvarkaan kohtaloa seuraavasti: Hän (Ema) oli juuri päässyt nokalta ja oli ehtinyt nostaa yhreltä knärriltä 500 markkaa, niin dekkari näki ja hän joutui bokaan ja sai kahreksan kuukautta. Stadin slangissa kuolemista tarkoittava kolaaminen palautuu alkuaan suomen kuolla-sanaan. Kolaa-muoto on kuitenkin saatu Tukholman alamaailman slangista, mihin se on lainattu alkuaan suomen kielestä. Venäläisperäisiä sanoja on alkuaankin ollut melko vähän, korkeintaan sata, ja niistäkin monet ovat kuuluneet vain slangin vanhimpaan kerrostumaan. Läsnäolijoista monetkaan eivät varmaankaan ole muista esim. sellaisia sanoja kuin dirkku 'reikä', djengi 'raha', lepsa 'viisi markkaa. viitonen' tai šivaan ja skoraa molemmat 'pian, nopeasti', slisti venäläinen', tsirika, tširinga joukko, sakki. Tutumpia sanoja ovat sitä vastoin esim. aborkat 'kengät', bulderi 'iso kivi', bulkki 'pulla', graitta 'haitari', kaveeraa 'puhua', kosla auto, slobo 'venäläinen', vossikka 'hevosajuri', vaikka nekään eivät enää - ainakaan kaikki - kuulu nykynuorten slangisanastoon. Osa venäläisperäisistä sanoista on kuitenkin pitänyt puolensa näihin päiviin saakka. Esim. voda, lafka (alkuaan ravintola), safka, mesta, bonjata, snaijata. Melkoinen osa venäläisperäisistä sanoista näyttää lisäksi keskittyvän muutamille elämänalueille, joita ovat viina ja huonomaineiset naiset, koulunkäynti ja kaupankäynti. 'Huonomaineista naista, ilotyttöä' tarkoittavia sanoja on useita: baija, bledi ja kurva. Viinaan ja olueeseen viittaavat mm. šiiva ja piva, ja seurauksia on sitten saanut pohtia butkussa. Venäläiseen alamaailmaan viittaa myös sellainen suomalaiselta kuulostava ilmaus kuin vanha masi. Staryj maz tarkoitti nimittäin jo 1800-luvulla Pietarin slangissa 'kokenutta rikollista'. Ei tarvitse käyttää paljonkaan mielikuvitusta, sen päättelemiseksi, mitä tietä nämä sanat ovat tulleet. Olihan Helsinki vanha venäläinen varuskuntakaupunki. Venäläisiltä koululaisilta ovat puolestaan ovat sanat kniiga 'kirja' ja prujut 'muistiinpanot. Lintsaamista ovat varmasti harrastaneet niin sotilaat kuin koululaisetkin. Kaupankäyntiin liittyvät sitten juutalaisten narinkat ja romua, rojua tarkoittava krääsä, sekin alkuaan venäläinen sana. Nykyään yhä useammille kansalaisille tarpeellinen kanikonttorikikin on venäläistä perua. Alkuaan kani-sana on venäjässä tarkoittanut pelipankkia, ja se viittaa puolestaan rahanlainaamiseen, jollei suorastaan koronkiskontaan. Harooši marooši on sitten ainakin vanhimmille stadilaisille tuttu jäätelöryssän kaupusteluhuuto. Muista vieraista kielistä on vanhaan slangiin tullut aineksia paljon satunnaisemmin. Elokuvat alkoivat kuitenkin kuulua stadin kundin päiväohjelmaan jo 1910-20-luvulla, ja siitä lähtien Bärgan kaltseillakin on baijattu indaria ja skoobaria. Hyvin odotuksenmukaista olisi, että englantilaisperäistä sanastoa olisi jo vanhastaan tullut merimiesten mukana. Mieleen tulee ainakin sakilaisten leveälahkeisia housuja tarkoittaneet dongarit. Samoin mani sopisi hyvin merimiesten tuomaksi. Se ei vain näytä kuuluneen kaikkein vanhimpaan slangikerrostumaan. Myös tsali-sanan alkuperää tekisi mieli etsiä tältä taholta. Voisi hyvin ajatella, että englannin Charley-nimeä olisi käytetty kenestä hyvänsä uudesta messikallesta. Saksasta vanhaan slangiin on tarttunut suurta tarkoittava groussi, josta on saatu edelleen sanat grode, skrode. Suomen kaveri tulee sekin saksasta, mutta jiddišin kautta. Nukkumista tarkoittava slaafaaminen vaikuttaa suoraan saksasta saadulta (schlafen), mutta kun se on esiintynyt myös Tukholman koululaisslangissa, se on ilmeisestikin kulkeutunut sieltä meille. Italiasta on sitten tullut borsa, joka oli nuoren miehen kunnia-asia aina 1940-50-luvulle asti. Stadin slangille on ominaista se, että siihen on tullut aineksia hyvin monelta taholta ja monista kielimuodoista. Tässä suhteessa se poikkeaa useimpien muiden suurkaupunkien slangista. Esimerkiksi Tukholman slangi perustuu lainasanoistaan huolimatta valtaosin ruotsin kieleen, Lontoon slangi englannin kieleen ja Pariisin slangi ranskan kieleen. Meillä Helsingin monikielisyys heijastui vuosisadan vaihteessa ennen muuta siihen kieleen, jota työläiskortteleiden poikaporukoissa puhuttiin. Suomen- ja ruotsinkielisten poikien piti tulla samassa sakissa tai jengissä toimeen keskenään, ja lisäksi heidän piti pärjätä jollain tavoin myös venäläisten kanssa. Sitä varten heidän keskuudessaan kehittyi oma kieli, joka ei sellaisenaan ollut ruotsia, suomea tai venäjää vaan siinä oli enemmän tai vähemmän kaikkea. Tässä kielessä kirja oli kniiga tai buugi tai böge, veitsi oli knivu, junge, keklu, kekäle tai hoito. Tyttö oli bööna, flamma, fenari, friidu, jentta, jedari, tšangksi, sussu, pimu, juntti, blaija, bledi, kurva tai metsäpeura, vähän senkin mukaan, millaisesta tytöstä puhuttiin. Sota-aika ja sitä 1950-luvulla seurannut amerikkalaisen nuorisokulttuurin maihinnousu merkitsivät sitten suurta muutosta stadin slangissakin. Uusi aika toi uudet muodit ja uudet kujeet, mutta se onkin sitten jo toinen juttu, niin kuin Kipling sanoo. Työläisäititapahtuma 3/3 Helsingin Työväentalolla 20.10.1995 HEIKKI "HEKA" PAUNONEN: MUTSI JA MUUT FRIIDUT – STADIN SLANGIN NAISKUVA Kuten me kaikki tiedämme, nainen on tärkein asia miehen elämässä. Miehen kuva naisesta saattaa kovastikin vaihdella elämänkaaren eri vaiheissa, mutta silti nainen hallitsee pojan ja miehen ajatuksia ja toimintoja kehdosta hautaan asti. Tämä näkyy myös Stadin slangissa. Naisesta on slangissa enemmän sanoja kuin mistään muusta, vanhassa slangissakin pari sataa. Näiden sanojen tarkastelu antaa meille kuvan siitä, mikä on ollut naisen rooli stadin kundin elämässä. Tämän kertaisen esitykseni otsikoksi sopiikin "Mutsi ja muut friidut – naiskuva stadin slangissa". Vaikka stadin kundin ympärillä on häärinyt paljon naisia, yksi on kuitenkin ollut ylitse muiden: oma äiti, stadin kundin mutši. Mutsi oli pienen pojan tukena ja turvana. Väinö Salomaa muisteli vielä vanhoilla päivillään omaa äitiään: Pikkukloddina mä aina huusin ikkunan alla et: mutši, mutši, kniipaa nykla ja smirgari! Mutši oli kiva, se kniipas bulin smirgarin. Mutta mutsin tehtävänä oli myös pitää kundit kurissa ja järjestyksessä. Monesti kolttosten jälkeen mutši oli vilt girinä, ja rangaistuksen uhka heilui ilmassa. Mutši anto kyl stribaa mut ei glitšarii antanu, muisteli muuan vanha mies lapsuuttaan. Toisten äidit olivat ankarampia kuin toisten. Sitäkin vertailtiin: Kun mä menin kerran tota Masaa sökaa himasta, nii sielt kuulu semmonen saatanan skriikaus sisältä, kun mutši bamlas ja kaveri skriikas. Masa sittaa pöydän alla ja huutaa: "Mutši, mutši, älä bulttaa enää, bludee tulee jo! Taisi olla niin, että mutsin kuritus oli tehokkain kasvatuskeino. Ja niin on nykyisinkin. Vain jokunen päivä sitten muuan poliisi suhtautui epäillen Helsingin Sanomissa kovempien rangaistusten tehoon rikoksiin sekaantuneiden lasten ja nuorten ohjauksessa. Hän sanoi: "Kuinka ne pelkäisi vankilaa ja poliisia, kun ei ne pelkää kuolemaakaan. Eniten ne pelkää sitä, että äiti saa tietää, kun ne on jääneet kiinni." Mutta äiti oli muutenkin perheessa rakentavana voimana, mutsi huolehti siitä, että šaggat oli pöydässä ja koti muutenkin kondiksessa. Perheen muu väki saattoi puuhailla kaikenlaista, niin kuin siinäkin perheessä, missä broidi bluggas dekkarii, fatši blokkas daggarii, mutsi slumppaan smiitas Hagiksee, bööna kundin messiin je. Mutta oli yksi paikka, missä miehen oli pidettävä kunniastaan kiinni, ja se oli vene. Ku lähdettii rutsarilla saareen ni faija istu aina ahterii, ja mutši meni ja alko rutsamaan. Se oli niin saatanan luonnollista. Jos joku starbi rutsas ja gimma istu perässä, niin kaikki sano: toi on ihan dorka! Näin muisteli Salomaan Väiski. Äidin kuvaan kuului myös kunnioitus ja arvostuksen osoittaminen. Äitiä ei puhuteltu miten vain. 1900-luvun alussa syntynyt Karl Alanko kertoi omista kokemuksistaan: Sillon mutši oli yleinen sana, mutta kotona sitä ei saanu millään lausuu, se oli kerta kaikkiaan tabu, et sitä ei saanu kukaan sanoo mutši. Sitä sai hyvin äkkii korvilleen, jos sano mutši, se täyty sanoo äiti. Äidin jälkeen pojan elämässä seurasi muita ankaria naisia. Kundi meni kouluun, ensin smobikaan, ja siellä tulivat vastaan frötšit ja frögat. Oli siellä miesopettajiakin, maijareita, mutta naisopettajia pelättiin ehkä enemmän. Varsinkin tupakanpoltto oli asia, joka houkutteli kundeja, mutta siitä jäätiin myös kiinni. Näinkin sitä on muisteltu: Me mentii röökaa sitte, ja meijän luokan friidut tuliki sinne. No ne heti skvalras seuraavana päivänä frötšille. Frötši sano sitten mulle, että "Mitäs sä röökasit?" Mä kielsin kovasti, mut sitte Anttooni tunnusti, niin frötši föras sen sinne frötšin huoneesee ja duunas soopavettä sen suuhun. Poikien mielestä opettajat eivät aina olleet edes johdonmukaisia kaikissa toimissaan. Niillä frögoilla ja maijareilla oli kumma käsitys: sillon kun mä liipasin, ku ventti [= haava] tuli, niin mä olin buli kundi, mut sitten ku mä röökasin tuol, ni mä olin snadi kundi. Oli miten oli. Kundit kasvoivat ja ennen pitkää frögat ja frötšit alkoivat herättää nuoren miehen mielessä muitakin tunteita kuin pelkkää pelkoa ja kunnioitusta. Varsinkin jos opettaja oli nuori ja nätti, poikien mieli alkoi askarrella muissa asioissa kuin opinkappaleissa. Mä aina tein jotain jäynää, et mä pääsisin jälki-istuntoon, kun se frötši oli aina messissa, sittas siellä pulpetin takana. Sai tšiigaa frötšiä! kertoi Toivo Alajärvi ensirakkaudestaan. Samaa muisteli Salomaan Väiskikin: Sitte siell oli yks kiva fröga. Sill oli kivat futut ja tšengat, semmoset korkeekorkoset ja jumalaut mitkä disarit. Ja me kundit tšiigattii aina sitä, kaikki meinas, et kun tota sais flammaa perkemanni, ni se ois ihanaa! Frögat ja frötšit jäivät kuitenkin pojille päiväuniksi, eroottisiksi haavekuviksi, joita käsi poskella katseltiin. Mutta ennen pitkää nuorten miesten heräävä seksuaalisuus löysi ympäristöstä todelliset kohteensa: böönat, jentat, jedarit, fligut, friidut, fenarit, sussut, sutturat ja tsavat. Olihan tytöillä paljon muitakin nimityksiä, mutta tässä joukko tavallisimpia, ja vähän eriaikaisiakin sanoja. Sanoja oli paljon, ja niitä oli paljon jo senkin vuoksi, että tytöistä puhuttiin paljon ja hartaasti. Kiinnostus tyttöjä kohtaan ilmenikin ensi alkuun enemmän sanallisella tasolla. Tyttöjä käytiinkin katsomassa. Kaikkihan ne tšiigas, suurin osa, etenkin Linjojen kundit tšiigas niitä Tölikan friiduja, kertoi 2. linjalla asunut Paavo Tuomi. Tyttöjä myös arvosteltiin ja arvioitiin. Tsiks kun tolla jentalla on bulit banaanit, sanottiin jo vuonna 1916. Sillä friidulla oli komeet disarit mut liian buli knesa, saatettiin puolestaan tokaista, varsinkin silloin kun tyttö antoi pakit. Kadulla ei tytöille vihelletty, mutta kommentti saatettiin perään heittää: sussun beffa stikkaa fimtsan nakkii, tisikan pullaa. Kun rohkeutta kertyi lisää, pelkkä katseleminen ja perään huuteleminen ei enää riittänyt. Stikkaa jentta sekstika, pyydeltiin kun tyttö oli saateltu kotiovelle. Suorasukaisimmat saattoivat pyytää muutakin. Stikkaa jedari faidaa, stikkaa jedari je! rallattelivat pojat laulun sanoin, mutta siinä taisi olla enemmänkin kysymys arkuudesta ja heikon itsetunnon voittamisesta kuin suoranaisesta sovinismista. Joka tapauksessa jedarit eivät niinkään helposti stikanneet, päin vastoin moni kuuma kundi sai käytännössä oppia, kuinka vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustellaan. Se bööna anto flitšarin kun mä yritin sekstata sitä, valitti muuan saattomies. Ja vähintään yhtä huonosti kävi toiselle innokkaalle yrittäjälle: Jentta tokkas mua lärviin ku mä yritin faidaa kopeloida. Isommat pojat sitten kyllä puolestaan opastivat, miten tie tytön sydämeen tai ainakin sänkyyn aukeaa. Biffaa friidu leffaan, niin friidu järkkaa sulle beffaa, opastettiin kokemattomampia. Tämä keino olikin hyvä, ainakin siitä päätellen, että Sakin Viivi kirjoitti ystävättärelleen kirjeessä näin: Kyllä Kaltsinkin fenarina olla mä voin, hän biffaa mun levariin ain. Mutta rahastahan se teki tiukkaa, niin kuin Pietikäisen Hugallakin: Meitä oli aika monta kundia siinä, ku toi Pietikäisen Huga sano: Tšiigaa hei kundit! Onks teil jollain loonaa piikkiä. Jos teill on ni stikakkaa nii ettei toi sussu hokaa, kun mä meen sen kans leffaan! kertoi Paajasen Ema kaveristaan. Toinen paikka, missä seurustelun taitoja opeteltiin, olivat jorot. Se olikin sitä paitsi monelle kundille totinen paikka: esittää piti vaikkeivät taidot riittäneet. Paavo Tuomi muisteli erästäkin kaveria tähän tapaan: Mä en muista mikä kundi se Linjoilla oli, ni ku se vaa pääsi lähelle sitä jorolavaa, ni se täyty heti lavallaki esittää: "Mä oon Linjojen kauhu!" No mitäs siitä, kundit ja mimmit, ei ne siitä piittannu, ne joras, jotka joras. Mutta hyviä ja rohkeita tanssijoita sitten kyllä ihailtiin: Siin on sitte glaidu kundi skotamaan näit Fredikan sussuja joraamaan, se ei skagaa yhtään! saatettiin ihailevasti sanoa. Aremmat yrittivät puolestaan tanssin saloja opetella, ja joillakuilla kävi hyvä tuurikin siinä, niin kuin Paajasen Emalla: Mä olin Byggalla joroissa ja siäl oli yks semmonen Lilli-niminen friidu, se opetti mua joraa. Ja mä lähdin sitte föraa sitä himaa, ni siin oli semmonen kundiporukka sitte: "Tšiikaa, onks toi sun friidus toi Lilli?" "Äi, se on jorokaveri vaan, ja kiva onkin!" Tansseista tai muuten monet sitten löysivätkin itselleen tyttöystävän, heilan. Varsinkin sakilaiset nimittivät heilojaan sussuiksi. Sana on alkuaan peräisin suomen murteista, ja sen käyttäminen näin yleisesti on oikeastaan yllättävää, kun useimmat muut tyttöä tai tyttöystävää tarkoittavat nimitykset, bööna, jentta, jedari, fenari, flamma jne. ovat alkuaan peräisin ruotsin kielestä tai ruotsinkielisten slangista. Sakilaisen sussu ei ehkä aina ollut kovin komea. Se oli niin laiha kuin pirun käsistä päässyt syntisen luuranko, sanoi Sörkan Ema sussustaan pilalehti Kurikan mukaan. Pääasia oli, että sussu oli luotettava ja neuvokas eikä pettänyt missään tilanteessa. Siitä on hyvänä esimerkkinä Viivin kirjeeseen sisältyvä kuvaus Hubikan tai Hubiksen joroista: Melkein koko ilta slaiskattiin, mutta kun yks Bärgan kundi löi hoidolla yhtä Hubiksen jätkää, alkoivat jebarit sökata salistakin hoitoja. Silloin me sussut jömmattiin heilojen hoidot bökoihin. Ja sussu tarjosi lopulta suojan ja turvapaikan, kun rahat loppuivat ja miespolo joutui lintsille. Niinhän laulukin kertoo: Mull kanissa on balsa ja aborkatkin möin, mä koisaan kun on galsa ain sussun mörskäs öin. Mutta muutkin kuin sakilaiset löysivät heilan itselleen. Ja kun oikea tyttö aikanaan löytyi, buli knesakaan ei enää haitannut. Toiset kaverit saattoivat tosin siitä vielä irvailla: Nyt se sai sellasen friidun jonka klyyvarin taakse voi mennä jömmaan jos bulisti bloosaa. Mutta tässä taisi olla jo kateuttakin takana. Vapauteen tottunut kulmien kundi sai sitä vastoin puolestaan aika pian oppia, ettei seurusteluaika ollut vain joroissa ja leffassa käyntiä. Tyttöystävä ja tuleva vaimo alkoi pian asettua mutšin rooliin. Niin muisteli Salomaan Väiskikin: Ja perkema, friidut oli siinä, vodaa kantamas ja mä olin sinne Hagiksee menos, mut ku flammattii vähä ja noi, ni friidu sanoki et: "Väiski, bääraa nyt tota vodaämpärii!" Seurusteluaika päättyi sitten usein siihen, että muutettiin yhteen saman katon alle. Yhteenmenemisestä päättäminen taisi yleensä tapahtua ilman sen kummempia kosiomenoja. Pikemminkin, jos erityisiä rituaaleja ruvettiin noudattamaan, saattoi käydä huonosti, niin kuin sille kundille, joka pyysi friidun faijalta friidun handua, mutta saikin faijalta faijan klabbia. Itsestä kustakin sitten riippui, millainen gimma tai muija oli kotona odottamassa. Toiset saattoivat jopa ottaa rennosti: On se pirun hyvä, että gimma on duunissa, kun me pidetään vähä volnaa. Toiset sitä vastoin pelkäsivät vaimoaan, niin kuin muuan merimies: Se ei hirvannu koskaan mennä himaan ku se reissusta tuli ennen ku se oli pari kolme päivää dokannu. Gimma oli niin hurjana vaan: "Missä sä oot nyt käyny? Sä oot kyllä muitten gimmojen kans ollu ku sä oot noin matši ku sä tulet himaan!" Muita naisia stadista kyllä löytyikin. Vuosisadan vaihteessa Helsinki oli vilkas ja kansainvälinen kaupunki. Täällä oli satama ja täällä oli venäläistä sotaväkeä. Ja täällä oli naisia tarjolla niillekin, jotka eivät etsineet pitempiaikaista ystävyyttä tai seurustelusuhdetta. Oli blaijat ja bledit, hossat ja hutsut, kurvat ja daššat, vosut ja lumput ja mäkipeurat ja -leenat. Kaikille riitti. Näitäkin naisia stadin kundit tsiigailivat ja ihmettelivät. Piti vain tietää oikeat mestat. Niinku Edisassa, siin mis nyt on Hiekis, siell oli koko se bulsajengi, blaijat ja karjut, siel ne veti bulsaa, kertoi Väinö Salomaa. Varsinaista kauppaa käytiin kuitenkin keskikaupungilla, Espan puistossa ja ravintoloissa. Kyttärit dullaa Espiksellä vosuja fongaamassa, kirjoitti J. Nyyssönen v. 1916. Ravintolasta sai puolestaan irtodaššan messiin, jos oli buli seteli. Bledit taas löytyivät Kalliosta. Pilalehti Kurikassa pari katupoikaa kertoi v. 1918: Me lähetiin latatataa ja tšupattiin Linjoille ja mentiin yhteen hikiseen lafkaan porkalle. Siell ei ollu muita ku pari blediä ja hikisennäkösii gäissii, jotka divas rapakaljaa. Eipä ole niistä ajoista paljon maailma muuttunut, ainakaan Vaasankadulla asuvien mielestä. Maineeltaan vähän epämääräisiä olivat myös 1920–30-luvun tanssitytöt, joropiikit eli skitarit. Heidän maineensa taisi kuitenkin perustua enemmänkin muodinmukaiseen asustukseen: heillä oli tiukat lyhyet hameet, silkkisukat ja hyvin korkeakorkoiset kengät. Joropiikki- ja skitari-nimitykset tulivatkin juuri näistä piikkikoroista. Skitarihan tarkoittaa slangissa kolmipiikkistä rautakalaa. Mutta ehkä liikkeissäkin oli yhteistä. Pikkukundeilla oli nimittäin tapana pistää skitarin piikkeihin pullonkorkki, ja kun kala sitten lähti, se meni lujaa. Ja niin meni joropiikkikin kertoman mukaan lavalla. Mutta sitä arvoisat läsnäolijat voivat vielä tänä iltana tässä lattiallakin muistella. Vaikka stadin kundin elämään on mahtunut paljon naisia, mutšin hahmo on siellä taustalla vahvana ja hallitsevana. Elämää on sekin, että kaikilla kundeilla ei ole mennyt yhtä hyvin. Osa on päätynyt ennen aikojaan kiven alle tai kiven sisään. Mutta kiven sisälläkin on äidin kuva säilynyt kovankin kundin mielessä. Siitä kertovat ne tutut säkeet, jotka erään perimätiedon mukaan on kirjoitettu Skattalla vankisellin seinään vuosisadan alussa. Oi mutši mutši, pist eldis lamppuun, mä kohta kohta kolaan vek. Valkoisen rigin kai mulle slumppaat, kun galsaan gravariin mut slepataan. |