SLANGILODJU -KOLUMNIT

PAUNOSEN KOLUMNIT TSILARI-LEHDESSÄ

KUNDIN JA FRIIDUN NIMET
FÖLIS JA KYLIS
SLOBOA STADISSA
ON GIMIS KU ON KESIS
SAFKA
LEFFA
SKOLE
SLANGIA KIRJOISSA
BRENKKU
LEO MÄKELÄLLE
SLANGIN LUONTEESTA
SLANGIN SYNNYSTÄ
STADIN SIMMIKSET
PARHAAT MESTAT
FYRKKAA
JEBARIT
TSILARI
STADINSLANGIN ALKULÄHTEILLÄ
SLANGIN SKRIVAAMISESTA





STADIN SLANGIN ALKULÄHTEILLÄ

Stadissa on slangia puhuttu jo runsaat sata vuotta. Muutenkin Helsinki oli sata vuotta sitten hyvin kansainvälinen kaupunki. Silloisen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa puhuttiin monia kieliä ja murteita: suomea, ruotsia, venäjää, saksaa, tataaria, juutalaisten kieltä eli jiddišiä, romanikieltä, viroa, puolaa jne.
Helsinki oli myös muuten vireä ja elinvoimainen kaupunki. Nopeasti kehittyvä teollisuus veti tänne kiihtyvällä vauhdilla muuttajia, aluksi ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta. Mutta 1800-luvun lopulla muuttovirrat kääntyivät. Uutta työväkeä tarvittiin niin paljon, että ruotsinkielisten alueiden resurssit ehtyivät. Alkoi suomenkielisten vyöry Helsinkiin.
Muuttajat toivat myös kielensä ja murteensa mukanaan. Yksi puhui Sipoon tai Pohjanmaan ruotsia, toinen Uudenmaan tai Hämeen suomea. Näin Helsingistä tuli oloissamme ainutlaatuinen kielten ja murteiden sulatusuuni.
Muuttajien virta pysähtyi Pitkänsillan pohjoispuolelle. Sinne syntyivät nopeassa tahdissa Helsingin työläiskaupunginosat, Kallio, Vallila, Hermanni, Arabia jne. Vaikka muuttajat tulivat erikielisiltä seuduilta, kielirajoja ei Pitkänsillan pohjoispuolella juuri tunnettu. Samoissa hellahuoneissa asui niin suomen- kuin ruotsinkielisiä tulijoita, ja naimisiin mentiin kielirajoista välittämättä. Lapset kasvoivat sitten kaksikielisiksi.
Näissä kaksikielisissä työläiskortteleissa syntyi vanha stadin slangi. Se syntyi alkuaan yhdistämään saman pihan ja saman korttelin suomen- ja ruotsinkielisiä poikia yhdeksi suureksi joukoksi, jengiksi tai sakiksi. Tämä kieli oli eräänlaista Sörkan tai Rööperin esperantoa, miksi sitä jotkut vuosisadan alkupuolella nimittivätkin.
Näin syntynyt kieli ei ollut suomea eikä ruotsia, vaan se oli jo alun perin sekoitus kumpaakin. Se perustui siihen suomen ja ruotsin kieleen, mitä vuosisadan vaihteen työläiskodeissa puhuttiin. Lisäksi kasakoiden ja kauppiaiden venäjä jätti siihen oman leimansa. Vanha stadin slangi on tällä tavoin osa Helsingin kasvuhistoriaa.
Stadin slangin ensimmäisiä näkyviä käyttäjiä olivat pienet sanomalehtipojat, jotka kauppasivat kaduilla Susia (Suometarta), Sityä (Hufvudstadsbladetia) ja Työsiä (Työmiestä). Heiltä slangi siirtyi pian sakilaisille, 1900-luvun alkupuolen pelätyille nuorisojengeille. Sakilaiset näkyivät ja kuuluivat kaikkialla Helsingin kaduilla. Nuorilla miehillä oli raidallinen merimiespaita, takki, leveälahkeiset housut ja leveälierinen bresa. Niistä erottui Sörkan sälli ja kienari Kinkan bärtsiltä jo kaukaa.
Stadin slangista on tietoja jo 1800-luvun loppupuolelta. 1900-luvun alkuvuosina julkaistiin pilalehti Kurikassa lyhyitä slangijuttuja, ja v. 1914 ilmestyi samassa lehdessä Eerikki Meriluodon toimittama "Sakilainen sanakirja", johon oli koottu yli 400 slangisanaa. Pari vuotta myöhemmin keräsi ylioppilas J. E. Nyyssönen Sanakirjasäätiön kokoelmiin yli 600 slangisanaa, "pääasiassa Söörnäisistä".
Meriluodon ja Nyyssösen muistiinpanema slangi oli jo sitä samaa stadilaista, jota kulmilla sproogattiin sitten sotiin asti. 'Koulu' oli skole, 'opettaja' oli maijari, ja leffa ja levari tarkoittivat 'eläviä kuvia'. Mutta erojakin oli. 'Kengät' oli platforkat; niistä sitten saatiin plaggat. 'Polkupyörä' oli fillari tai filusari, 'auto' oli fiuttiska. Poikaporukoissa kaikki pantiin tasan. Sitä varten oli omat sanatkin, kuten Meriluodon sanakirja osoittaa: tiprat, natkut, tsuitsit ja tilat = "1:nen, 2:nen, 3:mas ja 4:jäs tilaus päästä osalliseksi samasta tupakasta, omenasta tai muusta sellaisesta".
Alkuaikoina slangi sai hyvin vahvan sosiaalisen leiman: se oli "sakinkieltä", "katupoikakieltä", jota ei "paremmissa perheissä" sopinut käyttää. Samoin kouluissa piti puhua kirjakieltä. Moni on kertonut, että opettajat saattoivat huomauttaa siitäkin, jos välitunnilla puhui slangia.
Eivätkä työläisperheissäkään kaikki puhuneet tai hyväksyneet slangia. Varsinkin äidit suuttuivat, jos heitä sanottiin mutsiksi. Sen sijaan faijat olivat vapaamielisempiä. Esimerkiksi Veikko Salomaa muisteli isäänsä: Vaikka se oli lande, mun faija, niin jengin slangiiki se sproogas aina mun kans. Mutsi oli jeeveli, et mitäs sä sproogaat tommosta hampparien kieltä! Faija sano, et älä sä puhu mitään, kundihan sproogaa ulkomaan kieltä!
Väinö Salomaan isä ei paljon erehtynytkään. Vaikka stadin slangi ei ollutkaan ulkomaan kieltä, oma kielensä se silti oli. Se ei ollut suomea eikä ruotsia, vaan siinä oli kumpaakin ja lisäksi vielä sanoja muistakin kielistä, vanhastaan varsinkin venäjästä,. Tässä suhteessa vanha stadin slangi poikkeaa muiden suurkaupunkien slangista. Esimerkiksi Tukholman slangi perustuu lainasanoistaan huolimatta valtaosin ruotsin kieleen, Lontoon slangi englannin kieleen ja Pariisin slangi ranskan kieleen.
Meillä stadin slangin synnyssä heijastuu Helsingin erikoislaatuinen asema Suomen kielikartalla: maamme suurin suomenkielinen kaupunki kasvoi nopeasti ruotsinkielisen asutuksen sisään. Näissä oloissa syntyi se ainutlaatuinen kielimuoto, jota vaalimaan Stadin Slangi ry on perustettu. (1996)




LEFFA

Elokuvat ovat kuuluneet stadin kundien ja friidujen elämään jo sadan vuoden ajan. Suomen ensimmäinen elokuvaesitys järjestettiin Seurahuoneella 28. päivänä kesäkuuta 1896, vain vuotta myöhemmin kuin Lontoossa ja Pariisissa. Helsingin ensimmäinen vakituinen elokuvateatteri perustettiin Mikonkadulle 1901. ja Venäjän–Japanin sodan tapahtumia esitettiin v. 1904 jo kolmessa paikassa.
Samoihin aikoihin valmistuivat ensimmäiset suomalaiset leffat. Ne olivat lyhyitä tuokiokuvia vuosisadan alun Helsingistä, aiheina ”Nikolainkadun kansakoulun lapsia välitunnilla”, ”Suomalaisen normaalilyseon oppilaita” ja ”Elämää Esplanadikadulla”. Vuonna 1907 valmistui ensimmäinen näytelmäelokuva ”Salaviinanpolttajat”, joka kuvattiin Eläintarhassa ”suuren ja innokkaan poikajoukon hääriessä ympärillä”. Siinä olikin kundeilla ihmettelemistä!
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Helsingissä oli jo kymmenkunta elokuvateatteria. Seuraavien vuosikymmenien aikana niiden määrä vielä nopeasti moninkertaistui. Vanhemmat kundit ja friidut muistavat varmasti Hagiksen ja Roban monet levarit. Samanlaisia isompia ja pienempiä leffoja oli eri puolilla kaupunkia (muistaako joku vielä ne kaikki?). Kukapa ei olisi käynyt Hesperiassa Tarzania tsiigaamassa tai istunut päivästä toiseen nonarissa, Kit-Katissa tai Scalassa.
Vuosisadan alkupuolella liput eivät olleet kalliita: piikin makso leffaan ja kaikki tšennas toisensa. Rahat olivat silti tiukalla. Leffaan piti päästä, Fred Thompsonii tšiigaa, mut ei ollu slabaa, valitti Henry Theel. Käytii slumppaamassa lehtii konttorista sunnuntaiaamusin, et saatiin leffafyrkat, trokattiin niitä lehtiä, kertoi puolestaan Kullervo Linna. Muitakin ansaitsemistapoja oli: jotkut plankkas pläägiä, toiset föras kubrua, mehnaa ja järkkua romikseen. Jos ei rahaa ollut, rohkeimmat yrittivät smiitaa pommilla, mutta se yleensä päättyi siihen, että vage hiffas.
Vanhemmilla kundeilla ja friiduilla leffassa käynti oli olennainen osa seurustelua. Rehvakkaimmat opastivat nuorempia ja kokemattomampia: piffaa friidu leffaan, niin friidu järkkää sulle beffaa. Ehkäpä neuvot eivät sitä paitsi olleet aivan katteettomia, koska friidutkin kehuskelivat, ainakin Kurikan mukaan: kyllä Kaltsinkin fenarina olla mä voin, hän biffaa mun levariin ain.
Virallisessa Suomessa elävät kuvat muuttui elokuvaksi 1927. Slangissa lefvande bilderistä oli tullut leffa jo 1910-luvun alkupuolella. Rinnalla on kuitenkin elänyt myös levari. Leffan suosiota on ehkä kasvattanut tuttu hokukin: on liffaa kun leffassa on klogu. Myöhemmin liffasta on tullut kliffa, mutta leffasta ei ole tullut kleffaa.(1997)




ON GIMIS KU ON KESIS

Monen mielestä Stadi on parhaimmillaan kesällä, silloin kun suulis brennaa ja fogelit sjungaa.
Kesää ovat ehkä hartaimmin aina odottaneet koulupojat ja -tytöt, joille loman alku on merkinnyt vapautta arkisesta aherruksesta. Pettämätön merkki kesän lähestymisestä oli vanhastaan se, ettei enää tarvittu kenkiä. Ema Paajanen muisteli omia nuoruusaikojaan:
Kaikki kundit luudas paljain jaloin, ei kellään ollu tšengoja siihen aikaa. Ne otettiin toukokuus ku lumet suli vek ja annettiin vasta syksyllä takasi. Sillon katseltiin pitkään jos joku tuli tšengat jalassa skoleen. Sitä katseltii, että noihan on pirhanan rikkaita kun niill on tšengat pitää kloddilla koko kesän.
Myöhemmin, kun väki vaurastui, kundienkaan ei tarvinnut enää kulkea paljain jaloin. Simmarit, kummarit ja sammarit oli Valkan kundien kesärigi, kertoi v. 1910 syntynyt Arvo Laitinen. Samaa muisteli Ilmosen Enskakin: tsalilla on pipo, simmarit, sammarit ja kummarit. Paljain päin ei siis auringossa oltu, vaikkei otsonikadosta silloin puhuttu.
Simmarit olivatkin kovassa käytössä. Snadina kundina mä kävin aina Byijassa simmaamassa, kertoi Kullervo Linna. Samat Kyläsaaren rannat ovat tulleet muillekin tutuiksi. Toiset lähtivät Valkasta Urssan bärtseille asti: nuorina tsaleina oltiin aina Ursinin simmiksessä, muisteli Kaarlo Stenvall. Ilmosen Enskan kesät kuluivat puolestaan Blobikan simmiksessä, siellä oli liffa dyykkailla.
Mutta Stadin rannoilla saattoi duunata kaikkea muutakin kivaa. Snadina me oltiin kovia metskaan. Kundien kanssa blokattiin bulia daggareita ja sit me dallattiin skutsin poikki Munkkaan, kertoi v. 1910 syntynyt Aapo Tuomi.
Toiset kävivät taas Kyliksen rannoilla. Rantsust vaan metskattiin, sielt sai bulia abboreita, räkäreitä, lahnaa ja skitareita tietysti. Eikä aina tarvittu edes onkea: Skitareita sai pelkällä masilla ilman metskiä. Ei tarvinnu muuta ku skutata masi ja handu sköneen, niin jo oli skitari masissa kiinni, kehaisi Enska.
Jotkut tekivät skitareille jäynääkin: pistettiin pullon korkki niihin piikkeihin ja skitari meni niin perkeleesti. Ja olihan buleillakin kundeilla skitarit ja jäynät mielessä, mutta se onkin sitten toinen juttu.
Mutta Stadin rannoilla saattoi vain olla ja ottaa aurinkoa. Me mentiin simmaan tonne Hiakkikseen, kato. Skole oli loppunu ja sitte me otettiin suulista siinä, muisteli Henry Theel. Nakurantojakin Stadissa on ollut: Hubikan bärtsillä oli liffa ottaa suulista: siel ei tarvinnu kledjuja ollenkaan, eikä simmareita. Eikä auringonotto ole nykypolvellekaan vierasta: me oltii frendien kaa biitsillä ottamassa arskaa.
Parasta silti oli, jos pääsi merelle. Jos ei ollut omaa venettä, niitä lainattiin: Läheks skiglaan skönelle, mä saan lontskaa mun broidin botskia? Maakravut etsiytyivät sitten muuten luontoon: Lähetään skutsiin, kun kuuset ne gungaa, fogelit sjungaa ja pihka döfaa. Siel on gimis koisaa. Sitä samaa toivottaa kaikille Heka.(1998)




SKOLE

Stadin kundin ja friidunkin kesä päättyi aina koulujen alkamiseen. Peruskoulua ei ennen tunnettu, silloin käytiin kansista. Kansakoulukin oli hierarkkinen laitos. Kaksi alinta luokkaa olivat smobikaa, ”pikkulasten koulua”. Ne ovat kuitenkin jääneet monen mieleen. Pääskylän smobikassa opeteltiin lukemaan, muisteli Kaarlo Stenvall koulunsa alkuaikoja. Joo, nii, mä kävin smobikaa täs Viipurinkadun ja Kotkankadun kulmas oli semmonen puutalo, siinä mä kävin esa smobikan, ensimmäisen luokan, kertoi puolestaan Kullervo Linna koulutaipaleensa alkuvaiheista.
Myöhemmin sitten siirryttiin oikein kunnon skoleen. 1900-luvun alkupuolella uusia kouluja tarvittiin jatkuvasti. Toiset kävivät Bärgan (Kaltsin) skolea, toiset Valgan tai Eltsun skolea. Joskus jouduttiin omasta koulusta evakkoonkin. Näin tapahtui mm. 1. maailmansodan aikana: Me käytiin skolee tossa Bärgan biblussa. Bärgan skole ja Valkan skole oli silloin slusilla kasarmina, kertoi v. 1907 syntynyt Salomaan Väiski. 1930-luvulla valmistui sitten Aleksis Kiven koulu, joka aikanaan oli pohjoismaiden suurin.
Kouluun tultiin usein hyvin vaatimattomista oloista. Skolesta sai sitte, ensin sai nahkatsengoja ja sitte ne anto niitä poplikoita, puukenkiä, semmosille, joill ei ollu kotona kenkiä, muisteli eräs vuosisadan vaihteessa syntynyt stadilainen ensimmäisiä kouluaikojaan. Puupohjaiset boblikat olivat koulupoikien keskuudessa suorastaan haluttuja, koska niillä oli hyvä liukua jäisillä ja lumisilla kaduilla. ”Kun koulussa jaettiin vähävaraisille oppilaille puukenkiä, ilmoittauduin minäkin mukaan jaolle”, kertoi Väinö Tanner. Hän ei kuitenkaan saanut puukenkiä, koska hänen isänsä oli valtion virassa ja nautti vakinaista palkkaa.
Alaluokilla oli yleensä naisopettaja, frötši tai fröga. Ylemmillä luokilla taas opettajat, maijarit, olivat enimmäkseen miehiä. Naisopettajilla olikin taito ottaa oppilaansa. Eräskin jo vanhempi stadilainen kertoi luokkatoverinsa tunnustuksesta: Meill-oli luontsatunti sitte, ja se naisopettaja kysy sit että: ”Mikä saa ihmisen sydämen lyömään?” Ni se luokkatoveri sano et: ”Frötšin läheisyys!” Jotkut pojat olivat valmiita vaikka mihin, saadakseen rauhassa ihailla opettajaansa: Mä aina tein jotain jäynää, et mä pääsisin jälki-istuntoon, kun se frötši oli aina messissä, sittas siellä pulpetin takana. Sai tšiikaa frötšiä.
Opettajat olivat ennen hyvin tarkkoja siitä, ettei tunnilla melskattu. Kuria ja järjestystä pidettiin yllä tiukasti, eikä ruumiillista rangaistustakaan kaihdettu. Meillä oli maijari silloin Linnan Nestori, saatanan kiva kundi. Ei se bulttanu, niin kuin Terrika taas, se veti klitšarii kundille niin helvetisti, muisteli muuan vanha kundi opettajiaan. Toisilla opettajilla olikin tapana, että sormet pulpetille ja bultattii siihen karttatšeballa. Omaperäinen tyyli oli puolestaan eräällä Eltsun skolen opettajalla. Hän piti käsineitä selkänsä takana kädessä, ja jos joku häiritsi tuntia, hän pysähtyi syyllisen eteen ja veteli hanskoilla päin pläsiä. Häntä sanottiinkin Hanskikseksi.
Kun kansakoulu oli käyty, toiset menivät vielä ammikseen tai oppariin. Mutta monet menivät suoraan duuniin. Lähtipä joku skönellekin. Nykyisin ei kansista enää ole. Tilalle on tullut peruskoulu. Siirtymävaiheessa 1970-luvun koululaiset saattoivat vertailla kahta koulujärjestelmää rinnan: Toi perari on ihan ihme systeemi. Siel on ymppiski erilaista ku sillon ku me oltiin kansiksessa. Uusia peruskoululaisiakin katsottiin hieman pitkään: Mainioita noi perarilaiset. Ne on niin spendejä ku ne on saanu ees yhen hatsin röökistä. Nykyisin kaikki ovat samoja perarilaisia, mutta toiset ovat ala- toiset yläasteelaisia. Siinä iso ero, ainakin mopotettaville.(1998)




SLOBOA STADISSA

Vanha Stadin slangi syntyi suomalais-ruotsalaisissa poikaporukoissa, sakeissa. Sen vuoksi siinä onkin eniten aineksia juuri näistä kahdesta kielestä: ruotsista ja suomesta. Mutta kuten tiedetään, vanhassa slangissa on ollut myös koko joukko venäläisiä sanoja.
Sata vuotta sitten venäläiset kuuluivat olennaisesti Helsingin kokonaiskuvaan. Kaupungissa oli venäläistä varusväkeä, ja osalla sotilaista oli perheensäkin mukanaan. Heistä on kertonut mm. vuonna 1901 syntynyt Armas Winqvist: Tuol Kallion kaupunginosas oli suurii kivitaloi, joit kutsuttii ryssäntaloiks. ku siel asu niin paljon venäläisten sotilaitten perheitä. Siel oli venäläisii giboi, jotka jutteli ja siel oli venäläisii gimmoi.
Varsinkin pojat olivat paljon tekemisissä venäläisten sotilaiden kanssa. Tavallista oli, että heiltä käytiin ostamassa leipää, ryssänlimppua eli liabaa tai liepuskaa. Kaikki eivät tosin siitä tykänneet. Mutši ei koskaan halunnu skruutaa ryssän liabaa, katos kun ryssä kanto revan päällä sitä, muisteli Väinö Salomaa äitinsä mieltymyksiä.
Kaupunkikuvaan kuuluivat myös kaaliryssät, jotka viljelivät ryssännitškuilla vihanneksia. Näitä viljelyksiä kävivät myös pojat verottamassa. Porkkanoita tsökattiin ryssän puutarhasta, kertoi v. 1900 syntynyt Eino Fonsén. Samanlaisia muistoja oli Karl Alangolla: Ku tonne Bjellaa lähettii Eltsun läpitte simmaa, ni ryssän kaalimaat oli siinä ja sielt aina otettiin lisäšaggaa sitte, kaalia taikka muuta, lanttuu ja porkkanaa.
Myös venäläiset kauppiaat kuuluivat ja näkyivät. Varsinkin jäätelökauppiaat, maroosiryssät, olivat poikien suosiossa. Jäätelökauppiaiden mainoshuutoa haroošši maroošši matkittiin, ja poikien suussa se vääntyi muotoon karoossi maroossi. Vanhimmat stadilaiset muistavat sen varmaan vieläkin.
Suurin osa venäläisperäisistä slangisanoista on varmaan opittu sotilaiden puheista. Sen vuoksi ei ole yllättävää, että viina ja huonomaineiset naisetkin ovat sanastossa edusteilla. ‘Huonomaineista naista, ilotyttöä’ tarkoittavia sanoja on useita: blaija, bledi ja kurva. Viinaan ja olueeseen viittaavat puolestaan sanat šiiva ja piva.
Ilmaus vanha masi vaikuttaa hyvin suomalaiselta, mutta silläkin on vastineensa 1800-luvun pietarilaisessa alamaailman kielessä, missä se on tarkoittanut kokenutta rikollista. Sekin on voinut hyvin välittyä meille venäläisten sotilaiden kielestä.
Osa sanoista on voitu oppia venäläisiltä koululaisiltakin, esimerkiksi kniiga ‘kirja’ ja prujut ‘muistiinpanot’. Lintsaamista ovat varmasti harrastaneet niin sotilaat kuin koululaisetkin. Kaupankäyntiin ovat puolestaan liittyneet juutalaisten narinkat ja ehkä krääsä, sekin venäläisperäinen sana. Alkuaan venäjän kielessä ‘pelipankkia’ tarkoittanut kani viittaa puolestaan rahanlainaamiseen.
Kaikkiaan venäläisperäisiä slangisanoja on kuitenkin ollut melko vähän, enimmilläänkin satakunta, ja niistäkin monet ovat kuuluneet slangin vanhimpaan kerrostumaan. Monet vanhimmistakaan stadilaisista eivät enää muistane sellaisia sanoja kuin dirkku ‘reikä’, lepsa ‘viisi markkaa, viitonen’ tai šivaan, skarei ja skoraa, jotka kaikki tarkoittavat ‘nopeasti, pian’.
Tutumpia sanoja sitä vastoin ovat esimerkiksi djengi ‘raha’, aborkat ‘kengät’, bulderi ‘iso kivi’, bulkki ‘vehnäleipä, pulla’, graitta ‘haitari’ ja kaveeraa ‘puhua’. Graitta-sanaakaan ei tosin enää ‘haitarin’ merkityksessä juuri käytetä, mutta skraittana sen tuntevat kaikki. Issikat ja vossikat ovat jo kaupunkikuvasta väistyneet, mutta sanat ovat jääneet elämään.
Osa venäläisperäisistä sanoista on kuitenkin pitänyt hyvin puolensa näihin päiviin saakka. Näitä kaikkien tuntemia sanoja ovat esim. bonjata, snaijata, safka, lafka, mesta, voda ja tsaikka. Sanojen merkitys on tosin saattanut muuttua. ‘Ruokaa’ tarkoittavat safka palautuu ‘aamiaista’ merkitsevään závtrak-sanaan. Lafka on puolestaan vanhimmassa slangissa tarkoittanut ‘kahvilaa’ tai ‘ravintolaa’.
Venäläiset sanat Stadin slangissa kertovat jo lähes sadan vuoden takaisista oloista. Samalla ne osoittavat, miten kieli kantaa sellaista perintöä, joka muuten yhteisöstä on jo hävinnyt.(1999)




FÖLIS JA KYLIS

Stadilaisille saaret ovat aina olleet tärkeitä. Vuosisadan alkupuolella käytiin perhekunnittain Blobikassa juhannuksen vietossa tai muuten vain eväiden kanssa retkellä. Siellä, samoin Lammiksessa, käytiin myös tanssimassa. Pienempien lasten kanssa mentiin puolestaan Höggaan eli Högikseen tsiikaamaan aboja ja muita ihmeellisiä luonnoneläviä.
Mutta ennen kaikkea saarissa käytiin simmaamassa ja metskaamassa. Silloin ei kaihdettu pitkiäkään matkoja. Käveltiinhän sitä koko jengi tonne Fölikseenkin. Ja sanotaan kun täältä Sörkastaki lähti Fölikseen kävelemään, niin kyllä siinä oli dallaamista, muisteli v. 1900 syntynyt Paajasen Ema. Dallaamista ei tainnut paljon keventää sekään, että silloin kundit kulkivat ilman kenkiä. Syksyllä jalat olivat krookanvarpailla.
Toiset uivat Seurasaaressa, mutta sitäkin suositumpia uimapaikkoja olivat Griisit, kaksi saarta Seurasaaren selällä. Niistä isompi, Föliksen Buli Griisi, sijaitsee Seurasaaren eteläkärjen edessä. Pikku Griisi on puolestaan Hiekkarannan tuntumassa. Se tunnetaan nykyisin Taivalluotona. Uimapaikkoja löytyi myös Bjellasta eli Humallahdesta, mutta Hiekkarannalla ei käyty, yksinkertaisesti siitä syystä, että siellä oli 1900-luvun alussa likainen ja haiseva kaatopaikka.
Valkan kundien suosikkikohteita oli puolestaan Herulin kupeessa sijainnut Kyläsaari eli Byija. Paikka oli tuttu mm. Kullervo Linnalle: Mähän olen syntyny Herulissa, lähellä Byijan rantsua. Snadina kundina mä kävin usein Byijassa simmaamassa. Kyläsaaressa oli myös muuta nähtävää. Siellä oli yksi Helsingin ensimmäisiä lentokonehangaareja, ja kundit kävivätkin usein myös flygareita tsiikaamassa.
Kyläsaaressa käytiin myöhemminkin, vaikka nimi muuttui Byijasta Kylikseksi. Joskus tuli poikaporukoiden välille kinaakin siitä. ketkä siellä saivat käydä. Sit ku me flytattiin Valkan perukoille sinne Uusille Kuntseille, ni siellä oli taas huiskis-haiskis niitten Kumiksen ruottalaisten ja Herulin jätkien kans. Ne kun ei olis päästäny meit Kylikseen simmaan, kertoi Toikan Topi.
Kyliksessä käytiin paitsi uimassa myös metskaamassa. Sieltä sai abboreita ja muita bulimpia fisuja, jos oli daggareita messissä, mutta muuten sai tyytyä pienempiin kaloihin, särkiin ja skitareihin. Mutta eipä isommillakaan kaloilla paljon käyttöä ollut, ainakaan Ilmosen Enskan mukaan. Olihan Kyliksen kaatis, jonne kaikki skeida skutattiin, vain muutaman kymmenen metrin päässä kundien onkipaikoista.
Ei tosin kaatopaikasta pelkkää vahinkoa ollut. Kyliksen kaatiksella oli liffaa tsökata romikseen vietävää kamaa, kertoi Enska. Jos hyvin kävi, sieltä löytyi kuprua, mehnaa, järkkua ja blygua, joista romiksessa sai sen verran, että kundit pääsivät livasti leffaan. Kyläsaaresta lähdettiin usein myös veneellä liikkeelle: Kyliksestä rutsattiin Bräntsikan fedusillan alta Blobikaan ja pitemmällekin, jos gimma jaksoi soutaa.
Niin Seurasaarella kuin Kyläsaarellakin on ollut stadin slangissa kaksi varsin vakiintunutta nimeä: Fölis ja Seuris sekä Byija ja Kylis. Muitakin nimimuotoja on näiden ohella käytetty, mutta nämä ovat olleet tavallisimmat. Ei ole mitenkään harvinaista, että Stadin paikoilla on ollut kaksi päänimeä, joista toinen on tullut paikan ruotsinkielisestä, toinen suomenkielisestä nimestä.
Samoin on ollut laita esim. Kulosaaressa ja Lauttasaaressa. Aiemmin on puhuttu Bräntsikasta ja Drumssikasta, mutta myöhemmin näiden muotojen tilalle ovat yleistyneet ”suomalaisemmat” nimiasut Kulis ja Laru (tai Lauttis). Joillakin kaupunginosillakin on ollut samalla tavoin kaksi nimeä. Aiemmin asuttiin Bärgassa ja Brunssassa, myöhemmin Kaltsissa ja Kaivarissa.
Useinkaan nimimuotojen vaihtuminen ei ole tapahtunut yhtäkkiä, vaan ”ruotsalainen” ja ”suomalainen” nimimuoto ovat eläneet pitkään rinnakkain. Kylis ja Seuris ovat nekin vanhoja muotoja, ja Föliksestä ja Byijasta ovat puhuneet pitkään ainakin ne, jotka ovat lapsuudessaan nämä muodot oppineet, näin esimerkiksi Kullervo Linna. Mutta eivät vain nimet muutu, vaan saaretkin häviävät. Kylistä ei enää ole, mutta Fölis eli Seuris odottaa tänäkin kesänä kävijöitä. (1999)




STADIN SIMMIKSET

Stadin kundit ovat aina olleet liikkuvaista jengiä. Omilta kulmilta on kuljettu ympäri Stadia. Milloin on luudattu Fredikan skutsissa braijaamassa indaria ja skoobaria, milloin on oltu kaltseilla tekemässä filkkajysyjä tai milloin on käyty rantsussa metskaamassa skitareita ja abboria.
Fillareita ei pikkukundeilla ennen ollut. Pitkät matkat kuljettiin dallaamalla, yleensä vielä paljain jaloin. Syksyllä oli sitten jalat täynnä krookanvarpaita.
Kesäisin suosituimpia paikkoja ovat olleet uimarannat ja simmikset, joita Stadissa ennen oli useita. Uimastadikaahan ei pitkään aikaan ollut. Simmaamaan mentiin usein koko kaupungin halki. Vanha Bärgan kundi Karl Alanko muisteli 1910-luvun uintiretkiä Humallahden rantaan: Koko talon kundit lähti yhtaikaa aina simmaan, mentiin Bjellaan simmaan. Asvaltti vaan tirsku varpaiden alta ku juastiin tonne Bjellaankin asti. Dallattiin monta kertaa kesällä, nii se oli joko Bjella tai Fölis. Myöhemmin kun slangi suomalaistui, Bjellasta tuli Humis, mutta silti siellä käytiin vielä pitkään simmaamassa.
Toinen suosittu uimalaitos oli Urssalla. Urssan simmis oli kesäisin Röban kundien suosituin oleskelupaikka, mutta sinne tultiin Bärgasta ja Sörkasta asti. Mä kävin Urssalla aika paljon sillon ku me asuttiin Röbassa, niin mä kävin Urssalla. Mähän Urssalla suoritin maisterinpruuvin sillon yheksäntoistasataakaheksan, muisteli v. 1899 syntynyt Ema Paajanen. Siellä Urssalla me duunattiin monta kundia ittemme maijariks, kertoi puolestaan toinen samanikäinen Bärgan kundi.
Aina Urssan bärtseillä ei simmattu. Joskus siellä seurattiin historian dramatiikkaa. Mehän oltiin sillon tšiikaamassa kun oli Viaporin kapina ja se ruutikellari räjähti. Mehän oltiin Urssalla tšiigaamassa kaikki snadit kundit sitä. Siälähän me oltiin tšiikaamassa Viaporin kapinan aikana kun ne pommitti Viaporia, kertoi Ema Paajanen.
Valkan ja Herulin kundit kävivät puolestaan Byijan eli Kyliksen simmiksessä. Byijan simmis oli tärkeä paikka mm. Kullervo Linnalle: Juu, mähän oon syntyny Herulissa, lähellä Byijan rantšua. Snadina kundina mä kävin usein Byijassa simmaamassa.
Kyliksen simmistä muisteli toinenkin Herulin kasvatti, Kaivolan Arska. Se simmis oli gimis pleisi, vanha punanen puubygga, sinne samlas keiliä Flemaria ja Valkaa myöten ja tiestysti Gammelistakin, kertoi Arska. Sen simmiksen oli hyyrannu Stadilta yks sveesi Jakobosonni. Sisäänpääsy bungas tsygufiman tai tisikan – ei se ainakaan huggee kostannu. Ku ei ollu fyrkkaa, piti yrrätä pommilla sisään, usein datsin kautta tai simmaamalla rantsun kautta kledjut pään päällä, muisteli Kaivolan Arska vielä.
Kyliksen simmikseen ei aina ollut niin vain menemistä, siitä jouduttiin joskus skragaamaankin. Sit ku me flytattiin Valkan perukoille, sinne Uusille Kuntseille ni siellä oli taas huiskis-haiskis niitten Kumiksen ruattalaisten ja Herulin jätkien kans. Ne ku ei ois päästäny meit Kylikseen simmaan, kertoi Topi Toikka. Joskus simmiksellä kävivät myös pelätyt Kuntsin kundit: Kun Kuntsin kundit tuli simmikselle fyllassa, niin ne riisu tsubut, krääsäset kledjut ja pläägät tai boblat vege ja alko braijaa natskua.
Myös Blobikassa oli simmis. Sinne mentiin veneellä. Kyliksestä rutsattiin Bräntsikan fedusillan alta Blobikaan, kertoi muuan Bärgan kundi. Blobikan simmiksessä oli liffa dyykkailla kun mä olin snadi tsali, muisteli Ensio Ilmonen lapsuusvuosiaan. Lähetää Blobikselle tsimmaa, siellä saa rauhassa blaadaa ja braijaa, kehotti puolestaan Björn Lindström kavereitaan 1920-luvun alussa.
Blobikassa käytiin kyllä muutenkin. Se oli aikanaan hyvin suosittu tanssipaikka. Blobigas oli kiva joraa, vahvisti Martti Oinonenkin. Blobika oli myös hyvin suosittu juhannusretkien kohde. Kyl tavallisesti ku juhannuksenaki Blobikaan mentiin niin tuhansii siel oli. Mut ku mentii Blobikaa ni sinne ei auttanu mennä fyllassa, siel oli paljo Helsingin Jyrystä vanhoi hyvii brotarii järkkarina, kertoi Paavo Tuomi.
Ja silloin kun juhannusretkelle lähdettiin, kaikilla oli oma paikkansa veneessä: Faija anto meille siihen keskipenkille systerille ja mulle mestat ja itte istu ahterii, ja mutši meni ja alko rutšaamaan, se oli niin saatanan luonnollista. Jos joku starbi rutšas ja gimma istu perässä, niin kaikki tšiigas, et ”toi on ihan dorka!”
Näitä simmiksiä ei enää ole. Nykyisin pikkuskidit ja vähän isommatkin stadilaiset käyvät kesäisin simmaamassa Uimastadikalla, Kumpulassa, Hietsussa ja miksei Seuriksessakin, jonka simmis erillisine miesten ja naisten rantoineen on ollut pikkukundien kiinnostuksen kohteena jo pitkään.
Ja vaikka simmiksille ei enää luffatakaan puolen kaupungin halki, Stadin kundit ovat yhä samanlaista liikkuvaa jengiä, joka osaa ottaa irti parhaat puolet siitä, mitä Stadin kesä tarjoaa. Kuten vanhat Stadin kundit sanoivat: on gimis ku on kesis, ei o kalis eikä frysis, ku kuuset ne kungaa ja fogelit šungaa ja skutsis on gimis goisaa. (2001)




STADIN SLANGIN LUONTEESTA JA HISTORIASTA

Helsingissä on slangia puhuttu jo runsaat sata vuotta. Pilalehti Kurikassa tarkasteli nimimerkki ”Sakinkielen professori” Stadin slangin alkuvaiheita v. 1915. Hän kirjoitti:
”Kuten ulkomaiden suurkaupungeissa, niin on myös Helsingin apasheilla eli sakilaisilla oma kielensä. Se tosin ei ole aivan täydellistä, vaan on sitä puhuttava joko suomen- tai ruotsinkielen yhteydessä. Tämä Helsingin sakinkieli oli noin 10–15 vuotta sitten yksinomaan pienten sanomalehtipoikien omaisuutta.”
Olennaista tässä ”Sakinkielen professorin” kirjoituksessa on slangin syntyvaiheiden ajoitus: Stadin slangi syntyi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Myös vanhimmat slanginpuhujat ovat 1960-luvulla muistelleet niitä aikoja, jolloin ”tätä slangikieltä duunattiin” poikaporukoissa.
Vuonna 1914 ilmestyi Kurikassa myös ensimmäinen Stadin slangin sanakirja, jonka oli koonnut Eerikki Meriluoto. Sanakirjassa oli runsaat 400 sanaa, ja se on ilmestynyt myös Tsilarissa (2/1998). Siitä jokainen saa tuntuman vanhimpaan Stadin kielen sanastoon.

”Sörkan ja Rööperin esperantoa”
Stadin slangin synty liittyy läheisesti niihin suuriin muutoksiin, joiden tuloksena Helsingistä 1800-luvun lopulla kehittyi maamme ensimmäinen ja yhäkin ainoa suurkaupunki. 1860-luvulla Helsinki alkoi nopeasti teollistua, ja samalla kaupungin väkiluku lyhyessä ajassa moninkertaistui. Kaupunkiin muutti väkeä niin ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta kuin suomenkielisestä Sisä-Suomesta.
Helsinkiin muuttaneet erikieliset työläiset asettuivat asumaan Pitkänsillan taakse: Kallioon, Sörnäisiin, Hermanniin ja Vallilaan. Näissä nopeasti kasvaneissa kaupunginosissa asui sekaisin suomen- ja ruotsinkielistä väkeä, ja kumpaakin kieltä puhuttiin kodeissa, pihoilla ja työpaikoilla. Myös naimisiin mentiin kielirajoista välittämättä.
Näissä oloissa syntyi vanha Stadin slangi. Se syntyi yhdistämään saman pihan ja saman korttelin suomen- ja ruotsinkieliset pojat yhdeksi suureksi joukoksi, sakiksi. Näitä vanhoja kaupunginosa- ja korttelijoukkoja olivat mm. Sörkan sakilaiset, Kinkan (Kinaporin) ja Bärgan (Kallion) sällit, Herulin humut ja Röban gibat.
Sitä kaksikielistä työläisyhteisöä, missä vanha Stadin slangi syntyi, on eloisasti kuvannut akateemikko Heikki Waris v. 1932 ilmestyneessä väitöskirjassaan ”Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle”. Wariksen väitöskirja pohjautuu vanhojen helsinkiläisten haastatteluihin, ja hän on tutkimuksessaan käsitellyt myös Stadin slangin syntyvaiheita. Wariksen kirjasta on otettu uusintapainos v. 1973, ja sen löytää Stadin kirjastoista.
Stadin slangi oli syntyessään eräänlaista Sörkan ja Rööperin esperantoa, jota sekä suomalaiset että ruotsalaiset slanginpuhujat vaivatta ymmärsivät. Suomalainen saattoi sanoa esimerkiksi, että friidu oli redi, kundi dorka. Ruotsinkielinen saman ryhmän jäsen ilmaisi saman asian sanomalla fridon va redi, konden dorka.

Epäsuomalainen äännejärjestelmä Varsinkin vanha Stadin slangi on kuulostanut hyvin epäsuomalaiselta. Vanhan slangin äännejärjestelmässä onkin useita sellaisia piirteitä, jotka eivät kuulu suomen kieleen. Otan niistä puheeksi vain ”vieraat äänteet” ja epäsuomalaiset konsonatti- ja vokaaliyhtymät.
Stadin slangissa on useita sellaisia äänteitä, jotka eivät vanhastaan ole kuuluneet suomen kieleen. Sellaisia äänteitä ovat b, d, g, f ja suhu-s sekä tš. Nämä äänteet esiintyvät esimerkiksi sanoissa baislari, snadi, giba, abbori, hydda, bygga, fade, biffaa, šagga ja tšali.
Usein näillä äänteillä leikiteltiin. Sanottiin esimerkiksi: biffaa buffa leffaan, niin buffa biffaa sulle beffaa. Pienempien poikien hokuna oli puolestaan: liffaa ku leffassa on klogu.
Muut ”vieraat” äänteet ovat Stadin slangissa säilyneet, mutta tš on 1950-luvulla kadonnut. Vielä 1930- ja 1940-luvullakin syntyneiden puheessa sitä saattaa kuulla, mutta nuorempien puheessa se on muuttunut tavalliseksi ts:ksi.
Stadin slangin sanoille on myös ominaista se, että alkavat usein kahden tai useamman konsonantin yhtymällä. Tämä näkyy esimerkiksi sanoissa baali, draisaa, glaidu, gravari, kledjut, prätkä. sköne, slumppaa, snadi, spettari ja stara. Monissa sanoissa voi olla kaksi tai useampia konsonantteja. Sanotaan joko kragis tai skragis, kloddi tai skloddi, bragaa tai sprakaa.
Stadin slangissa esiintyy myös suomen kielen kannalta vieraita vokaaliyhdistelmiä. Suomen kielelle on ominaista se, että sanassa on joko takavokaaleja (esim. kala) tai etuvokaaleja (esim. kylä), mutta ne eivät voi esiintyä samassa sanassa. Stadin slangissa ei tällaista rajoitusta ole, vaan sanotaan esimerkiksi fyrkka, byysat, bääraa, järkku, bögat, flöittaa ja bööna.
Nämä äännepiirteet käyvät ymmärrettäviksi, kun muistetaan, miten Stadin slangi on syntynyt. Vaikka suomen kielessä nämä ilmiöt ovat vieraita, ruotsin kielen äännejärjestelmään ne kuuluvat. Eteemme nousee kuva kaksikielisistä poikaporukoista ”duunaamassa sitä slangikieltä.”

Stadin slangin sanastolähteet
Stadin slangin syntyvaiheet näkyvät selvimmin sen sanastossa. Vanha Stadin slangi syntyi niistä aineksista, jotka Helsingin kaksikielisissä työläiskortteleissa olivat tarjolla. Ruotsinkieliset pojat toivat slangiin kotona kuulemiaan ruotsin kielen sanoja, suomenkieliset pojat taas toivat suomalaisia sanoja. Lisäksi sanoja opittiin venäläisiltä sotilailta ja juutalaisilta nakinkkakauppialta.
Eniten vanhassa Stadin slangissa on ruotsalaisperäisiä sanoja. Niiden osuus on varovastikin arvioiden noin kolme neljäsosaa. Eniten on sanoja ruotsin kirja- ja yleiskielestä, esimerkiksi broidi, kalsa, maikka, smörgari, skutsi ja snöge.
Osa ruotsin kieleen palautuvista sanoista on kuitenkin peräisin muista ruotsin kielen muodoista. Koko joukko sanoja on tullut Uudenmaan tai Pohjanmaan ruotsalaismurteista. Näitä sanoja ovat esimerkiksi duuni ja duunaaminen, joilla ei siis ole mitään tekemistä englannin tekemistä tarkoittavan do-verbin kanssa.
Muita suomen ruotsalaismurteiden sanoja ovat mm. buli, dokaa ja doku sekä poikaa, miestä tai ukkoa tarkoittavat sanat bisi, bisse ja giba.
Osa Stadin slangin ruotsalaisperäisistä sanoista on peräisin muista, vanhemmista slangimuodoista. Tukholman koululaisten slangista on saatu esimerkiksi sanat deekis, dille, bööna ja jentta. Tukholman rikollisten slangiin palautuvat puolestaa sanat jeppe, snutaa ja kolaa, joka on alkuaan suomen kuolemista tarkoittava sana.
Helsingin ruotsinkielisten koululaisten slangista ovat peräisin mm. sanat blaadaa, fibaa, (s)kaapaa ja trokaa. Kontinkieltä vastaavan fikon-kielen kautta on saatu mm. sanat fiutsika ja fiude (autsika-fikon > fiutsika-akon).
Suomalaisperäisiä sanoja vanhassa slangissa on ollut suhteellisen vähän, mutta niiden määrä on jatkuvasti kasvanut. Vanhoja slangisanoja ovat mm. arkka(ri), kaltsi, kentsu ja talkkari. Huomattava osa vanhoista suomalaisperäisistä sanoista on alkuaan murresanoja. esimerkiksi karju, kolli, sälli, sussu, juntti, pimu, kersa, pärstä, höski ja lärvi.
Myös suomalaisista ”salakielistä” on kulkeutunut vanhaankin slangiin joitakin sanoja, esimerkiksi kekäle, keklu, mutka sekä varastamista tarkoittavat sanat kääntää ja nostaa.
Myös venäjästä on tarttunut vanhaan slangiin joukko sanoja, kaikkiaan ehkä satakunta. Osa venäläiisperäisistä sanoista on jo unohtunut, esimerkiksi reikää tarkoittava dirkku ja viittä markkaa tarkoittava lepsa. Osa venäläisperäisistä sanoista on sitä vastoin säilynyt tähän päivään asti, esimerkiksi aborgat, kani, bonjaa, snaijaa, lintsaa, safka, lafka, mesta ja voda.
Muista kielistä on vanhaan slangiin saatu melko vähän sanoja. Merimiesten kieleen palautunevat sanat dongarit ja (s)prigi. Saksalaisperäinen sana voisi olla groussi. Englannista on vanhaan slangiin tullut jokunen sana, esimerkiksi faini, knaiffi, skoobari ja mani, joka ei tosin kuulu vanhimpaan slangikerrostumaan. Juutalaisten puhumasta jiddišistä on tullut kaveri.
Stadin slangille on ominaista se, että siihen on tullut aineksia hyvin monelta taholta ja monista kielimuodoista. Tässä suhteessa se poikkeaa useimpien muiden suurkaupunkien slangeista. Meillä Helsingin monikielisyys heijastui sata vuotta sitten siihen kieleen, mitä poikaporukoissa puhuttiin.
Suomen- ja ruotsinkielisten poikien piti tulla samassa sakissa tai jengissä toimeen keskenään, ja lisäksi heidän tuli selviytyä jollakin tavoin myös venäläisten kanssa. Stadin slangissa kirja oli kniiga tai buuki tai böke, veitsi oli knivu, junge, keklu, kekäle tai hoito. Vain Stadin slangissa on voinut syntyä sellainen sana kuin duunimesta. jossa alkuosa on Uudenmaan ruotsia ja jälkiosa venäjää.

Stadin slangin puhumisesta
Kaikki eivät aikanaan slangia hyväksyneet, eikä sitä saanut puhua missä tahansa. Slangi syntyi Helsingin työläiskortteleista, ja se leimautui sen vuoksi ”katupoikakieleksi”, jota ei ”paremmissa” perheissä suvaittu. Slangin puhumisesta huomautettiin usein, kuten esimerkiksi Suomisen Olli -elokuvissa.
Mutta työläisperheissäkään kaikki eivät slangin puhumista hyväksyneet. Tavallista oli, että perheen äiti huomautti slangin käyttämisestä. Äidit vaativat, että poikien oli puhuttava sellaista kieltä, jota he ymmärsivät. Erityisesti äidit suuttuivat siitä, että heitä sanottiin mutsiksi.
Isät sen sijaan hyväksyivät paremmin slangin puhumisen, ja saattoivat itsekin puhua poikiensa kanssa slangia. Esimerkiksi v. 1910 syntynyt Väinö Salomaa kertoi slangin puhumisesta: Vaikka se oli lande, mun faija, niin jengin slangiiki se sproogas aina mun kans. Mutši oli jeeveli, et mitäs sä sproogaat tommosta hampparien kieltä! Faija sano, et älä sä puhu, et kundihan sproogaa ulkomaan kieltä, saatana!
Myöskään kouluissa ei slangia saanut käyttää. V. 1911 syntynyt Kullervo Linna muisteli: Mä olin toisella smobikalla juu, niin mä sanoin jotain jossain asias, että täähän on kivaa!” Nii opettaja sano siihen heti: ”Ei niin saa sanoo, pitää sanoo hyvä tai miellyttävä, mutta se kiva-sana on semmosta sakin kieltä.”
Ainakin ulkopuoliset ovat pyrkineet yhdistämään slangin käytön joihinkin tiettyihin nuorisoryhmiin. 1900-luvun alussa slangi liitettiin erityisesti sakilaisiin, jotka poikkesivat muista paitsi puhetapansa myös pukeutumisensa ja muun käyttäytymisensä puolesta. 1950-luvulla nälyvimpiä slangin käyttäjäryhmiä olivat lättähatut ja (villa)myssymissit. Heidän lapsistaan on tullut puolestaan myöhempien vuosikymmenien punkkareita, hevareita ja hiphoppareita.
Slangin leimautuminen tiettyjen käyttäjäryhmien kieleksi on osaltaan ylläpitänyt slangia kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja. Ei ole tultu ajatelleeksi sitä, että ruotsalaisen kielialueen keskelle syntyneessä Helsingissä Stadin slangi on ainoa kielimuoto, jota helsinkiläiset voivat pitää omanaan. Vasta viime aikoina on alettu oivaltaa Stadin slangin arvo helsinkiläisen identiteetin luojana ja kannattajana. Stadin Slangi ry:llä riittää arvokasta työmaata. (2001)




STADIN KUNDIN JA FRIIDUN MONET NIMET

Olennaisena osana Stadin slangiin kuuluvat sekä paikan- että henkilönnimet. Stadilaiset ovat yli sadan vuoden ajan osoittaneet kielellistä luovuuttaan muovaamalla virallisista etunimistä paremmin suuhun sopivia kutsumanimiä. Usein tällaiset nimet ovat syntyneet pihalla tai koulussa, ja monesti ne ovat jääneet kantajiensa pysyviksi kutsumanimiksi. Niinpä poika- ja kouluvuosien Kaltsi on ystävien keskuudessa sama Kaltsi vielä 60 vuotta myöhemminkin.
Kaikkiaan tällaisia etunimiväännöksiä on jo tähän mennessä kertynyt yli 3 300, ja määrä kasvaa yhä. Suosituin kutsumanimi on Arska, jota on käytetty yli kahdestakymmenestä kalenterinimestä, esimerkiksi nimistä Aarne, Aarni, Aarno, Aaro, Aarre, Aarto, Aleksi, Aleksis, Antti, Ari, Arja, Armas, Armi, Arna, Arno, Arto, Arttu, Artturi, Asta ja Aura. Kuten nimet Arja, Armi, Asta ja Aura osoittavat, samaa Arska-nimeä on siis käytetty sekä miehistä että naisista.
Eniten kutsumanimiä on kalenterinimistä Lauri ja Lasse, yhteensä yli viisikymmentä, esimerkiksi seuraavat: Laba, Lade, Lagero, Lairi, Lake, Lakkari, Laku, Lali, Lare, large, Larppa, Larzan, Lasi, Late, Lateksi, Lati, Laukki, Laura, Lautsu, Lorenzo, Lurppa ja Luru. Naistennimistä eniten kutsumanimiä on kerännyt Pirkko, yhteensä yli kaksikymmentä. Seuraavassa joukko esimerkkejä niistä: Pepe, Pico, Piikki, Pike, Piki, Pikke, Pikkis, Pipa, Pippe, Pirkki, Pirkkis, Pirre, Pirska ja Pirsku.
Sadan vuoden aikana kutsumanimet ovat ehtineet muuttua. 1900-luvun alkukymmeninä poikaporukoissa muotia olivat ka-loppuiset nimet, esimerkiksi Apoka, Avoka, Entsika, Eroka, Jussika, Ollika, Otsika, Ottika, Sepika ja Voitsika. Suosittuja olivat myös ri-loppuiset nimet, kuten Eikkari, Elluri, Erkkari, Imori, Ippuri, Kikari, Lekkeri, Sallari, Suikkari, Tappari ja Toikkari. 1930–40-luvulla muotiin tulivat puolestaan Erkkuli- ja Pirkkuli-tyypit.
Nimissä hyvin tavallinen loppu on myös is. Sen avulla on muodostettu sekä miesten että naisten nimiä. Vanhastaan tuttuja miesten nimiä ovat esimerkiksi Albis, Apis, Pekkis ja Toigis. Uudempaa kerrostumaa edustavat esimerkiksi Ilppis, Juhis, Jukkis, Kasvis, Mikkis, Muhis, Tebis, Timppis ja Tomppis. Tyttöjen ja naisten nimet ovat kaikki uudehkoja. Niitä ovat esimerkiksi Helgis, Irmis, Kaisis, Lottis, Minnis, Orbis, Pikkis, Pirkkis, Riigis, Ritvis, Salmis, Svettis, Ullis ja Vuokkis.
Hyvin suosittuja ovat olleet myös lyhyet nimet, kuten Heka, Ile, Jykä, Pike ja Timi. Yleisiä ovat olleet myös de-loppuiset nimet, kuten Ninde, Tinde, Sande, Ode, Rede ja Reide. Uudempaa kerrostumaa ovat ba-, be-, bo- ja bä-loppuiset nimet, kuten Samba, Sambo, Osba, Osbe. Rilbo ja Pyrbä. Uusimpia ovat son-loppuiset nimet, kuten Antson, Timpson ja Tompson.
Nykyisin suosittuja ovat myös englannin ääntämystä mukailevat nimet, esimerkiksi Deivi, Rhaino ja Thaimou. Muitakin äännemukaelmia nimissä esiintyy, esimerkiksi Eero on saattanut vääntyä asuun Aerou. Myös rap-artistit ovat antaneet mallia kutsumanimille, kuten nimimuoto J’hana osoittaa. Nykynimissä näkyy muutenkin ajan henki: erästä Elisaa kutsutaan nimellä nimellä Communications puhelinyhtiön mainoksi mukaan. Ja puolestaan erään Tommin kutsumanimeksi on tullut Taberman.
Nimet heijastavat myös omaa aikaansa ja sitä yhteisöä, jossa niitä käytetään. Sata vuotta sitten Helsinki oli monikielinen ja -kulttuurinen kaupunki. Samassa poikaporukassa, sakissa, saattoi leikkiä ja vaikuttaa Arska, Avoka, Brynkka, Feduka, Fritu, Kaltsi, Lautsu, Riku, Rutski, Ruukka, Sasha, Vasuja, Viki ja Väiski. Myös nyky-Helsinki on taas selvästi monikulttuurinen kaupunki. Tämänhetkisessä stadilaisessa peruskoululuokassa saattaa olla oppilaita, joiden vanhemmat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa. Toisensa voivat kohdata vaikka Sirts, Messu, Nasti, Kolja, Stroga, Bogu, Soko, Muhis ja Memo. (2002)




SAFKA

Stadin kundille stadi on aina ollut stadi, vaikka nälkä olisi kurninut suolissa. Vaikka lintsillä oisin ja penkillä goisin ja aina ei olis mitä skruudaa, niin silti gimis on stadi, kirjoitti Veikko Lehmukselakin Karhumäessä.
Nälkä olikin vuosisadan alkupuolella tavallinen vieras monessa perheessä. Safkaa oli niin snadisti himassa, että piti keksiä muita konsteja, muisteli v. 1907 syntynyt Sven Helenius lapsuuttaan. Ja konsteja löytyi, monenlaisia, eräät hyvinkin omintakeisia: Siin Builikses Viertšikal (nykyisen Hämeentien varrella) oli perhe kun faija dokas, ja glenurit skriikas, että šaggaa pitäs saada, nälkä oli, niin faija veti pimennysverhot etee ja skiias et: ”Ei yöllä syödä!”
Tavallisempaa kuitenkin oli, että ruokaa käytiin pyytämässä muilta. Usein venäläiset sotilaat ojensivat auttavan kätensä stadin kundille. Silloin oli nälkä kans, ei ollu himassa šaggaa. Mä sit sanoin niille sotilaille et: ”Perkele, pitäs šaggaa saada!” No se yks sotilas sano että: ”Me tonne tšögeen, siäl kyl se slusi antaa, se kokki.” Se skiias slusille, että: ”Stikkaa tälle kundille šaggaa, et sil on nälkä.” Näin kertoi Väinö Salomaa eräästä ruoanhakureissusta.
Ruokaa ei myöskään saanut ylenkatsoa, vaikka se ei aivan priimaa olisi ollutkaan. Kun tšiikattii aina sitä homeista leipää, niin faija skiias että: ”Skruutaa vaa homeista leipää, tulee kiva šungiääni, ja sitte o kiva simmaa, et pysyy vodan päällä. Juu ja jumalavita, minä skruutasin, et home pöllys vaan perhana!” Ei silloin mietitty homeen epäterveellisyyttä.
Voi hyvin olla, että safka ja šagga ovat tarttuneet kundien korviin kasakoiden kasarmeilla. Venäläisperäisiä sanoja ne joka tapauksessa ovat. Lähtökohdiksi sopivat alkupaloja ja aamiaista tarkoittavat sanat zakuska ja zavtrak. Skruutaaminen (alkuaan kovalla t:llä) tulee puolestaan Tukholman slangista. Tässä nähdään taas hyvä osoitus siitä, miten ruotsi ja venäjä ovat stadin kundin kielessä kohdanneet.
Mutta eivät kundit aina ole puutettakaan kärsineet. Jos fyrkkaa löytyi, osattiin syödäkin. Šagga oli kivaa ja kyl me kundit skruutattiinkin. Oli tšödee, smöree, brekua, fisua, tšiekuraa ja ekkejä. Väliin tempastiin aina öölberinhuikat, muisteli v. 1910 syntynyt Arvo Laitinen erästä juhla-ateriaa.
Stadin tunnetuin suursyömäri on kuitenkin ollut Snobba-Mikko. Hänen kantapaikkojaan oli 1920–30-luvulla ”Tuhannen riemun kuppila” (Unioninkatu 16:ssa). Siellä hän pisteli yhdellä istumalla 16 annosta kaurapuuroa ja joi palanpainikkeeksi kolme kolmen vartin pilsneripulloa. Snobba-Mikko tunnettiin myös nimellä Gimis-Mikko, koska hänellä oli tapana eri yhteyksissä lausua tuttua runoa On gimis ku on gesis. – Sitä samaa toivottaa kaikille kundeille ja friiduille




STADIN SLANGI KIRJALLISUUDESSA

Ensimmäinen painettu tieto stadin slangista sisältyy Santeri Ivalon v. 1890 julkaisemaan novelliin Hellaassa. Teoksen ylväs nimi ei tosin viittaa antiikin Kreikkaan vaan erääseen laitakaupungin kapakkaan, jossa vietettiin varsin vapaata elämää. Novellin päähenkilö Lassi, ensimmäisen vuoden ylioppilas kuvaa erästä iltaansa tähän tapaan:
”Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne Espikselle, missä oli mahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin Studikselle suoraan Hudista tapaamaan, ja jäin sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme Kaisikseen.”
Piikiksellä Lassi tarkoitti ”piikaparaatia”, Silkki-Saaran ja hänen edeltäjiensä iltakävelyä Esplanadilla. Aasis oli puolestaan yliopiston patologian laitos, mutta muuten teksti lienee aivan ymmärrettävää.
Ivalon käyttämä kieli oli koululaisten ja ylioppilaiden slangia. Siitä on muitakin tietoja jo 1890-luvulta. Mutta myös Helsingin vanhoissa työläiskortteleissa syntynyt ”aito” stadin slangi ilmaantui pian painettuun sanaan. 1900-luvun alkuvuosina julkaistiin kahdessa pilalehdessä, Kurikassa ja Tuulispäässä, slangiasuisia kertomuksia ja juttuja, ja v. 1914 ilmestyi Kurikassa Tsilarin lukijoillekin tuttu Sakilainen sanakirja.
Varsinaisesti stadin slangin toivat kuitenkin kirjallisuuteen Olli Malmberg ja Toivo Tarvas. Malmbergin v. 1915 ilmestynyt nuorisokirja Katupoikia kertoo neuvokkaista pojista, Skobesta ja Vilistä, jotka auttavat erästä salapoliisia rikollisen kiinniotossa. Vaikka kirja muuten on kirjoitettu kirjakielellä, poikien repliikit ovat aitoa ja värikästä slangia. Toivo Tarvas julkaisi puolestaan 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa joukon kertomus- ja novellikokoelmia, joiden aiheena oli vuosisadan vaihteen Helsinki. Myös näissä tarinoissa poikien puuhista kerrotaan aidolla stadilaisella.
Näihin aikoihin stadin slangi pääsi ensimmäistä kertaa myös maamme kansalliselle päänäyttämölle. V. 1915 esitettiin Kansallisteatterissa G. B. Shawn Pygmalionia, ja siinä Elizan Lontoon slangi, cockney, oli käännetty suoraan stadiksi. Siinä oli sakilaisillakin ihmettelemistä, kuten Kurikkakin kertoi: ”Hei Viltsi, kuules kun toi sussu kaveeraa kivasti sakia, sano Hanski Kansallisessa, kun Pygmaliota katseli.”
Monet niistä kirjoista, joissa slangia on käytetty, on tarkoitettu nuorille lukijoille. Näistä lienee tunnetuin Eino Salolan Ilman fritsaria, joka ilmestyi 1929. Teos kertoo Vänski Lunkreenista, joka joutuu muuttamaan maalle. Sieltä Vänski kirjoittaa entisille kavereilleen Stadiin. Kirjeiden sanasto on monipuolista ja värikästä, mutta muuten esitystapa on jossain määrin kirjallista. Eino Salolan oma opettajan rooli näkyy kirjan loppusanoissa, joissa hän kirjoittaa: ”Loppulause pojille: Tämä kirja pois ja suomen kielioppi käteen!”
Nuorille tarkoitettu kirja oli myös Salme Setälän Suuri partioretki (1933), joka kuvaa monivaiheista veneretkeä erääseen saareen. Setälän kuvaamat nuoret ovat akateemisen (töölöläisen) perheen kasvatteja, ja niinpä heidän käyttämänsä slangikin on astetta miedompaa. Mutsin ja fatsin sijasta puhutaan mursasta ja farsasta, eikä kukaan ole dorka vaan hoopo. Samaa ”parempien” perheiden suvaitsemaa slangia saattaa kuulla myös Suomisen Ollin ja Pipsan suusta 1940-luvun elokuvissa. Tähän nuorisokirjojen sarjaan voidaan vielä lukea Tauno Rautapalon Pena kertoo stoorin (1963).
Pysyvästi slangi tuli suomalaiseen kirjallisuuteen 1960-luvun alussa. Aikanaan suurta huomiota herätti Pentti Saarikosken käännös J. D. Salingerin teoksesta The Catcher in the Rye, suomenkieliseltä nimeltään Sieppari ruispellossa (1961). Aiemmasta käytännöstä poiketen teos on kauttaaltaan kirjoitettu slangilla ja puhekielellä. Lukijan avuksi on mukaan liitetty sanasto, jossa on annettu kirjakieliset vastineet mm. sellaisille vaikeasti ymmärrettäville sanoille kuin broidi, bändi, duuni, faija, fillari, hiffata, jepari, kimma, kotsa, matsi, nappula, pimu, spuglata, styylata ja törppö.
Siepparin suuri merkitys oli siinä, että vapautti vakavasti otettavat kirjailijat käytämään slangia ja puhekieltä. Vastaavasti Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli muutamaa vuotta aiemmin tuonut murteen suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Tuntemattoman sotilaan murreasuiset repliikit tosin tarkistutettiin Helsingin yliopiston suomen kielen professoreilla; Siepparin kieltä sitä vastoin tuskin tarkisti kukaan muu kuin Saarikoski itse.
Slangin vapautuminen merkitsi samalla uusien kaupunkielämää kuvaavien aihepiirien ilmaantumista suomalaiseen kirjallisuuteen. 1960-luvulla ilmestyi useita teoksia, joiden kirjoittajat kertoivat nuorisojengien elämästä Stadissa. Ensimmäisiä tällaisia kuvauksia oli Heikki Soinisen Ulkopuolella leirin (1962), joka oli omistettu Ruskiksen jengille. Ari Koskisen romaani Reikä maailmassa (1967) kertoi puolestaan Aleksis Kiven kadun porukoista. Alan klassikoksi on kuitenkin noussut Alpo Ruuthin Kämppä (1969), kuvaus Sörkan kundeista 1950-luvun puolivälissä.
Samaan aihepiiriin liittyy vielä Torsti Lehtisen esikoisteos Kun päättyy Pitkäsilta (1982), kertomus erään kundin kasvuvuosista Linjoilla 50-luvun Stadissa. Myös monet muut helsinkiläisten työläisperheiden kuvaajat ovat ovat käyttäneet slangia henkilöidensä luonnollisena puhekielenä. Heistä voidaan mainita ennen muita Lassi Sinkkonen ja Pirkko Saisio. Sinkkosen Solveigin laulu (1970) ja Solveig ja Jussi (1973) kuvaavat famun kasvattaman nuoren Solveigin aikuistumis- ja avioliittovuosia. Niinikään Saision Elämänmenossa (1975) päähenkilöt ovat naisia.
Myös Anja Kaurasen esikoisteos Sonja O kävi täällä (1981) kertoo nuoren naisen kasvuvaiheista. Kaurasen sykkiläisen koulutoverin Harri Sirolan Abiturientti (1980) on puolestaan keskiluokkaisen nuoren miehen kehitystarina. Kummassakin kirjassa eroottiset kokemukset ovat tärkeällä sijalla. Myös kieli on jo hyvin naturalistista, eivätkä slangin käyttöä enää 1970-luvulla ole ohjailleet erilaiset sukupuoliroolit tai -tabut. Viimeistään tässä vaiheessa slangi on ollut niin poikien kuin tyttöjenkin kieltä.
Uusimmissa omakohtaisissa tarinoissa mukaan ovat tulleet myös huumeet ja rikokset. Arto Merenheimon Mike vaan only on kertomus huumetripeistä ja niitä seuranneista moraalisista morkkiksista. Nikki Pitkäsillan Kujakatit (1991) kertoo jälleen erään naisen kehitystarinan, tällä kertaa Kurvin ja Karhiksen jengeissä. Teoksen alaotsikko vangin vaimon tarina kertoo jo siitä, että näkökulma on lohduttomampi kuin Saision tai Kaurasen kirjoissa. Kielenkäyttäjänä Nikki Pitkäsilta on kuitenkin hyvin lahjakas ja taitava.
Slanginkäyttäjien ikääntyminen on tuonut esiin myös uuden slangikirjallisuuden lajin: slangiasuiset nuoruudenmuistelmat. 1920–30-luvun Vallilaa ja Kalliota on kuvannut Tauno Humaloja omakustanteena ilmestyneessä teoksessaan On gimis ku on kesis (1992). Samoilta kulmilta on vastikään 75 vuotta täyttänyt Erkki Mattsson julkaissut kaksikin kertomuskokoelmaa: Kun Eki oli snadi (1995) ja Hima stadissa (1996). Kumpiksen kundeja on puolestaan Edvard (Eddu) Janzon, jonka vuosi sitten ilmestynyt teos Rundi Stadis välil snadis kuvaa 1950-luvun elämää Vallilassa.
Slangi on myös kiitollinen pakinakieli. Sitä onkin lehtipakinoissa käytetty jo Kurikasta alkaen. Suuri osa lehdissä ilmestyneistä slangiasuisista pakinoista on kuitenkin nopeasti myös unohtunut. Poikkeuksiakin silti on. Juhani (Jussi) Mäkelä kokosi Pääkaupunki-lehdessä ilmestyneistä pakinoistaan kirjan Stadi on buli mutta snadi jo 1972. Joillakuilla kirjailijoilla slangin käyttö liittyy erityisesti tiettyihin aihepiirehin. Larulaisen Jukka Pakkasen Täysmustat futisplääkät (1987) sisältää jalkapalloelämää ja -muisteluksia slangiksi ja yleiskielellä.
Ehkä vaikuttavimmin slangi on kuitenkin alusta lähtien elänyt runoissa. Oi mutsi mutsi, pist eldis lamppuun on melkein yhtä vanha runo kuin slangi itse. Vanhat slangirunot ovat myös olleet Stadin Arskan, Arvo Turtiaisen, innoittajina hänen kirjoittaessaan kokoelmansa Minä paljasjalkainen (1962).
Uudempia slangirunoja edustaa puolestaan Ilpo Tiihosen teos Ei-kajplumps: hyppyjä Helsinkiin (1989). Vaikka kirjoittaja ei olekaan syntyperäinen stadilainen, hän on tavoittanut hyvin slangin olemuksen. Samoin on uskomattoman onnistuneesti tehnyt Pohjoisesta Stadiin muuttanut Rosa Liksom, jonka suorasanaisissa kertomuksissa, esim. Yhden yön pysäkissä (1985), slangi ja puhekieli elää samoin kuin Tornionlaakson murrekin.
Moni stadilainen on kirjoittanut omalla kielellään myös pöytälaatikkoon. Tsilarissakin on julkaistu yksi Valtteri Sorsan runo, mutta koko joukko muita on julkaisematta. Paitsi runoja monilla on varmasti myös lyhyempiä tai pitempiä kirjoitelmia odottamassa julkaisemista. Laajin käsikirjoitus, jonka tiedän, on Aleksis Kiven veljen pojanpojanpojan Kaarlo Stenvallin lähes 700-sivuinen kertomus oman perheensä vaiheista 1920-luvulta 1940-luvulle. Stadin Slangi ry. voisi tehdä kulttuuriteon saattamalla tämän Aleksis Kiven kadun kundin monumentaaliromaanin julki.




BRENKKU

Stadissa on aina dokattu brenkkua. Myöskään kapakoita ei kaupungista ole puuttunut. Runsaat sata vuotta sitten varsinkin ylioppilaat kantoivat rahansa ”Säästöpankkiin”. Vuosisadan vaihteessa suosikkipaikoja oli Kukkuva kello Mikonkadun varrella. ”Kukkuvan kellon kapakassa on niin lysti olla, Kukkuvan kellon kapakassa juodahan senaatin hiivaa”, runoiltiin Kurikassakin vuonna 1909.
Monet joivatkin senaatin hiivaa enemmän kuin pää kesti. Eilenki faija oli nii stydisti fyllassa et ku se tuli himaan niin se koikkasi mutsia ööliflisulla knoppiin, kehuskeli muuan sakilainen kaverilleen. Mutta ei toisenkaan isä ollut pekkaa pahempi: fatsi tokkaa kaikki rahat pomppaan ja on aina stakassa ja niin jeevelin trindinä. Vaimon osa ei ollut helppo. Toiset huusivat ja hutkivat humalaista miestään. Joku puolestaan luotti poliisin apuun: tulis slurkki aina föraan ton äijän jeppikseen.
Kieltolakikaan ei Stadia raitistanut, pikemmin päinvastoin. Syntyi uusi kukoistava elinkeinohaara turvaamaan stadilaisten brenkun tarpeen. Ulkomaista pirtua alkoi virrata laivalasteittain Suomeen. Aluksi sitä tuotiin kiiltävissä 10 litran kalaasikanistereissa, mutta kun ne ulkomerellä veneisiin lastattaessa välkkyivät liian kauaksi, kanisterit alettiin jo myyjämaissa maalata mustiksi. Näitä neekeripoikia eli negruja ei slurkkibotskeistakaan hiffattu.
Myös maissa huolto toimi hyvin. Tavallisimmin pirtua myytiin varttilitran varpusissa, litteissä ja taskuun hyvin sopivissa peltiastioissa. Trokareita riitti ympäri kaupunkia, mutta varsinkin Vaasankadun puutaloissa pimeää viinaa myytiin paljon. Kurikan toimituksessakin asia tunnettiin ja Vasiksen kulmia suositeltiin myös lukijoille: Trokarit ja varkaat siellä viihtyvät, kanisterit, ”varpusetkin” kulkevat ja siirtyvät. Poliisit eivät tästä kaupanteosta pitäneet, ja joku jäi joskus kiinnikin: Shiivaa mä trokasin, densaa mä dokasin, jouduin illalla kyttikseen.
Varpunen kulki hyvin povarissa, ja siitä saattoi sitten ravintolassakin huomaamatta lorauttaa kahvin sekaan tilkkasen. Mutta vaikkei varpustakaan olisi sattunut taskuun, ei ravintolassa tarvinnut kuivin suin istua. Piti vain osata oikein pyytää. Stydin tai kovan glasarin tai vahvan teen tilanneelle tarjoilija toi oitis kuumaan veteen sekoitettua pirtua, jossa oli näön vuoksi teetä. Reseptinä olikin glasari kuumaa vodaa, snadisti tsaikkaa ja buli loraus spittaa. Siit saa ”kovan glasarin”.
Vanha, jo Kullervo Linnan kirjaama ohje brenkun käytössä oli: ei kukaan brenkkuun skolaa, jos snadit gnubbaa vain. Mutta kaikille ei yksi knubbi riittänyt, ja kohta oltiin flänässä, fyllassa. jurrissa, kaasussa, käkenä, kännissä, mällissä, mäsässä, nesteessä, notkeessa, stakassa, stidissä, stimmissä, tinassa, törnästerissä tai änkyrässä. Myöhemmin monet kulkivat kumarassa, monot tai lippa vinossa, käsi maassa, naula päässä, aivot pihalla, pelit tai pellit seis, mutta posket sylissä ja perseet olalla, kuten nykynuoriso asian ilmaisee.
Ennenmin tai myöhemmin koitti sitten paluu arkeen, ja se on monta kertaa ollut kova paikka. Toisille tuli bulttis tai darra toisille krabbis, jysäri tai kankkunen mutta yhtä pahoja kestettäviä ne kaikki. Vielä pahempi oli, jos tuli mandoniilidarra tai -krabbis, silloin ei kuppikaan pysynyt kädessä. Huonon olon huipensi monta kertaa vielä morkkis. Siinä ei paljon auttanut, vaikka vintti olisi mennyt pimeeksi.
Jos oli kovin usein stakassa tai tinassa, saattoi tulla dokuksi, vaikkei sitä itse olisi halunnutkaan. Silloin oli vaarana joutua kokonaan rappiolle. Sata vuotta sitten slummisisaret yrittivät pelastaa deekikselle joutuneita pultsareita. Myöhemmin yhteiskunta on tullut apuun, ja monen stadilaisenkin tie on kulkenut Kyläsaaren surffiosaston kautta Tervikselle. Viina on viisasten juomaa, sanotaan. Mutta onkohan se edes niin.




LEO MÄKELÄLLE

Kesätsilarissa ollut lausahdus suulis brennaa ja fogelit sungaa on peräisin v. 1924 syntyneeltä Kaarlo Stenvallilta. Istuimme kesällä 1991 ulkona puutarhakeinussa Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja linnut lauloivat. Silloin Stenvallin Kalle tiivisti tunnelman yllä olevaan repliikkiin.
Ilmausta suulis brennaa ovat käyttäneet monet muutkin stadilaiset, mm. 1906 syntynyt Leo Aittovaara.
Siinä Leo Mäkelä on kyllä aivan oikeassa, että suulis skriinaa on auringon paistamista tarkoittavista ilmauksista tavallisin. Mutta sekään ei ole ”alkuperäinen”. Sitä ennen sanottiin suulis tai suulberi griinaa tai kriinaa. Niinpä esim. v. 1905 syntynyt Sulo Koivu kirjoittaa: Fogelit sungaa ja suulberi kriinaa.
Auringon paistamisesta on vielä muitakin ilmauksia, esim. suulis skeenaa. Sitä on käyttänyt mm. 1907 syntynyt Alarik Geijer: Suulis skeenas, friidut griinas, kundit kungas ja fatsi oli hungri.
Stadin slangin tunnusomaisin ominaispiirre on se, että samalla sanalla voi olla monta eri muotoa ja että sama asia voidaan ilmaista monella eri tavalla. On mahdotonta sanoa, mikä syntyperäisten stadilaisten käyttämistä muodoista on ”oikeampi” kuin toinen. Sanat ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja samaan aikaankin on ollut käytössä useita erilaisia muotoja.
Lyhyissä slangipakinoissa ei ole mahdollista esittää kaikkia vaihtoehtoisia ilmauksia. Siksi kirjoittaja joutuu tekemään valintoja eri muotojen tai ilmausten välillä. Mutta nämä valinnat eivät ole kannanottoja siihen, mikä on ”oikein” tai ”parempaa” slangia.
Periaatteena olen kuitenkin pitänyt aina sitä, että kirjoituksissani esiintyvät sanat ja ilmaukset ovat peräisin aidoilta (ja yleensä vanhoilta) slanginpuhujilta. Itse en ole niitä keksinyt, jos joku olisi niin epäillyt. (2002)




STADIN KUNDIN PARHAAT MESTAT

Stadi on meistä jokaiselle joukko muistikuvia erilaisista paikoista, tapahtumista ja ihmisistä. Jokaisella on toki oma kotiympäristönsä, omat kulmansa, missä on braijattu indaria ja skoobaria tai tehty filkkajysyjä tai käyty skitareita metskaamassa. Tänään Helsinki-Expert vie meidät yhdelle rundille, jolla tsiigataan Stadin edustusmestoja.
Vanhastaan suurin osa Stadin kundeista asui kuitenkin Pitkänsillan pohjois-puolella, aidon Stadin slangin syntysijoilla. Sinne emme tänään kierroksella mene, mutta ajattelin tässä omassa osuudessani kulkea siellä vanhojen Stadin kundien jäljillä.
Stadin slangi syntyi runsaat sata vuotta sitten Helsingin suomalais-ruotsalaisissa työläiskortteleissa. Se syntyi yhdistämään saman pihan ja saman korttelin poikia yhdeksi suureksi joukoksi, sakiksi. Stadin slangi oli tällä tavoin eräänlaista Sörkan ja Rööperin esperantoa, jota sekä suomen- että ruotsinkieliset slanginpuhujat vaivatta ymmärsivät.
Stadin slangille on ominaista, että siihen on tullut aineksia hyvin monelta taholta ja monista kielimuodoista. Sata vuotta sitten Helsinki oli monikielinen ja -kulttuurinen kaupunki. Täällä puhuttiin suomea, ruotsia, venäjää, saksaa, puolaa, jiddišiä, tataaria ja monia muita kieliä. Tämä Helsingin monikielisyys on heijastunut myös Stadin slangiin. Siinä on suomea, ruotsia ja venäjää, mutta siinä on myös ripaus esimerkiksi jiddišiä, ainakin sana kaveri.
Viimeisten sadan vuoden aikana Helsinki on suomalaistunut. Vasta aivan viime vuosina se on alkanut taas monikielistyä ja -kulttuuristua. Suomen itsenäistyessä venäjä lakkasi olemasta virallinen kieli Helsingissä, ja se poistettiin esimerkiksi katukylteistä.
Stadin slangi ei puolestaan ole koskaan saavuttanut virallisen kielen asemaa Helsingissä, vaikka se sen hyvin olisi ansainnut. Jo sadan vuoden ajan slangi on elänyt myös Stadin paikannimissä, ja toivottavasti se vielä pääsee kadunnimikyltteihin asti. Samoin voisi myös toivoa, että metrossa pysäkit kuulutettaisiin kolmella kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja stadiksi. Esimerkiksi Hakaniemi – Hagnäs – Hagis.
Monen kundin varsinainen Stadi oli todellakin Pitkänsillan pohjoispuolella, ja siellä ehdoton keskuspaikka oli Hagis. Hagiksen tortsi on aina kuhissut elämää. Sinne ovat maalaiset tulleet Hämeentietä tai entistä Viertsikaa pitkin blisaamaan tuotteitaan. Saariston kalastajilta käytiin puolestaan slumppaamassa tuoreita fisuja suoraan botskeista.
Hagiksessa käytiin myös salakauppaa ja juotiin viinaa. Mutsi slumppaan smiitas Hagiksee, bööna kundin messiin je, laulettiin vanhassa laulussa. Mä menin Hagiksen skinderiin knubbille enkä hiffannu ku jepari tuli stritille, tarttu flinderiin ja föras boseen, valitteli puolestaan muuan vanha Bärgan stara.
Toisinaan Hagikseen pystytettiin tivoli jossa sai ihmetellä vaikka kaksipäistä vasikkaa, ja torin varrella on ollut monta levaria, jotka olivat kundien mielimestoja. Mähän olin platsarina tossa Hagiksen Lyyrassa. Hagikses oli kuus seitsemän levaria, kaikki peräkkäin rivissä, muisteli Karl Alanko.
Ei ihme, että Hagis on jäänyt syvälle Stadin kundin sydämeen. Sitä kaipasi Veikko Lehmukselakin sota-aikana kun hän Karhumäessä kirjoitti: Näkis Hagiksen platsit ja Brahiksen matsit, ja Valgan, jebulis, se stemmaa.
Brahis ympäristöineen olikin Bärgan ja Valgan nuorison keskuspaikkoja. Siellä harrastettiin monenlaista urheilua. Kesällä käytiin futaamassa, talvella skrinnattiin norskeilla tai skulattiin jääboltsia. Myös luistelukilpailut vetivät uskomattomasti folkkaa, ja ennätyksiäkin syntyi. Turhaan ei Brahista kutsuttu Sörkan Bisletiksi.
Mutta kundeilta on sujunut talvella myös hiihto ja mäenlasku. Stadissa on ennen ollut montakin hyddaa, niistä vanhin Alppilan mäki, joka rakennettiin jo 1905. Valmennusoppia haettiin mm. Norjasta. Neuvot olivat yksinkertaiset: hoppaa, böijaa, staijaa. Tarkempiakin ohjeita annettiin: Ota enempi etusnujua mutta älä ota borjaria ja bluugaa alamäkeä. Hyvää hyppyä kiitettiin: kundilla oli staili snuju.
Kesäisin Stadin kundien mielimestoja olivat rantsut ja saaret. Bärgan, Valkan ja Herulin kundit kävivät Byijassa eli Kyliksessä simmaamassa ja metskaamassa. Byijan simmis oli tärkeä paikka mm. Kaivolan Arskalle: Se simmis oli gimis pleisi, vanha punanen puubygga, sinne samlas keiliä Flemaria ja Valkaa myöten ja tietysti Gammelistakin. Kun ei ollu fyrkkaa, piti yrrätä pommilla sisään, usein datsin kautta tai simmaamalla rantsun kautta kledjut pään päällä, muisteli Arska vielä.
Juhannuksena käytiin tavallisesti Blobikassa. Kyl ku juhannuksenaki Blobikaan mentiin niin tuhansii siel oli. Mut ku mentii Blobikaa ni sinne ei auttanu mennä fyllassa, siel oli paljo Helsingin Jyrystä vanhoi hyvii brotarii järkkarina, kertoi Paavo Tuomi.
Usein Blobikaan mentiin veneellä, ja silloin kaikilla oli omat paikkansa. Faija anto meille siihen keskipenkille systerille ja mulle mestat ja itte istu ahterii, ja mutši meni ja alko rutšaamaan, se oli niin saatanan luonnollista. Jos joku starbi rutšas ja gimma istu perässä, niin kaikki tšiigas, et ”toi on ihan dorka!” muisteli Väinö Salomaa.
Stadin kundin mielimestoja olisi toki ollut enemmänkin ja jokainen sukupolvi kokee kaupungin vähän erilaisena. Viime vuosisadan alkupuolen Helsinkiä ei enää ole kuin vanhojen kundien ja friidujen muistoissa. Mutta vaikka kaupunkikuva jatkuvasti muuttuukin, Helsinki on silti meille yhä se ainoa ja oikea Stadi.




FYRKKAA

Fyrkasta puhui Veikko Lehmukselakin runossaan, ja aina se on ollut tärkeä asia Stadin kundille. Sata vuotta sitten Stadin kundeilla ei ollut fyrkkaa sillä lailla kuin nykyisin. Joka penni oli tseenattava kovalla työllä. V. 1905 syntynyt Karl Alanko kertoi, miten hän jakoi lehtiä kouluaikoinaan: Siihen aikaa melkeen kaikki täällä Bärgan ja Sörkan kundit dilkkas lehtii. Mäkin dilkkasin lehtee Kaivopuistoon. Hufvudstadsbladetii mä dilkkasin Pietarinkadulle, ja kello kaheksas piti mennä skolee aamulla ja sitä ennen piti dilkkaa lehdet. Yhdeltä pääs skolesta vek, niin sit mentiin dilkkaa Työmiestä. Kello kolme saatii Työsit, ja sit dilkattii. Mä dilkkasin sitä Vuorikadulla ja Mikonkadulla.
Toinen konsti oli lehtien kauppaaminen kadulla. Espiksellä me sitte trokattii lehtii, ja meill oli semmonen huuto vielä et: Työmies on parempi ku herrasmies, ostakaa pois happanemasta. Iltapäivälehtiä ei silloin ollut, mutta niiden sijasta myytiin sähkösanomia eli delareita. Sodan aikana (ensimmäisen maailmasodan aikana) melkeen kaikki trokas delareita, ja se oli ainoo fyrkka mitä saatiin. Se fyrkka oli tiukalla sillon, ja jos fimankin löysi, se oli buli fyrkka, kertoi Karl Alanko.
Jotkut pojat olivat duunissa Steississä eli Suomen Tietotoimiston lennätinkonttorissa. Heidän tehtävään oli toimittaa sähketä perille. Ensimmäisen maailmansodan aikana konttorissa istuivat kasakat vahtimassa, millaisia uutisia levitettiin maailmalle. Steissiin ei päässyt miten vain duuniin, vaan uuden kundin piti ottaa Steissin leima. Steississähä aina uudelta kundilta stemplattiin skrebat, se täyty bökat ottaa vek ja ne skrebboihin löi sitte Steissin leiman, muisteli v. 1910 syntynyt Väinö Salomaa.
Muita keinoja rahan hankkimiseksi oli kenkien kiillottaminen. Siitä kertoi vanha 1910-luvun plankkaripoika Paavo Tuomi: Ja sitte jynssäämässä käytii ihan säännöllisesti. Se laatikko kainalossa käytii ja huudettii: kengät jynssää ja kärjet lakkaa! Mä kans jynssäsin snadina kundina niit bläägiä ja stifloja. Snadimmalla harjalla vedettii plankki tohon päälle ja sitte tällä bulimmalla harjalla sitte jynssättii sieltä kiiltäväks. Stifloissa oli kova jobi, ku mä kerran viiskyt paria jynssäsin siellä Statšalla.
Ja neljäs konsti saada fyrkkaa kasaan oli metalliromujen kerääminen. Niitä käytiin etsimässä kaatopaikoilta, Taivallahdesta ja Kyläsaaresta. Me samlattiin kupruu ja mesuu ja blyguu ja järkkuu ja trokattii ne sit romulii, kertoi Toivo Lukander. Kyliksen kaatiksella oli liffaa tsökaa romikseen vietävää kamaa. Sielt hittas mehnaa, kupruu ja järkkuu ku paraskin roskisdyykkari, muisteli toinen vanha stadilainen. Järkut ja muut metalliromut förattiin sitten tavallisimmin Barkoffin romukauppaan.
Fyrkkaa tarvittiin; muuten ei pääsyt leffaan eli levariin. Tisikalla pääs leffaan; sitä säästettii aina maanantaiks ku uus kuva tuli, kertoi Karl Alanko. Sampoon pääsi piikillä kolme, ja tisikan makso yks, mut piikillä pääsi kolme, kertoi puolestaan toinen vanha stadilainen. Levarissa tsiigattiin tietysti Tšapee, mutta myös indari- ja skoobarileffat olivat suosittuja. Jos fyrkkaa ei ollut, smyygattiin pommilla takakautta sisään, mutta siinä piti olla tarkkana, ettei vage hiffannu.
Slangi oli alkuaan Stadin kundien kieli. Kotona sitä ei useinkaan saanut puhua, ei ainakaan äidin kuullen. Isät sitä vastoin saattoivat puhua slangia poikiensa kanssa. Väinö Salomaa kertoi omasta kodistaan: Vaikka se oli lande, mun faija niin jengin slangiiki se sproogas aina mun kans. Mutsi oli jeeveli, et mitäs sä sproogaat tommosta hampparien kieltä! Faija sano, et älä sä puhu, et kundihan sproogaa ulkomaan kieltä, saatana!
Slangi oli pitkään kielletty kieli myös kouluissa. Kullervo Linna oppi jo kansakoulun toisella luokalla välttämään slangia. Hän kertoi: Mä oli tosalla smobikalla, juu, niin mä sanoin jotain jossain asias, et täähän on kivaa! Niin opettaja oli sanonut siihen heti: Ei, ei niin saa sanoo, pitää sanoo hyvä tai miellyttävä, mutta se kiva on semmosta sakin kieltä. Muutkin vanhat stadilaiset ovat muistelleet, että tunnilla piti aina puhua kirjakieltä, ja jos slangisana sujahti sekaan, opettaja korjasi sen heti.
Sadan vuoden aikana Stadin slangi on muuttunut paljon. Se slangi, mitä nyt puhutaan, on erilaista kuin se slangi, mitä me puhuimme 1950-luvulla, tai mitä Supa Santanen puhui 1930-luvulla, puhumattakaan siitä slangista, mitä kundit puhuivat sata vuotta sitten. Ei voi sanoa, mikä slangi on oikeaa tai väärää; kullakin sukupolvella on oma kielensä, johon se kasvaa ja jota se vielä vanhempanakin puhuu ja muistelee. Slangi on elävä kieli, jonka rikkaus on juuri sen monimuotoisuudessa. Sellaisena se on edelleen olennainen osa stadilaisuutta.




TSILARI

Kun stadilainen isoisä ja pojanpoika puhuvat tsilarista, he tarkoittavat kahta aivan eri asiaa. Poikavuosinaan lehtiä blisanneelle tai dilkanneelle vanhalle staralle tsilari tarkoitti ylimääräistä lisälehteä, jonka hän sai pitää itse tai myydä omaan laskuunsa. Nuoremmalle kundille tsilari on talonmies, rappujen ja pihojen ylin järjestyksenpitäjä ja pikkukundien pelätty auktoriteetti.
Lisälehteä tarkoittavasta tsilarista on tietoja 1900-luvun alkupuolelta aina 1920–30-luvulle asti. Sana mainitaan Sakilaisen sanakirjassa, joka ilmestyi pilalehti Kurikassa v. 1914. Siinä sen merkityksenä oli 'ylimääräinen lehti, jonka myyjä tai jakaja on saanut lehden painosta'. Vuosisadan vaihteessa syntynyt Ema Paajanen kertoi virolaisesta lehdenmyyjästä Rikusta: Riku keräs semmosta jengiä, pikkukundia, jotka trokasivat sille lehtiä. Mut mitä jäi tsilaria, ne kundit sai pitää ne, Riku sai antaa ne takasin. Vuonna 1914 syntynyt Aarno Virtanen muisteli puolestaan lehtipoikana oloaan: Sit mä vielä plisasin niit tsilareita.
Lisälehti-tsilarin taustalla on ruotsin kielen sana till, joka tarkoittaa mm. 'lisäksi'. Pojille on voitu lehtiä annettaessa sanoa: en till = yksi lisäksi, omaan laskuun myytäväksi. On voitu myös sanoa: en till säljare = yksi myyjälle. Mitä tarkkaan ottaen on sanottu, sitä emme tiedä, mutta sana tsilari on jäänyt kertomaan ajoista, jolloin slangi oli vasta syntymässä ja sen ensimmäisiä käyttäjiä olivat nuoret lehtipojat.
Talonmies-tsilari on yleistynyt käyttöön 1940–50-luvulla. Skrodea tsilaria pelättiin. Tsilarille tehtiin myös jäynää, ja jos ei muuta uskallettu, haukuttiin nurkan takana dorkaksi tai greisiksi, 1970–80-luvulla idariksi ja invaksi. Sittenhän tsilarienkin perinteinen ammattikunta on kuihtunut pois. Tämä tsilari-sana lienee väännös talonmiestä tarkoittavista talari, latari sanoista. Talonmiehellähän oli ennen stadissa monta nimitystä, niistä tavallisin gosari tai kosari.




STADIN SLANGIN SKRIVAAMISESTA

Stadin slangi on aina elänyt suullisessa ympäristössä. Se on ollut kundien ja friidujen puhekieltä, jota ei ole tarkoitettukaan paperille pantavaksi. Sen vuoksi on vaikea antaa tarkkoja ohjeita siitä, kuinka slangia tulisi kirjoittaa. Eivätkä tällaiset ohjeet edes ole slangin hengen mukaisia. Yksi periaate on kuitenkin hyvä pitää mielessä: kirjoita niin kuin puhutaan eli skrivaa niiku sproogataan!
Vaikka tarkkoja ohjeita ja sääntöjä ei slangin kirjoittamisessa olisikaan, joitakin seikkoja kannattaa silti ottaa huomioon, jotta toiset helpommin ymmärtäisivät, mitä joku kundi tai friidu on skrivannu ja jotta juttu olisi kliffa leesaa.
Vaikka stadin slangia voi sanastonsa puolesta pitää omana kielenään, siinä on perusrunkona kuitenkin ollut suomi tai ruotsi. Suomenkieliset slanginpuhujat ovat sanoneet Friidu oli redi, kundi dorka. Ruotsinkielisten slangissa sama asia on sanottu: Fridon va redi, konden dårka. Sanat ovat olleet pitkälti yhteisiä, mutta ilmausten kieliopillinen perusrunko on paljastanut, kumman kielen, suomen vai ruotsin, slangista on ollut kyse.
Mutta suomen- ja ruotsinkielinen slangi poikkeavat myös kirjoitusasultaan, kuten oheinen esimerkkikin osoittaa. Kun suomenkielinen kirjoittaa slangia, on lähtökohtana suomen kielen kirjoitusjärjestelmä. Yhtä luontevaa vastaavasti on, että ruotsinkielinen slanginpuhuja kirjoittaa omaa slangiaan ruotsin kielen oikeinkirjoituksen mukaisesti. Näitä kirjoitustapoja ei kuitenkaan pidä sekoittaa keskenään.
Stadin slangia on sitä paitsi hyvin helppo kirjoittaa suomen kielen kirjoitusjärjestelmän pohjalta. Avuksi tosin tarvitaan suomen kielelle alkuaan vieraat kirjaimet b, d, g ja f (esim. sanoissa giba, glabbit, fade, gloddi), mutta nehän ovat tuttuja jo muualtakin.
Vain š-äänne (esim. sanoissa mutši, fatši, tšöraa, Tširra, šingraa) on hankalampi merkitä. Kirjakielessä on suositeltu, että "suhu-s:n" merkkinä käytettäisiin "hattupäistä-s:ää" (esim. šakki, šekki, Tšekki). Kirjapainot ja sanomalehdet eivät ole tästä suosituksesta kuitenkaan innostuneet, koska "hattupäinen-s" olisi vaatinut ylimääräisen merkin käyttöä. Aiemmin "suhu-s:ää" merkittiin myös sh:lla (shakki, shekki, Tshekki), mutta nykyisin useimmiten käytetään pelkkää s-kirjainta.
Sama yksinkertainen tapa sopii myös slangin skrivaamiseen. Kirjoitetaan siis mutsi, fatsi, tsöraa, Tsirra, singraa. Slanginpuhujat voivat itse lukea tällaisissa tapauksissa s:n omalla tavallaan: joko "suhistaen" (mutši, fatši, tšöraa, šingraa) tai yleiskielen tapaan pelkkänä ts:nä (mutsi, fatsi, tsöraa, singraa). Kysymys on ennen kaikkea puhujien iästä: nuoremmille slanginpuhujille tš:llinen ääntämys on vieraampaa.
Missään nimessä tš:ää ei siis pitäisi suomenkielisessä slangitekstissä kirjoittaa ruotsin tapaan tj:llä (mutji, fatji, tjöraa). Tällainen teksti ei olisi kunnolla mitään kieltä, ja sen lukeminenkin olisi hankalaa.




STADIN JEBARIT

Stadin kundien ja esivallan suhde on aina ollut vähän kaksipiippuinen juttu. Eivät kundit yleensä mitään anarkisteja ole olleet, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan tapa rajoittaa kulman kundien vapautta on usein tuntunut turhalta niuhotukselta. Onks se brekkis, jos mä paan järkun mellaan ja vendu vei, saattoi keikkamies ihmetellen kysyä. No, brekkishän se oli, ja jebari vei kummastelevan murtomiehen sen enempiä selittelemättä boseen.
Jebarit eivät olleet ensimmäisiä järjestyksen pitäjiä, jotka rajoittivat vapaan stadin kundin oikeuksia. Jo kotona äidit olivat alkaneet opettaa pikkukundeja tavoille, ja monille mutsi säilyikin koko elämän ajan kaikkein vahvimpana auktoriteettina. Pihalla tulivat sitten vastaan gosarit ja tsilarit pikkumaisine kieltoineen ja käskyineen. Joskus kundien pinna ei enää kestänyt, ja gosarille piti näyttää. Jos ei muuta, niin koiranpommi tai jysäri postiluukusta sisään tai kananmuna ikkunaan. Siinä oli sitten gosarille ihmettelemistä ja faijalle selittelemistä.
Mutta jos mutsi ja muu kotiväki jostain syystä laiminlöi velvollisuutensa, silloin poliisit puuttuivat jo pikkukundienkin kasvatukseen. Katos sillon jos ei himassa hakattu, niin peffa paljaaks vaa, ja koukku hakkas. No ei siinä kundi toista kertaa menny pahantekoon, ku kaverit sano: "Onks sun peffas viäl kipee, ku sä sait jebarilta stribaa?", kertoi Ema Paajanen.
Yleensä jebarien kanssa alettiin joutua tekemisiin sitten kun elämänpiiri laajeni kotipihan ulkopuolelle. Jostain syystä jebareilla oli lisäksi päähänpinttymänä ajaa kundit pois juuri sieltä, missä he halusivat oleskella. Sörkan satamassakaan ei saanut käydä uimassa, vaikka se oli kuin tehty juuri tähän tarkoitukseen. Väinö Salomaa muisteli poikavuosiensa uintiretkiä: Me käytii tuolla Sörkan satamas simmaamas. Ei siäl tarvinnu edes simmaa, koudet tuli heti ja anto hatkat. No sitte kerran mentii ja ruvettii simmaamaa, yks kundi jäi vageen sitte, että koska koude tulee. Yhtäkkiä vihelsi sitte, ja sillon äkkiä ylös ja nyytti kainaloon vaan ja sitte luffattii sinne Vartšin skutšiin, sinne missä ne kaltšit oli. Eihän ne koudet perässä päässy.
Poliisit pyrkivät myös kiusallisella tavalla rajoittamaan kundien rehellistä liiketoimintaa ja elinkeinonharjoitusta. Kenkiäkään ei saanut rauhassa kiillottaa: Slurkit jaagas nurkkajynssäreitä. Yks kundi jynssäs, toinen piti yytsinkiä, ettei slurkit hiffais. Jos slurkit sitten kuitenkin hiffasivat, ei auttanut muu kuin pakoon: Mennään äkkiä jemmaan meidän glitsuun, ettei slurkit hittaa! Näin sanottiin 1920–30-luvulla. Mutta poliiseja on saanut varoa myöhemminkin. Muuan 1980-luvun bombaaja eli seinätaiteilija kertoi kokemuksistaan poliisien kanssa: Mä bombasin siinä [= maalasin seinää spraymaalilla] iha iisisti, mut sitte jepet tuli, ja äkkii hanee, se jäi kesken.
Mutta joskus jebareiden kanssa tehtiin kauppaakin. Vuosisadan alkupuolella kulmien kundit auttoivat poliiseja rottajahdissa: Kun skytattiin pislaril rottia, ni metsästyksestä jännästä me saatiin tisika hännästä, kun förattiin byylikseen nämä.
Tavallisempaa kuitenkin oli, että poliisiasemalle förattiin kundi itse, ei rottien häntiä. Mutta ei sinne pikku kundeja viety, kyllä ne oli ihan kunnon kundeja, isoja miehiä, ja usein vielä kunnolla fyllassa. Eikä siinä paljon muuta syytä sitä paitsi tarvittukaan: siel oli sit semmone poliisi, joka vihas Yrkkaa, ettei tarttenu ku hiukan snugussa olla niin se aina vei suoraa päätä jeppiksee, ja aina sakotettii, ei mitään muuta kun jebari näki, et se on fyllassa taas ni ei muuta ku jeppikseen.
Aina ei kundia kuitenkaan viety niin vain jeppikseen; piti siinä vähän vastaankin pistää. Kundit oikeen kragas, mut siihen aikaan oli nii paljo bamarii että ne nappas hyvin äkkii semmoset kundit bokaa. Jotkut olivat suorastaan tunnettuja pahapäisyydestään. Semmoinen oli Lenkkakin, jota ei yksi tai kaksi poliisia pidellyt. Kerrankin toi Lenkka painu ulos ja samassa luffaa slurkit sen perään. No kolmeen kundiin ne alko föraa sitte Lenkkaa ja ne issikan otti sitte, ja tällä yhellä slurkilla oli sablika ihan vääränä. Ja sit ne alkaa skuffaa sitä Lenkkaa sinne issikan roskaa sitte ja kun nää kolme slurkkii sitä skuffaa sinne, ni koko roska kaatu. No loppujen lopuksi, väsyhän se Lenkka sitte, kolmen slurkin alla, ni sinnehän se jäi, ja ne föras sen Penkereelle sitte, pani boseen sinne.
Joskus poliisi pääsi kuitenkin yllättämään suorastaan housut kintuissa, niin kuin senkin kundin, joka kertoi: Mä menin Hagiksen skinderiin knubbille enkä hiffannu kun byylis tuli stritille ja tarttu flinderiin ja föras mun boseen. Saattoi kundi olla sammunutkin, ja silloin poliisin herättely ei ollut hauskimpia: Sitten mä snadisti hogasin, kuka mun klabbiin sparkkasi. Se oli glanssinappinen ja sproogas mulle näin: "Kundi, nyt singrataan me boseen päin!"
Näin oli ennen. Erityisesti kieltolain aikana poliisit vahtivat ja valvoivat kansalaisten alkoholin käyttöä ja myyntiä. Skiivaa mä trokasin, densaa mä dokasin, jouduin illalla kyttikselle!, oli monen kohtalona Mutta kyllä fyllanen kundi sai varoa poliisia 1950-luvullakin: Ota iisisti, ettei koudet nappaa sua katiskaan, varoitti kundi silloin kaveriaan. Ja samanlaista suukopua syntyi 1980-luvullakin: Ne kaks kyttää väitti et me oltii muka dokattu, mut sit jätkät näytti törkeesti hanuria niille kytille. Mutta jos huonosti käy, niin poliisiasemalle viedään vieläkin: Kytät haki eile Pekun ku se oli hiljases kunnos.
Harva asia on kaikkiaan herättänyt stadin kundin mielessä erilaisia tunteita niin paljon kuin poliisit. Sen näkee siitäkin, että stadin slangissa on poliiseista käytetty useita kymmeniä eri sanoja. Niistä tosin osa on ollut hyvin harvinaisia ja lyhytikäisiä, mutta suhteellisen vakiintuneitakin sanoja on ollut paljon. Niistä tavallisimpia ovat olleet juuri jebari, jeppe, koude, koukku, skoude, kyttä, slurkki, bamari, pamari sekä varsinkin aiemmin byylari, byylinki ja dekkari. Pollari ja poldekin ovat olleet käytössä, vaikka ne ovat pikemminkin kuuluneet pikkupoikien leikkiin: braijataan tai brassataan rofee ja poldee.
Eri tehtävissä toimivillakin poliiseilla on ollut eri nimityksiä. Itse asiassa dekkari ja kyttä ovat alun perin tarkoittaneet ei-virkapukuista etsivää poliisia. Asfalttiskoobari, ratsujeppe ja ridisskoude ovat olleet ratsupoliiseja, ja kansalaisten seksuaalista käyttäytymistä ovat puolestaan valvoneet pillupoliisit ja vittukytät.
Poliisien ulkoasuun liittyviä nimityksiä on myös useita. Glanssi- tai kiiltävänappinen tai nappikalle tai -kauppias tuovat kaikki mieleen poliisin virkapuvun, johon vielä vuosisadan alkupuolella kuuluivat komeasti kiiltävät napit ja kypärä. Kypärä vaihtui virkalakiksi, ja sen perusteella poliiseja on varsinkin 1950–60-luvulta lähtien kutsuttu myös jauho- tai paskalakeiksi sekä valko- tai sinivuokoiksi. Kissalan pojat saattaa puolestaan liittyä poliisin virkamerkkiin, leijonaan, tai sitten siihen, että poliisit liikkuvat yleensä pareittain.
Monet poliisia tarkoittavista sanoista ovat suhteellisen vanhoja. Ruotsalaisten rikollisten kielestä ovat peräisin ainakin byylari, jebari ja dekkari. Byylari ja byylinki periytyvät alkuaan ruotsalaisten kulkukauppiaiden salakielestä, missä sana byling on tarkoittanut maalla toiminutta kylävirkailijaa, maalaispoliisin edeltäjää (ruotsin by 'kylä'). Myöhemmin byling-sana on kulkeutunut Tukholman alamaailman kieleen, missä sitä on käytetty poliisista. Samasta Tukholman rikollisten slangista ovat peräisin myös jeppe ja jebari sekä alkuaan etsivää poliisia tarkoittanut dekkari.
Kyttä ja sen vanhempi muoto kyttäri tulevat puolestaan suomen kyttäämisestä. Ruotsin kielessä 'kyttääminen' on luuraamista (ruotsin lura), ja slurkki on hyvin voinut kehittyä tästä sanasta. Koude ja skoude -sanojen alkuperän selvittäminen on hankalampaa. Tarjolla olisi englannin sana scout, joka tarkoittaa mm. 'tiedustelijaa'. Toisaalta koude- ja skoude-muodoista koude (goude) on selvästi vanhempi, ja sen rinnalla on lisäksi vanha poliisia tarkoittava koukku-sana. Tuntuu luontevalta johtaa koude ja skoude -sanat koukusta, mutta jäljelle jää kysymys siitä, miksi poliisia on nimitetty koukuksi.
Mutta kaikkea muutakaan ei voi selittää. Mieleen tulee vanha sanonta: Indari smyygaa skinderissä ja dekkari snobbaa (tai blokkaa) daggaria. Mistä tämä sanonta on syntynyt ja kuka sen on keksinyt? Siinä kysymys tietäville.




STADIN SLANGIN SYNNYSTÄ JA SEN MUODOISTA

1) Tsilarissa 1/2003 Matti Viskari pohdiskelee slangin syntyhistoriaa. Hänen mukaansa slangin syntyalueita olisivat olleet Skattan sotasatamien ja Kampin narikoiden seudut, ja slangin synty palautuisi aina 1800-luvun alkupuolelle saakka. Perusteluna Viskari viittaa vanhan slangin venäjästä, saksasta ja jiddisistä tulleisiin sanoihin.
Käsitys, jonka mukaan vanhan Stadin slangin ydinalueita olisivat olleet Pitkänsillan pohjoispuoliset työläiskaupunginosat, perustuu ennen muuta Heikki Wariksen 1920-luvulla tekemiin aikalaishaastatteluihin. Slangin synnyn ajoittaminen 1800-1900-lukujen vaihteeseen perustuu myös Wariksen arvioon, mutta sitä tukevat myös esim. pilalehti Kurikassa esitetyt tiedot.
Vaikka vanhan slangin ydinalueita ovatkin olleet Bärgga, Sörkka ja Heruli (sekä myöhemmin Valkka), vanhaa Stadin slangia on varmasti puhuttu myös Pitkänsillan eteläpuolisissa työläiskaupunginosissa, Ruoholahdessa, Kampissa ja Punavuoressa. Heikki Wariskin mainitsee tunnettuina sakkeina Sörkan sakilaiset, Kinkan (Kinaporin) sällit ja Röban gibat.
Heikki Wariksenkaan tiedot eivät yllä 1800-luvun loppupuolta kauemmaksi. Toisaalta ei ole syytä epäillä 1800-luvun puolella syntyneiden aikalaistodistuksia tai Kurikan tietojen todenperäisyyttä. Nähdäkseni voimme hyvin lähteä siitä, että se suomalais-ruotsalais-venäläinen kielimuoto, jota olemme tottuneet pitämään vanhana Stadin slangina on syntynyt siten, kuin Heikki Waris on asian kuvannut.
Kokonaan toinen asia on, millaista slangia sitä ennen Helsingissä on puhuttu. On tietoja siitä, että ruotsinkieliset koululaiset ovat ainakin 1890-luvulla puhuneet omaa slangia. Siitä on tallennettu joukko sanoja, jotka esiintyvät myös vanhassa Stadin slangissa. Vanhassa Stadin slangissa on myös sanoja. jotka palautuvat Tukholman koululaisten slangiin. Ne ovat varmaankin tulleet vanhaan Stadin slangiin juuri Helsingin ruotsinkielisten koululaisten välityksellä.
On myös hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä, että myös ruotsinkielisillä ”katupojilla” ja alamaailman edustajilla on ollut oma slanginsa jo ennen meidän tuntemamme Stadin slangin syntymistä. Se selittäisi osaltaan sen, miksi vanhassa Stadin slangissa ruotsalaisilla sanoilla on niin suuri osuus, samoin kuin sen, mitä kautta vanhaan Stadin slangiin on tullut sanoja Tukholman rikollisten slangista. Vanha Stadin slangi olisi siinä tapauksessa kerrostunut aiemman, ruotsinkielisen slangin päälle.
Mutta on huomattava, että jos tällaista esislangia on ollut olemassa, se on ollut nimenomaan ruotsin kielen slangia (aivan kuten Helsinkikin on ollut ennen 1870-luvulla alkanutta suurta muuttoa lähes ruotsinkielinen kaupunki). Mahdollisesti osa Stadin slangin venäläisperäisestä sanastostakin palautuisi jo tällaiseen ruotsalaiseen ”esislangiin”. Tällaisesta ”esislangista” ei vastaani kuitenkaan ole tullut tietoja, mutta asian selvittäminen vaatisi ennen muuta Helsingin ruotsin kielen historian tutkimista. Siinä vetoankin Mona Forsskåhlin ja muiden ruotsin kielen asiantuntijoiden apuun.
Venäläiset sanat samoin kuin juutalaisten kielestä tullut kaveri-sana ovat voineet tarttua vanhaan Stadin slangiin kyllä hyvin milloin vain 1800-luvun lopullakin ja jopa 1900-luvun alussa; niiden lainautumista ei tarvitse palauttaa 1800-luvun alkupuolelle saakka. Monet vanhat Stadin kundit (Kalliosta) ovat kertoneet, miten he poikina kulkivat päiväkaudet venäläisten sotilaiden mukana. Heillä oli hyvin läheiset välit venäläisten sotilaiden kanssa, ja kasakat antoivat heidän ratsastaakin hevosillaan. Samat vanhat haastateltavat ovat myös muistelleet, miten he kävivät ostamassa ensimmäiset pukunsa tai pitkät housut juutalaisten narinkoista Kampista.
Matti Viskarin ajatukset ovat kiintoisia ja virikkeitä antavia. Kaikkea emme valitettavasti kuitenkaan pysty jäljittämään.

2) Tsilarissa 2/2003 Eddu Janzon kysyy, kummat muodot ovat oikeita vanhassa Stadin slangissa: dokata, plisata, duunata vai dokaa, plisaa, duunaa. Vaikka en mielellään asetu erotuomariksi, koska slangissa monet asiat voidaan sanoa monella tavoin, yritän selvittää Eddun kysymyksen taustoja.

Vanhassa Stadin slangissa on tavallisemmin sanottu dokaa, plisaa, duunaa. Esimerkiksi Eerikki Meriluodon toimittamassa Sakilaisen sanakirjassa esiintyy infinitiivimuodot blukkaa = lukea, bollaa = varastaa, koisaa = nukkua, ronttaa = kantaa, slumppaa = ostaa jne. Myös Eero Salolan Ilman fritsaria -kirjassa infinitiivimuodot ovat tätä tyyppiä: esim. ”Just sil kielel kun kundit puhuu ja jota maijarit skoles ei anna spraakaa ja ei koskaan skribaa.” Samat muodot ovat yleisiä myös nykyslangissa, esimerkiksi: Mun piti duunaa se fillari kondiksee, Viittiks roudaa nää kamat meille.
Myös murteissa käytetään sellaisia infinitiivimuotoja, joissa ei ole ta-, tä-ainesta. Sanotaan esimerkiksi: Pitäskö tohon ny vastaa jotaki!, Mä sain pelkää nii kauheest, Mun piti hyppää nii korkeelle ku mä vaan pääsin. Tällaiset muodot ovat ominaisia nimenomaan Uudenmaan suomalaismurteille, mutta niitä tavataan myös etelähämäläisissä murteissa, eli niissä murteissa, joiden alueilta Helsinkiin on 1800-luvun lopulta lähtien (ja osin aiemminkin) muuttanut paljon suomenkielistä työväestöä. Näiden muotojen syntymekanismit ovat olleet aika mutkikkaita, mutta olennaista niiden synnylle on ollut ruotsinkielen ja kaksikielisyyden vaikutus. Näistä uusmaalaisista ja etelähämäläisistä murteista vastaa, pelkää, hyppää -tyyppiset infinitiivimuodot ovat periytyneet Helsingin puhekieleenkin, ja niiden mallin mukaan on sitten muodotettu myös dokaa, duunaa -tyyppiset muodot. (Osittain dokaa, duunaa -tyyppiset muodot ovat myös Helsingin puhekielessä ruotsinkielisyyden ja kaksikielisyyden vaikutusta ja siten omapohjaisia.)
Myös Stadin slangin suursanakirjassa on käytetty dokaa, duunaa -tyyppisiä muotoja hakumuotoina, koska ne ovat astetta aidompia kuin kirjakielisemmät dokata, duunata -muodot.(2003)


Huom.
Alkuperäistekstien kursivoinnit eivät toistuneet säädyllisellä tavalla, ne ovat poistuneet tekstistä. Pahoittelen.