Slangia käytetään yleisimmin puhetilanteissa. Yksinkertaisimmillaan se on tässä ja nyt -henkistä merkkikieltä.
”Rami, mitä sä duunaat?” toinen näyttää polkupyöränpumppua ja voi lisätä: ”Miltäs näyttää?” ”Sotketaanks Fölikaan?”
Keskustelun aloittaja pääteltyään pyörän olevan ajokunnossa ehdotti lähtemistä Seurasaareen uimaan/bongaamaan/tapaamaan tuttuja jne.
Milloin puhujilla on yhteinen ”ympäristö”, voidaan vaikka puhuessa käydä seuraava viestienvaihto:
”Mä treffasin täs Todenki.” ”Mitäs sille?” Jollei vähään aikaan ole pidetty yhteyttä ja /tai aihe on etäisempi, aloittaja pohjustaa:
”Mä treffasin täs Toden, ku molin tos viikol spilkkaamas Lamikses.
Kait sä Toden muistat, sen Femman-Lissun broidin, ku tšittas brekkiksest?”
”Mis päin se nykysin hilluu? Vieläks son samanlaine happo?”
Seuraa kerrontavaihe, jolloin virkkeet pitenevät ja slangiin alkaa vaikuttaa kaksi toisilleen vastakkaista ilmiötä.
Toinen on urautuminen eli käytetään suhteellisen suppeaa sanavarastoa (ei tarvitse ”hakea” sanoja) ja toistoa.
Luovana tämä voi olla esimerkiksi äänneasultaan samantapaisilla sanoilla leikittelyä.
Monet tahattomat lipsahdukset johtuvat juuri tästä. ”Heti ku se sai hilut kintuist, se läks hillutteleen ja rillutteleen.
Parin viikon pääst sil ei enää ollu hilun hilkkuu. Sit se hilautu yhen happokingin jengiin.
Nysse rahtaa hapatust hilpereille ja vilpereille.”
Toinen on ainutkertaisiksi jäävillä ilmauksilla elävöittämispyrkimys, sillä kerronnassa puhujalla on aikaa
ja hän seuraa kuulijan reaktioita. Tarinan edetessä kuulija tiivistää asiasisältöytimen ja eläytyy herjanheittotunnelmaan.
Kirjoitus testattava lukemalla ääneen
Slangia puhutaan tuttujen kesken yhteisistä asioista (”oltiin pyöritty samois mestois ja tšennattii samat tyypit”).
Avain slangiin onkin noiden kuvioiden hallinta eli ajatteleminen slangiksi (yksittäisten sanojen pänttääminen
ja upottaminen yleispuhekieleen ei ole ”tšennaamista”), minkä huomaa vaikkapa esimerkit suomentamalla
tai koettamalla sanatarkasti kääntää kirjakielestä slangiin. Tällöin tiedostaa slangiksi kirjoittavan pulmat:
vastavuoroisen suhteen puute tiettyyn kuulijakuntaan ja kuvatun ympäristön vihjeniukkuus saavat luopumaan merkkikielityylistä,
vuoropuhelun täytesanatkaan (yks, se, toi, sit, tollai, sanajaksoja osoittavat ärräpäät jne.)
eivät näytä kovin usein esiintyvinä paperilla hyviltä.
Kirjoitettaessa ja luettaessa hahmotetaan puhetilannetta pitempiä jaksoja,
jolloin kynänkäyttäjässä heräävät toisaalta vaihtelun- (faija, fatsi, fade, farsa)
ja selittelynhalu (sivulauseiden ja määreiden lisääntyminen sekä virkkeiden piteneminen),
toisaalta tyylin hiominen ja harkitun nasevuuden (etenkin uudismuodosteet opiskelijaslangissa, sisäpiirin hoksausvitsit yms.)
voivat johtaa tekstin uudismuokkaukseen ja "”yllä sillä oli oma nimityskin, mutten saa sitä nyt päähäni" hautumaan panemiseen.
Puhetilanteissa ei jäädä miettimään, vaan selvitään yleiskielen sanalla
esim. sliiraa: kurvaa, kaartaa, nuolee nurkkii, vetää mutkat kaheksikoks, stikkaa ravat seinille/klabbeille/punteille/öögaan, niin et…).
Slangiksi kirjoitettaessa nyrkkisääntö voisi olla ”Hahmota, mitä tarinassa tapahtuu, unohda sanat ja kerro elämyksesi.
Lue valmis teksti ääneen.” Nähtäväksi jää, johtaako kaksipuolisen slangisanakirjan ja haikailtujen slangikieliopin ja
”slangia vai ei” -raadin mahti kirjallisen slangin ja oikein slangikirjakielen syntyyn, toivottavasti ei sentään kirjaslangiin.
Sanalähteit kolmee sorttii
Tos sanalippupuntan takan tuli fundsattuu, et kuin slangii kuuli ja millon niit sanoi bruukattii käyttää. Ite mä erotan kolmee sorttii.
Enste on sitä bamlaust, ku mä kuulin Tölikas iha skidin, ku praatattii Stadis ennen vanhaa ja hoidettiin arkihommii.
Gammelien nuoruudes ei esmes stadilaisil grejuil ja mööpeleil ollu finskei nimii - eihä soffa mikää penkki o,
länstoolist tai seslongist ny puhumattakaa, ja vietty tšöges oli särviisii jos minkämoist.
Jo iha tavalline hevonenki oli hepa, hespa tai hestika ja se draisas tšärroi tai kutšei.
Sitku Viikmannesit tuli Salmeloit, Karlssonneist Kanervoit ja Ricandereist Periviitoi, tietty himas hurri ja
tšögesvenski oli pannas ja skolas maikat käytti punapännää. Šinglatun niskan myöt slobon tulo gartsoille tyssäs.
Hurreille seuraava knokkaus oli kolkytluvun kielikränä.
Toi tän vuossadan aatteen puolest -popula karsi munkin kuulemaa kielt niin, ettei mun mutsi ja fatsi just käyttäny svenskei sanoi.
Fadelle ainoo hetki oli syksyl markkinat, jollon se tordsil meni tšöökkarilaisest botsgist tšöbaan vasbuukkei ja
kaveeraski fiskarin kans ”ku Tšöökkaris on redii poppoot, muut bamlatkoo Härmäs finskii, et itekki snaijaa”.
Toiseks viiskyt- ja kuuskytluvul mä tietty opin skolelaisten kielt.
Enste oli moodes italjaanojen oo-soole-miiot, tsaut, straadat, fiiut, makaroonimambot, lollot ja ragatsit.
Sit tuli Elvis, rokki ja Biitlesit, ja hitti- ja kudesanat lontsgattii Jenkeist:
farmarihousuist tuli farmarit, joka jannul piti olla jamekset, sit niist tuli jiinssit ja levikset.
Reklaameis vaan Piippolan faarin skloddeille plisataan farkkui.
Janarit retkahti letkikseen, reissas Majorkalle ja niille Spiidi Kontsales oli olee, adiioos ja asta-la-vista,
mut stadilaisille on spanskeilt piisannu donna, aablaa ja bailut.
Kolmas sanamesta oli faijalt opittu kakskyt- ja kolkytluvun bamlaus ja tietty ne kasarmi- ja korsustoorit.
Tais se olla jotenski samanlaist aikaa ku mun nuoruudes: sillonki tuli šlaagerisanastoo:
jatsi, hotti, foksi, slovari, ja kledjui oli golffarit, jatsarit ja stetsonit.
Ku fundsaa, mitä sitä ite bamlaa, niin ton tsaarinaikusen saa kaseeraa, harvaha sitä enää bonjaa, ja Stadiki on ny iha toine.
Ku treffaa gamloi skolekamui, siin juttu koht slidaa tutul stailil.
Täs Slangijengis taas treenaantuu faijan polven ja viiskytluvun sprookaus.
Mut on se surku, ku gamlat huulet unohtuu. Voisha sitä koglaa, jos hypnoosis, ku o rukattu klokuu taaksepäin,
joku bamlais samal viisii, ku aikanans gartsal.
Slangi alko blumstraan
Ku Hesaan Oobun bulin eldiksen jälkeen rupes flyttaan jengii byggaan Stadii,
tänne mahtu niin hurrii, härmäläist ku slobooki, ja täst baabelist sit synty slangi, ku folkalle ei enää piisannu henduil bamlaamine.
Täst vinkkelist slangi on pärjäämiskielt, niinku pidgin, kreoli ja skönemannienkku.
Näille on yhteist muotojen köyhyys, snadi sanavarasto ja kielen kivettymine - luovuus ja vaihteluha vaa duunaa häikkää.
Slangil ois ollu hyvät mässelit jäädä jelppisprookiks: popula budjas suht snadil alueel, mitää bulei flyttibuumei ei ollu,
vaa landelt tullu poppoo painu piioiks, puotipuksuiks, lagereihi ja verstaisii stadilaistuun:
sauna oli bastu, laiva botsgi ja raha fyrkka, ja sit oli tietty iha nyyat juitsut ku skuru, simmis ja parkki.
Mut viimestää ku nälkäraja oli förbii ja Vironniemi fulsat, slangi alko blumstraan. Enää ei piisannu yks stenu,
vaa ku jengit sgragas, flaias stegut, stebut, stenarit, skaijerit, musut… Mjölkkiksest tšöbattii milkkii ja skidit drikkas mölöö.
Raflan menyys huggel sai vodaa, vasserii, vatuu, huuberii (huuberin kaljaa) ja hokarii (hoo-kaks-oot).
Stadis ei muugist tšiigata longaan, ja slangiki on fleksiibelii: gård/gata:
kartsa/gartsa, tåg: toge/stoge, hjälp(a): jelppaa/jelppii/jeesaa/hilppaa/helppii/ jelppari/ jelppis/ jelppi/helppi.
Mut toisaalt paljasjalkasen erottaa esmes siit, mite se böijaa sanoi: fot: futata/fudata futis/fudut, mut klabbi/klabari:
guta:gutat/guudis; mude:mudet: kude:kuteet; spitta:spittat; Stokka: Stokkal; Nokka:Nokal; Töölö:Töölööseen;
(s)telninki: stelningin; vänkä: vänkän; staka:stakan, slurkki: slurin; folkka: folkan/folkkis; jeppe:jeppis, jepari: jepis.
Gamla slangi slyyt?
Gamla slangi monien mielest oli slyyt, ku alko finlandisiirung eli ku eksjanarit hogas, et slangi on vierast kielt,
ku tarttee kääntää, mut kuiteski hollaa eros finskist, ettei joka heinäkenkä bonjaa sitä.
Simmareist tuli uikkarit, safkiksest ruokis, smirgarist/smörgarist voikkari, jelppiksest appis/appari.
Stadin kartaltki on häippässy Högga/Högis, Brunssa, Brendika ja Sandis,
aitanpolul astelleist ku kotiseututuntemus paljastuu Korkiksest, Kaivarist, Kuliksest ja Hietsust.
Gamlat slangimestat Rööperi, Skatta, Tölika/Tölikka ja Gresa elää viel (koht kai tuubi föraa Mellust Ruohikseen), ja ylen fiini saviini sakaa mistiin, ku se vääntää Laajiksest Deegiksen ja skönest kauniin.
Mut onha slangin synnyst seki teoria, et sois snadin poppoon salakielt, sakilaiskielt.
Mut Stadis on vissiin ain piisannu lössei, sillonha jokasel ois ollu oma slangi - mitä vitsii siin ois, et grannejengi snaijais juitsut.
Tällasen kielen piikkiin on tokattava monet röökiin, brenkkuun, fyrkkaan, bamariin ja gimmoihi liittyvät ”tabusanat”,
ku on päiväperhoi ja insaideriporukan bruukis. Sama jellaa perinteist arvotust muistuttaviin hupisanoihi
niinku hellapoliisi, painimatto, levee heinä, parkettikosmetologi.
Salaisuuksil on kuiteski tapan paljastuu: slangi levii provinsseihi. Mut Stadis on totuttu pärjään.
Jos vaik taas öpnattas svenskin dosa (=rasia) ja duunattas nyyaa, onha sielt ennenki tullu dösän toosa smettas tuusannuuskaks.
Kieli ku ei kaikil böijaa
Ku joku tyyppi on flytannu Tohmajärvelt Stadiin, se skrivaa himaan, et son hyyränny kämpän Gresäst ja dallaa Lönkkää Kolmelle sepälle
ja bytsgää siel fyyrän skuruun, ku son Tölikän Essol smörjärinä. Liksafyrköil son tšöbänny nyyät byygät ja skrällän ja börjänny röökään.
Vaan ei jellaa noi kuviot, ku bamlataan slangii. Finskis (unkaris, turkis ja mongolis) on vokaaliharmonia
eli jos sanas on A, O tai U, siin ei voi olla Y:tä, Ä:tä eikä Ö:tä (pastöroitu milkki luetaanki pastoroitu,
ja ne kisat on olumppialaiset tai ölymppiäläiset). Kieli ku ei kaikil böijaa.
Mutku Härmäst skiglataa landen yli Svenskeihi tai Viroon, voiki ekas tavus olla Y, Ä tai Ö
(Umlaut, Ablaut) muttei myöhemmis: bygga, fylla, rökar, läxa.
Sama juitsu on monis slangisanoiski: bögat, bytsgaa, bööna, fönari, lyysaa, symffaa, tšöbaa.
Mut regeli ei jellaa kautta linjan: plärää/plaraa, skyfä, syynää eikä etenkään härmäläisperäsis: jässäri, järkkää, välkkäri.
Ja viel on slangisanoiski Jengil šiftii: dyny pisti kaks, dynu kaks ja dynsa oli yhel;
dösa (3), dösä (2); pläägät (4), pläägat (1), pökrää (3), pökraa (2); ryysaa (4), ryysää (2), ryysii (1); Sörkka (4), Sörkkä (1);
sytskäri/sytkäri (4), systkari (1); sydäri (3), sydari (2), sydis (5); löhäri (4), löhöri (1); mönjä (4), mönja (2).
Saviineille ei voi sanoo muut, ku et Stadin kundit tšennaa nää jutut jo ennen, ku opet pääsee jankkaan suomee.
Mitä kielt toi on?
Slangii jotku pitää salakielen, snadin insaideripoppoon homman ja liittää sen ties mihi jäynäst vaglaamisee.
Just toi bamlaamist snaijaamaton jengi duunas juitsut tutkii slangii.
Jenkeis hogattii anran bulin krapinan aikaan, et sinnehä oli flytannu folkkaa ties mist: oli sakuu, japsii, makaroonimamboo,
ja finskitki oli tollon Aatun kavereit. Sillo ne rupes Jenkkiläs skagaan, et iha tavallisis brevuiski kulkis vakoilijoiden infoo.
Siks ne pisti taalat likoon buleihi instansseihi, mis breivit öpnattii ja syynattii.
Muugikset tietty skrivas himaan ties mil kielel, ja sikäläisen ohranan piti tšekkaa, mitä kielt soli.
Sitä varte ne räknäs erilaisii tunnuslukui. Esmes härmäläises skolas opetetaan, et finskis on sataa vokaalii kohti 96 konsonanttii
ja et sellane, ku bamlaa hurrii, käyttääki 161 konsonanttii, ryssänmolotukses niit on puoltoist hunttii, ja sakut pröystäilee sataseitenseittemäl.
Iisisthä tost jo tšekkaa, oliks brevun skrivannu Petsamos saksmanni vai jänkäsissi.
Valkan Eddun slangi sanskriittii?
Mut Stadin kundi ois pystyny strittaan öögaan pilkunfiilareit.
Jos Eddun stoori Valkast ois joutunu syyniin, koko tekstin konsonanteist (133 stykkee sataa vokaalii kohti) gringo oli sanonu,
et son latinaa (127) tai sanskriittii (138). Jos häiskä taas ois onnannu plokkaan slangisanat (154 konsonanttii),
sois aanannu, et siin on jonku maatuškan terkut Neukuist (150).
Sitku se nuuskija ois räknänny homman etu- ja takavokaalien suhdet (36:649)[finskeil 57:43],
sois slangin kohal fundsannu, et skrivaaja oli Tiibetist (38:62), ku A-kirjaimiiki oli nii rutost (38 prossaa)
[härmä 23 % ja tiibetti 33 %] ja vokaalil börjaavii sanoi vaan nelisen prossaa [tiibetti 2.2 %].
Mut tiibetti on ykstavust kielt, mut fiksu räknäri hogais, et pitkii sanoiha on iha tos lähel
(sanskriitti, mis A:t on 28 % ja takavokaaleit 80 %], ja niin se kekkais, et Eddun mutsi oli Tiibetist ja faija Intiast.
Skyfä-Eddii taas smyygarit ois pitäny fransmannina, ku stooris on umpitavui vaa 22 prossaa [frentsu 17, finski 47 ja saku 75 prossaa].
Teklan stooris U:n paljous ja I:n niukkuus [finskis I on yleisin vokaalin 27 %, U 10 %]
tois mieleen 119 vokaalii sataa konsonanttii kohti espanjan (122).
Juhan slangii ne päättelis spanskin tai latinistin skrivaamaks, ku siin on noit S-loppusii sanoi, ne ku on niiden monikkoi.
Tällanen räknäystouhu tyssäs USAs, ku joku siel hiffas, et yhdes kortis oli glenssaavii prikkui.
Se tšiigas niit brennaril ja hogas, et nehä on filkkaa. Sakut ku oli kekannu mikrofilmauksen.
Stadii valtaamas
Flyttaspa kerran yks heittojätkä kymmenten virtojen ja tuhansien järvien takaa siirtotyömaalle tohon Kehäkolmosen kupeeseen.
Sen ekat liksat meni porukas kaljoihi ja kuninkaankirjoihi. Mut sit se fundsas, et tarttis oppii tšennaan aboi,
ku Hesan tienoil on kymment kundii kohti ykstoist friiduu. Nii se lontsgas Karttusen Nykyslangin sanakirjan ja hogas, et iisiihä tää on:
ei tartte rasittaa yläpäät, ku alapäälki pärjää. Sit se painu pikitien risteyksen raflaan joraan ja treffaan gimmoin.
Siin nousufyllas se pisti parastaan, mut enste šingras mimmit ja sit tuli portsari.
Mut sei janarii debannu, vaa se hyyras kämpän Kehäkakkoselt, alko pitää itteens hesalaisen ja kuunnella vilt, mitä grannet bamlaa.
Se hogas, et slangin juitsu on siin, et sanast otetaan eka tavu ja seuraavii konsonanttei ja lätkästään perään IS:
roskakori>roskis, pesäpallo>pesis, ruokatunti>ruokis. Toinen konsti on räppää hännille ARI/ÄRI:
pannukakku>pannari, sydänhalvaus>sydäri, läskipohjakengät>läskärit. Sit se läks polleena ostarille heittään hetulaa.
Mut pian se jäi haavi auki, ku sei snaijannu, meniks joku tšöbaan valokopiot vai valkoviinii,
ku se sano hommaavans valkkarit, ja meinasko joku pikikseen menol pikavuoroo vai pikamyymälää.
Ja ku se oieen skarppas, noi regelit ei iha jellannukka: yks budjas Laajikses (Laajasalos) mut anra Vasiksel (Vaasankadul),
joku oli saanut loparit eikä lopparit, mut sil oli makkaris eikä makaris vodabunkka.
Sei liion bonjannu eroo sähärin, sähkärin ja sähkiksen välil.
Sit se läks ykkösis redulle Stadiin ja honas, et katukilvethä on kaksikielisii, ja kuuli Kauppahallis fiinin harbyijan froogaavan:
”Va kostar muikunmäti kilo i daa?” - ”Hunra seitenviis.” Täst kaikest se fundsas, et hurri on nykkeli slangiin,
ja painu arbikseen pluggaan sitä. Ei se mikään turha tyyppi ollu, vaan se hittas, et soli oikeel spooril.
Pian sille selkis froogaa, skrivaa, leesaa ja et ku sanan loppuun ynnää U:n tai I:n, nii sitähä bamlaa ku paljasjalkaset:
sten>stenu, ved>vedu, kund>kundi, plats>paltsi. Mut se luuli, et skutsari on metsuri ja se föras skuurit suutarmurrelle.
Nykysin se budjaa tuubin hännil ja käy kuuntelemas bamlausskaboi.
Non sille eksoottisii häppeningei, ku niis stoorit on ain menneilt ajoilt Konstanttiininkadult ja avoskuruist,
Brendikan gamlast bryggast ja niil on skidin ollu iha anrat juitsut ku böndel.
Sit se ookaa idän tomaatil ja bytsgaa busaan, jonka kyljes lukee varotukseks juntturoille: Reput tulee.
Ei ne kaikki Stadis…
Teklan ja Juhan kans fundsailtii, kummone tyyppi bamlaa slangii. Meist se tarttuu snadin, ja jengi sprookaa sitä styylaus- ja ruodisikään.
Sit treffataan folkkaa, ku ei bonjaa juitsui, ja viimestää anoppi spärraa faarttii. Mutsit panee gimulit tvettaan suun.
Täst plugganneet ja ite skolas höörnes bamlaamisest stoijanneet on ruvennu pitään slangii gartsan kundien kielen.
Wiion Osmo on hitannu räknää tällai, mimmost kielt popula snaijaa:
0.33 x neli- ja useampitavusten sanojen % + (adjektiivien % + adverbien % jaettuna sunstantiivien % + verbien %)
- 0.68 = montaks klasee skolee tarttis käydä, ennenku snaijaa jutun.
Tollai räknättyn meidän stoorit on smobigan klaaranneille (Taukka 1.8 vuotta, Jussi 2.1, Eddu 1.7, Juha kaks, Pike 1.5, Tekla kaks ja Väiski 3.4).
Sillon kundit ja friidut alkaaki bamlaa. Joku tietty sanois sitä skidien kieleks, muttei esmes Alueuutisis Kiisselin palstaka o ku 9.4-vuotiaille.
Mut slangiha ei o finskii. Ku tota kaavaa tšiigaa, nii kundi ku kundi hiffaa, et mehä lyhennetää sanoi - mist niit monitavusii sit kertys?
Samaten toi divaus meni skutsii: esmes finskis on adjektiivei ja adverbei yhteens 23.9 %, mut Jengi limboo kymmenen prossaaki.
Slangi ku ei turhii klaaraile (Kiisselil on tuplast tai triplast (101/50 lausetta) määreit ku poppool).
Ku tsaittaritekstist verbit ja substantiivit ynnätää, netotaan 57.7 %, meil jo substantiiveist kertyy sen verran
- slangiha on duunaavan bamlaust, ne selittäjät tšittaa vaa himas.
Sit on folkkaa, ku yrittää vääntää slangin stailist tekstii. Reklaameis ja kampanjois ku tarttis iskee juitsu joka globoon,
on kaseerattava turhat pulinat vegs ja samlattava just oma timangi jengi, ja sekkari skulaa, ku ne väsää pätkää telkkuun.
... sprookaus on ku just puust landanneil
Landelt flytanneet on vihdon hogannu, ettei niide seiskytluvul rustaamaa kielt kukaa viitti kuulla:
”Helsingin kaupungin eteläisen suurpiirin sosiaalikeskus Kampinmalmin terveysaseman vuodeosasto (o samma po svenska)”,
ku pitäs svaaraa: ”Haloo, Marian sairaala tohtori Varis/Maria šyykhyys doktor Krookka”.
Mut nehä onki iha sosiaalisesti ja psyykkisesti työrajoitteisii, eli joka kundi hogaa et dorgaa sakkii.
Kyl janarienki on pakko yrittää: ne dyykkaa Takahikiän stogest tunneliin stadilaistuun:
prätkäkundi on niist pärinäpoika, plötsi ja bulitšöde läskimooses ja isoiita, bilika kauramoottori tai karvaooppeli (hyvästi Mansikki!)
ja niide sprookaus on ku just puust landanneil: klabbi on koipi tai tassu, handu siipi tai räpylä,
ja ne ravaa tai laukkaa, ku jengi tšuppaa tai luffaa. Skini on niil makaroonitartsan tai luukiikku ja (sg)rode muskelimasa,
spurgu roiskisreiska tai kassialma, spuglinki yrjönaukkarinen ja krabis untokankkunen (ne kai skulaa mustaapekkaa).
Tietty tollai saviinit nettoo Wiion räknäykses pointsei vaik proffaks pluggauksen verran.
Mut slangin juju on honaamises. Tätä voi koglaa suomentamal:
”Brobban porukkaa hengas iltaisin niiden skoilan tienoilla ja me käytiin pyyhkimässä niiden knesaa.”
Kyl siin vendates kettudonitsi ja lentotomaatti menee väärään kurkkuun.
Jos sitä kävis vaik alkuasukkaast
Silt varalt, et Statšal joku froogais: ”Huastat sie savvoo?” kandsis jengil duunaa oikeen gamla kunnon ”parlööri” eli semmonen snadi böge,
mist hittais litsgi vinkkei, kuin Stadis sais söövissin skulaan. Täs ois botneks Sveitsis engelsmanneille henduun tokattu plisu.
Moikka, moron, haudi, moi, tsau, jebulis, jeh; goisuvei… kuins hurisee; tattis, sisuksiin vaa, siit vaan, grattis, gratulis.
Mitä son slangiks? Mäen bonjannu, mäen snaijannu. Mist hiffais hotlan? Tarttis hittaa bunkka Frälläkäst.
Paljonks toi bungaa? Mul ei o slabaa. Sori vaa. Ooksä kondikses? Jellaaks nää biljarit? Järkkääntyskö mulle mestaa?
Homma on hanskas. Juitsut on reilas. Mitä aikarauta repii? Mist tällasen gartsan hiffais? Suaki näkee. Pistä terkkui.
Höögeriin, vensteriin, mutkast tiet näkymättömiin kilsan verran. Venttaa, ventta liitte! Sassiin ny, (t)värtviivan!
Mis se oikeen kuppaa? Onks tietoo? Mis on konsulaatti? Mist starttaa busa Kuapijoon?
Saaks täält Kallaveen trippei? Vaan meno. Mis ois pankki, puffetti, rafla, kylppäri, skitu, levari, narikka, kapsäkki,
fooni, steederska, pirssi, hoitsu, leguri, bamari, turpari, frissa? Onks tää busa, stoge, botsgi, lentsiga menos Puijolle?
Onks sul slibarii, tipsii, henkkarii, fyrkkaa, snäkkii, šaggaa, drikattavaa esmes mölöö, vodaa lestis, tšaikkaa,
sojoo, vinkkuu, punkkuu, konkkuu, bissee, tsokoo, marsipaanii, röökii, sikruu, kolinaa? Voisiksä bytsgaa?
Siel Sveitsis reissaajat ei vissii hirvaa skruutaa, vaan pärjäilee dokaamal
ja mitä ny gutaa napostelemal (meinattu himatuliaisiks), tai sit jodlaajat ei skvalraa,
mitä kaikkee non jemmannu esmes alppitšieguraan, listas ku stoiaa lopuks färei jas numeroit.
Ei sit nälkäsen auta ku: ”Pari tollast kretuliinii, Fritsl, ja skrivaa valmiiks legurin fooninumero.”
Mä jätän fundsattavaks, kummosen tripin Kukkuklokulandias oikeen vois tehdä.
Pärjäiskö tälläsen snadin kniigan jo stoges slumpannu ja Mansest saakka sitä pluggannu saviini Stadis?
Mitä sille tarttis kertoo, et se pääsis ees Fennian päiväjortsuihi ja spaarais vaik tšengas paluubiljarin?
Entäs jos Muaningan šarmööril kävis flaksi ja se solkkais syntymäviäril leuvvoil vaik: ”Haudi marsipaani, paljonks bungaa hotla?”
Tästhä edellisesti stogest landannu pimatšu melkeen pökrais: ”Ny alakaa makkee elämä.
Tualla ulukommuan immeisel on vyrykkää ja oikeen hotelli niinkun Kuuselan Armin Killillä.”
Pari näkökulmaa slangiin
Kun ressaantunut juppi liiraa Kolohvillaan Sellin paariin rillatulle roilerille, kyseessä on tuskin stadilainen,
mutta kertojalle täydet pisteet supisuomen järjestelmän hallitsemisesta
(esim. sanan alussa vain yksi konsonantti, b, d, f, g ja š ovat vierasperäisinä saaneet kotovastineet,
Sana päättyy vokaaliin, l:ään, r:ään, n:ään tai s:ään jne.).
Täydennyksenä perinteiselle slangitutkimukselle (sanastus, alkuperä, ajoitus, ryhmitys sakilais-, koululais-, vankila-, sotilas- jne. kieleen)
voidaan kieltä lähestyä järjestelmänä, jonka sen puhuja on sisäistänyt.
Sen osatekijöitä ovat esimerkiksi käyttöympäristö, eli mitkä sanat kuuluvat yhteen (esim. ajaa: Broidi tšöraa pakuu.
Systeri ookaa trollil. Gosari jaagaa skidit klitšust vegs. Faija raakaa/skrabaa skeggee.) tai antavat oman sävynsä jutustelulle:
onhan eri asia nuorukaiselle lähteä jatkoille misun, donnan, hameheilan, harbyijan tai tšäringin kanssa.
Slangintaitajaa voidaan pitää herkkänä kokonaisuuksille ja tilanteille, hänellä on omakohtaista kokemusta slangia käyttävästä ryhmästä.
Hän hallitsee slangin ja rennon puhekielen lomittamisen. Innostuneessa sananvaihdossa vilahtelee myös ainutkertaista ainesta:
tuttu sana saa uuden johtimen, kerrontaa ryyditetään toiseen yhteyteen tai tyyliin kuuluvalla ilmauksella
vaikkapa humoristisen vaikutelman luomiseksi - kaikki kuulijathan tietävät, mistä on kyse.
Tässä suhteessa pilakuva on verrattavissa slangitaituruuteen.
Tällaista viestintäkykyä ei saavuteta pelkästään slangisanastoja pänttäämällä.
Mikä silloin on slangia? ”Pera on spoda tyyppi. Se stondas stunden reksin puhuttelus iha pokkana.”
Kuulijalle syntyy mielikuva spodasta. Olemassaolontaistelu on käynnissä slangiviidakossa: jääkö *spoda jatkamaan elämäänsä?
”Mutsi ostaa aina niin tautisia lehtiä” -mainos oli K-kaupan katossa. Tautinen? Sairas? Huono?
Ei näkynyt jatkoa kuten ”mut mä lesaan…”, ilmeisesti tautinen tarkoittaa jotakin myönteistä.
(Alun toisella kymmenellä olevat vahvistivat sen olevan makeen, rautasen jne. synonyymi.)
Tautisella lienee edessään urakkaa päästäkseen yleisempään käyttöön, koska mielikuva on ristiriitainen ja merkityskentässä on tungosta.
Mahtaakohan synonyymiksi pääsy vaatia enemmän tunnetukea ja yleistyyköhän uuden kohteen nimitys pienemmin ja neutraalimmin eväin?
”Son oikee kana/pulu/hyyppä/koppelo/kotka/tarhavaris/tarhapöllö/haahka/huuhkaja.”
Sanat ovat yleiskieltä, mutta slangilatautuneita: joku on kai lausunut ne tietyllä äänenpainolla paljonpuhuvassa tilanteessa,
kuitenkin tuntuma meille nimettömiksi jääneistä naisista on välittynyt.
Onko slangi tällöin pikemminkin joukon mielikuvapohjainen yhteys viestintätilanteessa kuin itse sanoista koostuva kieli?
Yksi lause taitaakin kertoa sisäpiiriläisille enemmän kuin sanojensa summan: kunkin sanan taustan lisäksi tulee vielä oivalluspuoli,
missä monesti on jotakin yllätyksellistä ja luovaa ”skiglaa Turun ja Oobun välii”.
Tällaisen ruotimisurakan sälyttäminen raadille olisi sen hauskuudesta huolimatta jo melkoinen haaste.
On mahdollista kartoittaa myös vaikkapa kielen äännevalikoimaa, taivutusmuotoja, käsitteenmuodostusta ja lauserakennetta.
Tällöin voidaan yrittää vastata kysymyksiin, mikä on slangia, miten slangi eroaa toisesta kielestä ja
ovatko eri slanginkäyttäjien piirteet samansuuntaisia, elikkä olisiko olemassa ”slangiuniversaaleja”,
ja miten havaitut piirteet vaihtelevat eri aikoina, puhujittain, kulmakunnittain jne.
Tällaisessa kartoituksessa pärjätään pitkälti yhden hengen raadilla, ja tärkein apuväline on tilastotiede.
Kevään mittaan tekstinäytteet on äänteiden osalta poimittu jengin stooreista ja
lisämateriaalina on käytetty Karttusen sanakirjaa sekä Taukan, Salolan ja Jussin kirjoitelmia.
Jo ohimennenkin slangia kuullut tietää, että sanat voivat alkaa useilla konsonanteilla (skramlaa, krigu, snadi)
ja vierasperäisiä konsonantteja vilisee (brenkku, safka, skiglaa).
Tilastollisesti vallitseekin erittäin merkitsevä (0.1 % todennäköisyys) ero suomen (96 konsonanttia sataa vokaalia kohti)
ja slangin välillä (suhde 141:100 aineistossamme). Sanansisäisissä konsonanttirypäissä slangi on monimuotoisempaa.
Vokaalilla alkavia sanoja slangissa on yllättävän vähän (suomi 13.8 %, ruotsi 15.7 %, mutta slangi vain 4.8 %,
ero on tilastollisesti erittäin merkitsevä). Slangi suosii u:ta sanan loppuäänteenä (10.6 prosenttia sanoista, suomi 3.4 %).
Stadilaisilla on taipumusta lyhyisiin vokaaleihin, diftongeja on vähän (suomi 28.5 %, slangi kahdeksan ja puoli,
ero on tilastollisesti erittäin merkitsevä), etenkin u-äänteen sisältävät diftongit ovat slangissa harvinaisia
(suomi 13.3 %, slangi vain 0.4 prosenttia, ero on erittäin merkitsevä).
Taivutusmuotoja on Paunosen kirjassa käsitelty monipuolisesti, ja me kokosimme persoonapronominien sijamuodot.
Käsitteenmuodostusta on tutkittu perinteisesti sanojen alkuperää selvittelemällä.
Jengillä reilusti puolet on ruotsalaista lainaa, venäläisiä sanoja on hieman (4.5 %) englantilaisia enemmän (3.9 %).
Toinen uudissanojen muodostamiskeino on slangissa runsas (sanoista 29.5 %) johdinten käyttö. Tavallisimpia ovat -ri ja -is -loput.
Slangin lauserakennetta luonnehtii huomattava vaihtelu jengiläisten välillä sanojen ja lauseiden lukumäärässä virkettä kohti,
puhekielilähtöisen slangin olisi odottanut olevan lyhyttä.
Lauseenjäsenistä attribuutteja ja adverbiaaleja on niukasti asiaproosaan verrattuna.
Näin tilastollisin keinoin voidaan tutkia, onko teksti todennäköisesti slangia.
Suomalaisesta nuorisoslangista
Slangin määrittelyä.
Hakulisen ja Ojasen mukaan slangilla tarkoitetaan yhteiskunnan tietynlaisten ikä- ja harrastusryhmien käyttämää kielimuotoa,
joka on varsinkin sanastoaineksensa osalta nopeasti muuttuvaa ja tietoisesti yleiskielestä poikkeavaa.
Sen voimakkaasti affektiiviset ilmaukset vaihtuvat usein uusiin joko kielen omista aineksista muodostettuihin
tai muista kielistä lainattuihin ilmauksiin (Hakulinen & Ojanen 1970, 192).
Slangin erottaminen muusta kieliaineksesta on usein tulkinnanvaraista: olisi erotettava slangi tavallisesta puhekielestä
ja vanhoista kansanomaisista affektiivisista ilmauksista. On tehtävä ero myös slangin ja paikallisen puhekielen, murteen,
ja eri murteiden sekamuotojen välillä. Esimerkiksi radio ja televisio ovat levittäneet Helsingin puhekielen muotoja muille murrealueille
(esim. mä; sä; me mennään; se puhu eile). Slangi eroaa myös salakielistä (ks.esim. Ojanen 1907),
jotka poikkeavat normaalista kielenkäytöstä vain sanansisäisin johdonmukaisin muutoksin
(esim. kinasarja = sanakirja) tai erialaisia prefiksejä ja infiksejä käyttämällä (esim. sadevenakidevirja = sanakirja).
Salakielistä puuttuu siis omaperäinen sanastoaines.
Slangissa voidaan puhujaryhmittäin erottaa alalajeina mm. koululais-, nuoriso-, huumeidenkäyttäjäin-, alamaailman,
vankila- merimies- yms. slangimuodot. Ongelmana on tällöin slangin ja ”ammattikielen” (engl. Jargon) rajankäynti:
milloin ilmausta voidaan pitää vain tietyn sosiaalisen taustan tai koulutuksen omaavien kieliainekseen kuuluvana.
Slangin syntymisen perustekijöinä voitaneen pitää viestivää ihmisryhmää, joka toimii tietyissä ulkoisissa olosuhteissa
(esim. vankila, armeija, koulu, öljynporauskenttä, nuorisoleiri jne.) ja joka nimeää ympäristöään ja toimintojaan.
Nimeämisen tarkoituksena on sekä ryhmän sisäisen viestinnän helpottaminen ja yhteenkuuluvuuden lisääminen
että ulkopuolisten sulkeminen ryhmän toiminnasta, ts. salakielen luominen.
Slangia käytetään lähes yksinomaan puhutussa muodossa, eikä sen kirjoitusasu näin ollen ole vakiintunut,
mikä ilmenee esimerkiksi englantilaisista slangisanakirjoista (ks. esim. Englantilais-suomalainen … 1974).
Slangi ei ole puhujansa hallitsema ainoa kieli, vaan sitä käytetään vain tietyissä sosiaalisissa tilanteissa.
Sen luonteeseen kuuluu myös sen jatkuva siirtyminen käyttäjäkunnalta toiselle:
sekä vanhemmalta ikäpolvelta nuoremmalle että sosiaaliselta kerrostumalta toiselle.
Viimeksi mainitussa tapauksessa saattaa ilmausten sivumerkitys muuttua, voipa alunpitäen slangisanaksi luokiteltava ilmaus
kulkeutua aina yleiskieleen asti (esim. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa esiintyvä ”purnata” levisi 1950-luvulla nopeasti yleiskieleen.).
Simo Hämäläisen mukaan sanavarastoltaan monipuolisempia suomalaisen slangin muotoja ovat Helsingin slangi ja sotilasslangi
(Hämäläinen 1964, 53, 63). Bergman korostaa, ettei slangia voida pitää omana kielenään, koska siitä puuttuu omaperäinen kielioppi,
vaan se on vain sanastoainekseltaan omalaatuista noudattaen yleispuhekielen taivutusta ja lauseenmuodostussääntöjä (Bergman 1964, 74-75).
Hämäläisestä slangin ilmaisuvarat ovat niiden näennäisestä runsaudesta (esim. synonyymien suuri määrä) huolimatta melko yksipuoliset ja niukat,
sillä sanasto koostuu enimmäkseen nimi-, laatu- ja teonsanoista, muihin sanaluokkiin kuuluvat sanat slanginpuhujan on otettava yleiskielestä
(Hämäläinen 1964, 62). Slangin sanavaraston rakennetta ja konkreettista luonnetta voidaan verrata lapsen kielenoppimiseen:
substantiivit ja verbit ovat ensisijaista ilmaisumateriaalia, sanavarasto koostuu lähiympäristön esineiden ja
ilmiöiden nimistä sekä emotionaalisista ilmaisuista. Yleensä slangin pohjana on ympäristön tavallinen puhekieli.
Slangille tyypillisiä ilmaisukeinoja
Bergman mainitsee ruotsinkieliselle slangille tyypillisinä piirteinä vertausten, lainasanojen, murresanojen,
sanaleikkien ja johdinten käytön (Bergman 1964, 69).
Hämäläinen puolestaan pitää slangille ominaisina keinoina johtimien käyttöä, typisteitä ja vertauksia (Hämäläinen 1964, 59).
Eri kielet käyttävät slangimuodosteissaan erilaisia keinoja, jotka ovat yhteydessä kielen omaan rakenteeseen,
esimerkiksi suomi agglutinoivana (sanavartaloon päätteitä ja johtimia lisäävänä) kielenä käyttää slangisanoissa runsaasti johtimia.
Vertaukset. Hayakawan mukaan slangia ja arkikieltä voidaan verrata runouteen: kieleen omaksutaan jatkuvasti uusia metaforia,
joista jotkin mukautuvat kielen säännöllisiksi osiksi ja menettävät samalla vertauskuvallisen luonteensa
(esim.leijonanosa, tienhaara) (Hayakawa 1968, 129-131). Vielä slangina pidettäviä ilmauksia ovat esimerkiksi seuraavat lauseet:
”Häneltä katkesi filmi pikkutunneilla.” Ja ”Hänellä on vintti pimeänä.) Vertauksen avulla ilmaus voi saada joko halventavan (pejoratiivisen), merkitystä kaunistelevan (amelioratiivisen)
tai leikkisän sävyn (esim. paskakuski 0 puhtaanapitolaitoksen jätteidenkuljetusauton kuljettaja, parkettikosmetologi = siivooja,
puistokemisti = humalainen, tippatikku = sateenvarjo).
Hämäläisen mukaan jonkin sanan saadessa metaforan tietä uuden merkityksen kaikki sen aiemmat synonyymit saavat saman uuden lisämerkityksen
(esim. korpraali > korppi < haaskalintu < haaska < pahanilmanlintu jne.):
Pejoratiivinen ilmaus vaidaan analogisesti liittää saman funktion omaaviin käsitteisiin (esim. hevonen > kauramoottori,
auto > karvaooppeli(kaurafoordi) (Hämäläinen 1964, 62).
Erisnimipohjaiset vertaukset muodostavat kaksi ryhmää, joista alkusointuinen tyyppi on esimerkiksi lasten
ja mainonnan kielessä yleinen (esim. jöröjukka, kaljakustu, villevallaton),
mutta slangi käyttää sitä verraten harvoin, sen sijaan yleisnimistettyjä ilmauksia on siinä runsaasti
(esim. auervaara, lollo, läskimooses, tekee eetvarttia, yrjöää) (Hämäläinen 1955; Laaksonen 1972).
Kielirakenteeltaan salakielenomaista slangia edustaa Lontoon ns. Cockney-slangi, joka perustuu sanaparien loppusointuihin ja assosiaatioon,
esimerkiksi ”needle and pin” tarkoittaa sanaa ”gin”, ”bacon and eggs” viittaa sanaan ”legs” jne.
(Rhyming… 1964; Jenkins 1967, 101) Cockney kehittyi Australiassa yhä enemmän salakielen suuntaan:
sanaparin jälkiosa jätettiin sanomatta, joten puhujan oli oltava selvillä alkuperäisestä pariassosiaatiosta
(esim. ”needle” oli ”gin”-sanan ”synonyymi”).
Lainasanat. Lainasanojen runsaus on slangin luonteenomaisimpia piirteitä, mihin useimmat slangintutkijat ovat kiinnittäneet huomiota.
Sanat voivat esiintyä joko täysin alkuperäiskielen kirjoitus- ja äänneasussa (esim. baby, sorry, show, shake)
tai ne kirjoitetaan lainan saajakielen mukaisesti (esim. hani < honey, mani < money,
beini < baby, iisi < easy, jees söör < yes sir, sädap < shut up).
Toisinaan sanoille muovataan kansanetymologian perusteella suomenkieliseltä kuulostava vastine
(esim. tiskijukka < disc jockey, kokis < coke/coca cola, mikki < mike/microphone).
Hämäläisestä 1920-luvun alkupuolella suurin osa pääkaupungin slangimuodosteista saatiin aikaan
joko liittämällä ruotsalaisten (aiemmin myös venäläisten) sanojen typisteisiin suomalainen johdin
tai käyttämällä vierasperäisiä sanoja sellaisinaan (esim. röökaa < röka = tupakoida, kööpaa/tšopaa < köpa = ostaa)
(Hämäläinen 1964, 176-177; Öhman 1964, 58-59).
Slangin rinnakkaisilmiönä voitaneen pitää vuosisadan alkuun asti kaupunkilaispalkollisten puhumaa ”kyökkiruotsia” / "kyökkisuomea" herrasväen piiriin kuulumisen merkkinä.
Merkillepantavaa on, etteivät näin muodostetut sanat noudata suomelle tyypillisiä äännelaki-ilmiöitä kuten vokaalisointua ja astevaihtelua,
joista jälkimmäistä voidaan pitää eräänä uudislainan tuntomerkkinä
(esim. fyrkka, Sörkka, styylaa; mude: muden vrt. made: mateen; Botta; Bottan vrt. rotta: rotan).
Kolmantena lainasanan tyyppinä on sanan lainanantajakielen äänneasua mukailemalla -
ei läheskään aina suomelle ominaiseen suuntaan kuten yleiskieleen siirtyneissä sanoissa (esim. ratti < tratti, pankki < bank) - aikaansaadut ilmaukset.
Helsingin slangille tyypillisen sananalkuisen s:n ja t:n lisääminen (esim. spökat < byxor, tšiigaa < se) myös suomalaiseen sanaan
(esim. spädä < pätkä, tšägä < säkä) (Hämäläinen 1964, 60).
Suomelle vieraana piirteenä slangissa on siis tyypillistä konsonanttien runsaus sananalkuinen kaksois- ja kolmoiskonsonantti
on lainasanoissa yleinen (esim. broidi, friidu, skrivaa, snaijaa, trokari),
joskus sana voi myös päättyä useampaan kerakkeeseen (esim. bänks, vegs).
Toisaalta pitkien vokaalien ja diftongien suhteellinen niukkuus ovat slangille luonteenomaisia.
Sanansisäisten vierasperäisten konsonanttien käyttö usein vastaavan suomalaisen kerakkeen sijasta tai
lainanantajakielen kerakkeen soinnillistaminen kuuluu pääkaupungin slangin tunnuspiirteisiin
(esim. gibale < kappale, fimdziga < femtio penni), joskin vapaata vaihtelua esiintyy runsaasti
(esim.lekuri/leguri < lääkäri, bilet/bileet/pilet/pileet < jubileum, bailut/pailut < bailas, volkkari/folkkari >Volkswagen,
felo/fillari/villari < vélocipède).
Typisteet ja lyhenteet.
Viestinnän pääaspektit ovat tehokkuus ja redundanssi, joka ilmenee tarpeettomien ja informaatioarvoltaan vähäisten sanojen lyhentämisenä.
Ilmiö on yleinen puhekielessä (esim. Helsingin puhekielessä tavallinen ilmiö on viimeisen vokaalin tai tavun loppuheitto:
Eksä sit tu. = Etkö sinä sitten tule; kakskyt = kaksikymmentä).
Zipfin lain mukaan sanat, joiden käyttöfrekvenssi on suuri, ovat keskimääräistä lyhyempiä (the law of least effort) (Psycholinguistics 1967, 155-156).
Sanojen lyhentäminen on keskeinen ilmaisukeino myös ns. lastenkielessä: pienelle lapselle puhutaan helpostiäännettävää
ts. lyhyttä ja konsonanttiyhtymiä vähän sisältävää kieltä (esim.tipu, tutua, nami),
josta kehittyy leikkiyhteisön ns. pihakieli (esim. eka, toka, motti, vika, laku, karu, karkki, purkka, farkut).
Hämäläisen mukaan yleiskielen sanojen typistäminen ja näin saatuihin kantoihin ns. slangijohtimen liittäminen
on nykyisin puhutun slangin yleisin keino muodostaa uusia sanoja (Hämäläinen 1964, 58-59).
Tavallisimmin kannaksi otetaan sanan alkuosa tai alkuosa ja joitakin piirteitä jälkitavuista.
Jo vuodelta 1916 on tietoja vielä nykyisinkin puhuttuun koululaiskieleen kuuluvista oppiaineiden nimityksistä:
matikka, alja, jomma, hissa ja fyssa, uudempia, niiden kanssa analogisia muodosteita ovat
kemma, trigga, luontsa, mantsa, bilsa, ussa, kässä ja voikka (Hämäläinen).
Geminaatan mukaantulo slangisanaan (esim. voikka, skitta, skraitta) muistuttaa
suuresti lapsille puhutun kielen vastaavaa sananmuodostustapaa (esim.heppa, ammu, nanna).
Sanojen typistäminen synnyttää usein homonyymeja (esim. villari < vélocipède/villatakki,
kessu < kersantti/tupakka, kässä < käsityö/käsitys/kätevä, senssi> engl. Sense/change).
Typistesanoja voidaan muodostaa myös sulauttamalla useista sanoista peräisin olevia ainesosia
(esim. jämppi < jämä + tumppi) (Hämäläinen 1964, 61).
Sanojen alkukirjaimista muodostettujen yhdistelmien käyttö rajoittuu suomalaisessa slangissa
vain joihinkin yksittäistapauksiin (esim. LP > älppäri, on PA, käy OY:ssä, on OK, HuK > hukki) (Hämäläinen 1955),
joskin mainonnan kieli saattaa tuoda kirjainlyhennekäsitteitä slangiin (esim. pureskella PK:ta).
Onomatopoieettiset ilmaukset. Onomatopoieettisilla ilmauksilla tarkoitetaan toiminnasta syntyvän äänen jäljittelyä sanan äänneasussa (esim. Käki kukkuu.)
Slangi havainnollistaa varsinkin verbejä akustisilla lisämerkityksillä
(esim. lumpsuttaa = kävellä märissä kumisaappaissa, käppäilee, hiippaa, jäkättää, räkyttää, klappaa, pämähtää),
jotka ovat myös kuvailevan kerronnan varsinkin itäisellä murrealueella käyttämiä kienoja.
Adjektiiviattribuutin tapaa käytetään joskus reduplikaatiotyyppistä ilmaisua (esim. Hän on ihan piupiu/heihei. Hän oli hipoissa tööttöötkunnossa.)
Johtimet. Bergman mainitsee slangisanojen saavan ruotsissa usein -is -lopun,
mistä hän mainitsee esimerkkeinä kondis < kondition, podis < potatis, portis < portmonnä, vådis < vatten, rådis < råtta jne. (Bergman 1964, 69, 73-74).
Hämäläisestä johdinten suosio vaihtelee eri aikoina ja jopa kaupunginosittain.
Suosituin ja kauimmin käytössä ollut johdin on kuitenkin ruotsista lainattu -is
(esim. ruokis, eldis, kondis, ryysis, fiilis), jota mm. nuoriso-, merimies- ja sotilasslangi käyttävät,
toisena johtimena Hämäläinen mainitsee -ari tai pitemmässä muodossa -kkari -lopun
(esim. kondari, kunnari, tikkari, muikkari, jälkkäri, ylppärit, poppari, älppäri, välkkäri, talkkari) (Hämäläinen 1964,59),
jota käytetään usein tekijänimissä kuten -uri -johdinta yleiskielessä (esim. parturi, matsuri, karkuri).
Muita johtimien tapaan käytettyjä lopukkeita ovat -de (esim. mude, fade, jäde), -ksi/-xi
(esim. vaksi, reksi), -sk + vokaali (esim. mutsi, fatsi, skutsi, rantsu, rotsi, mantsa),
murteenomainen -kka (esim. limukka, ratikka, onnikka, vanikka).
Johtimet liittyvät yleensä substantiiveihin, mutta joskus myös adjektiivi voi saada slangipäätteen.
Slangin uusiutuminen
Jatkuva ympäristön uusien ilmiöiden nimeämistarve, joka ilmenee esimerkiksi mainonnassa, pyrkii luomaan uusia ”iskusanoja”
käyttämällä yleiskielen sanoja uusissa, kuvainnollisissa merkityksissä (esim. makea/makee, ruoho, happo)
tai muuntamalla yleiskielen tai vieraista kielistä peräisin olevia sanoja edellä kuvatuin slangille ominaisin keinoin.
Kulloisenkin nuorisokulttuurin pop-idolit synnyttävät ympärilleen uusia ilmauksia
(esim. pula-ajan biitles = kaljupäinen, teräshiiri, vaaleanpunainen pantteri, makaronitartsan),
jotka ovat nopeasti käytöstä poistuvaa kieliainesta.
Sanastoa lainataan myös kansanmurteista, karkeasta arkikielestä, toisista slangin haaroista ja ammattikielistä (engl. Jargon),
joskus jo muodista poistunut ilmaus otetaan uudelleen käyttöön jne. (Hämäläinen 1964, 64).
Uutuuden ja outouden tavoittelu sekä halu käyttää mahdollisimman väkevää ja kuvailevaa kieltä vievät liiallisuuksiin ja mauttomuuksiin:
ympäristö reagoi paheksuen kirosanojen runsaaseen käyttöön, ja viestintä vaikeutuu silloin,
kun ilmaukset ovat liian omaperäisiä eivätkä pääse yleistymään.
Ennen pitkää slangin muotisanoista tulee onttoja klišeitä (biitlestukka, -paita, -keksejä; makee tukka, makeet kuteet, makee gimma).
Hämäläisen mukaan slangi on ”nimenomaan miespuolisen nuorison erityiskieltä, jossa tunnepitoisella sanastolla on keskeinen asema.
Juuri siksi [?], että slangi on ensisijassa tunteiden ja mielialojen tulkki, sen sanaston uudistuminen tapahtuu
monin verroin nopeammin kuin tavallisen kielen” (Hämäläinen 1964, 64).
Tunneperäinen aines sisältää tavallisimmin interjektioiden tapaan käytettyjä sanoja ja adjektiiveja,
joista ns. voimasanat kuuluvat vanhaan ja suhteellisen muuttumattomaan suomen kieliainekseen
(kirosanat, eritteiden ja genitaalialueiden nimitykset), adjektiivien suhteellinen osuus koko sanavarastosta on melko vähäinen.
Sen sijaan synonyymien sisältämien erilaisten merkitysvarianttien avulla voidaan sanomaan saada emotionaalista sävyä
(esim. isä: isi/isukki/papi/fade/faija/fatsi/äijä/fossiilikääkkä/taatto jne.
poliisi: pollari/jepari/jeppe/bamari/skoude/zurbaani/kyttä/slurkki jne.).
Erittäin nopeaa on sanaston uusiutuminen muotiharrastusten ja ympäristönmuutosten kohdalla
(esim. uusi musiikkisuuntaus pyrkii luomaan oman sanastonsa; huumeidenkäyttäjät vaihtavat usein suppeaa erikoisilmaustensa varastoa).
Slangiin liittyy läheisesti paikallisen puhekielen ominaispiirteitä (esim. Helsingissä loppuheitto),
se on havainnollilsta tässä ja nyt -kieltä, jonka lauserakenne koostuu ns. yksinkertaisesta koodista.
Vanhastaan slangiin liitetty ”katupoikakielen” leima selittyy sen salakielenomaisesta luonteesta rajoitetussa puhujayhteisössä
ja toisaalta kielenkäytön lieveilmiönä esiintyvästä voimasanojen käytöstä.
Slangin kielellisen rakenteen ja toisaalta sen käytön ja käyttäjien tutkiminen edellyttää usean tieteenalan yhteistyötä.
Kirjoitus on vuodelta 1974.
Lähdeluettelo
Bergman, G., Slang och hemliga språk. Falköping 1964.
Englantilais-suomalainen slangisanasto. Porvoo 1974.
Hakulinen, A. & Ojanen, J., Kielitieteen ja fonetiikan terminologiaa. Helsinki 1970. Tietolipas, 66.
Hayakawa, S. I., Ajattelun ja toiminnan kieli. Helsinki 1968. Jokamiehen korkeakoulu, 21.
Hämäläinen, S., Kirjain- ja typistesanoista. Virittäjä 1955, 241-257.
Hämäläinen, S., Slangi ja puhekieli. Kalevalaseuran vuosikirja, 44 (1964).
Jenkins, G., Personalities of language. London 1967.
Laaksonen, P., Nätti, Tulikuuma ja Tuskanpunanen. Jätkäperinteen liikanimiä. Kalevalaseuran vuosikirja, 52 (1972).
Ojanen, H., Suomen salakielistä. Virittäjä 1907, 30-42.
Psycholinguistics. A survey of theory and research problems. Ed. by C. E. Osgood & T. A. Sebeok. Bloomington & London 1967.
Rhyming slang. Reader's Digest great encyclopaedic dictionary in three volumes. London & Montreal & Cape Town 1964.
Öhman, E., Kieli ja kulttuuri. Kielitieteen peruskysymyksiä. Helsinki 1964. Jokamiehen korkeakoulu, 4.
Otsikko ja väliotsikot Johannes.
Julkaistaan tekijän luvalla.
TUNTEMATON TEKIJÄ:
OLLIN KURJUUS
Kun Ollista tuli kulkija, niin alkoi Ollin kurjuus. Hattu vinossa hän hurautti pyörällään Helsingin asemalle. Junat olivat kuitenkin muuttuneet, ja aina kunnollinen tullimies pyysi nyt nurkuen passia. Toinen vihreänuttuinen taas halusi nähdä tiketit ja passit nähtyään Allun pissalla. Asia kuitenkin unohdettiin, kun Allu esitteli piirteitään. Tämä piristi Alluakin. Olli ei jäänyt kuuntelemaan tullimiesten kurinoita. Junailija otti kuparipillin huuliensa väliin ja puhalsi kuumaan pilliin, pyörät huusivat ja niin sitä mentiin kohti Sorvan kylää.
Juna oli muovia täynnä ja junassa kävi kova mutina. Kuiskaaja Rajala kertoi Vierumäen juttuja. Jutuissaan hän viittasi tuttuihin. Kullervo Pelli Katjalasta, tuo paljas uneksija hoippuroitsi nenänpää musteessa ja parta vellissä käytävällä. Hän valitti: "Tuli vilu keskel' kattuu ja ai, kuinka niskaakin pakottaa." Etukulmassa Alli kuherteli Virtasen Patun kanssa. Moisen katselu alkoi hävettää Lintaa ja hän pyysi tuskaista pappia pistämään rilluttelulle lopun, jotta turvattomien karkulaistyttöjen ei tarvitsisi katsella. Hekottava pappi kuitenkin vain haaveili saavansa pihviä kappelista kappelin pimuilta. Linta herjasi pappia.
Vanhat piiat entinen Sylvi, Sirpa ja Kylli, sekä sokea Manta pelasivat korttia. Pelissä raha liikkui ja kaikki yrittivät tottua vilppiin. Korttihuijari pisti rahaa likoon, että Pekka saisi linnun. Sirpa sai kysyä, myikö Pekka lippua miehille, joilla oli liikaa rahaa. Pekka, jolla oli tatuoitu arpa kynnessä, vain käski Sirpaa seisomaan kylmässä. Lilli halusi seisoa kuumassa Sirpan kanssa. Muut matkustajat pelasivat panttihippaa. Lopulta Manta alkoi soittaa kuivaa, mutta nasevaa laulua. Soitto kolahti nopeasti, vaikka pelkäsi piano-hullu Katri melua, kuten hän itse vakavana selitti. "Mantaako lellit?", kysyi Kylli harvakseltaan.
Junan päästessä Närvän kylän ohi matkalaiset näkivät ketun juosta vitkuttamassa naksuttavan puimakoneen perässä Kettulan vilpoisilla vainioilla. Matka luiskahti pian ja kohta oltiinkin jo Sorvan kylässä. Olli lähti taas huristelemaan pyörällään uimaseuran narut mukanaan. Tiellä oli tosi kurvia. Erään huolettoman suoran päässä oli hillitön kurvi ja poliisien lukeva tutka. Olli ajoi kuivan rukkinsa kivelle ja kynsi turvallaan maata. Olli selitti vian olleen muka vilkussa. "Miksi lähdinkään pyörällä hulluilemaan, olisinpa mennyt hullun piilillä" kuikutteli Olli jatkaessaan matkaansa vinkkari rutussa.
Poliisit jatkoivat Rellunsa piinaamista ja lähtivät Rukalle tankkaa maan. Poliisit tankkasivat ruhollaan, samalla heistä oli kivaa katsella ruskaa pakkasella; eihän poliisin toki tarvitse ruskaa pakoilla. Koska Ollin hattukin oli mennyt vialle, ei auttanut muu kuin poiketa Willmannin hattukauppaan vilkaisemaan uutta hattua. Vilvoitettu hattu sopii minulle paremmin kuin vilttihattu, tuumi Olli. Vaikka hatussa oli vikoja ja paljas niska näkyi, Olli painui Ravintola Latunviiriin uudessa viirullisessa hatussaan.
Kunnanhallitus istui siellä jo pistämässä rahaa likoon vaikka kassa olikin pikkuinen ja palkat niskassa. Pitihän
hallituskulujakin olla. "Tuus pöytään, meill' on viralliset kutut", hotkivat pomot huusivat Ollille. Olli tutki
ruokalistaa:
RAVINTOLA Latunviiri /
BAARI Tullin Kuppi /
KOKKI Pentti Hirvonen (uneksii paistellessaan) /
TARJOILIJA Vieno Huttunen /
VIINIKASSA Hihaton Tantti /
MUSIIKKI Nasevat Kurtut & Vieraileva Huttunen /
KALUSTUS Kurittajan Pallit /
PÖYTÄLIINAT Mallun Pitsi /
ASTIASTO Sarpanevan kyhäelmiä /
KATTAUS Vellun Pitopalvelu /
KALAPÖYTÄ Kalastaja Pekka /
PAIKKA Sorvan kylä /
MENU
ALKURUOKIA
Virmahuttua Kuivaa soppaa Kuivattua velliä Kurotettua velliä
SILLIÄ KULLEKIN
Viitossilli Kuutossilli Sillin kurpaleita Silliä a la Kultanen Kudottu silli Kumahtanutta silliä Kuuma silli Silliä
kummareissa Sillin kudetta Paatossilliä Palvottua silliä Pamputettua silliä Vallin kuhaa (kuten silliä) Lillin kuhaa
(Pekan ministä) Villin kuhaa Sallin kutua Satsattua ruutanaa Tehoavaa turskaa
LINTUA
Kuhertavaa allia Kurkiallia Kivitettyä lokkia Mustunutta kanaa Kanaista pulua Kaatunutta pulua Koskelopari
MAUKASTA LIHAA
Uiskentelevia nakkeja Puimanakit Tolkutonta mullikkaa Ruksautettu kinkku Pehmeää jänistä Kettua vinossa
Paljasta niskaa Huiskattua ratsua Vaasan lihaa (paahtovallista) Kallun pihviä Viimeistä kuttua (koristeena tullin
kukka) Sikaa liittimestä
LISUKKEITA
Viron pottua Vihottavaa pottua Solkkumuusia Hullun pipanoita (Allin nenusta) Virallisia pottuja Wirkkalan
pottuja Herakuppi (tarjoiluastiana hento kuppi)
SALAATTEJA & MAUSTEITA
Hinkattua ruohoa Pippuri hyllystä Tillin kukintoja Kuppatilliä Hellin kurkkuja Kulaus tilliä Kukkakaalia
Vilukaalia Pennillä anista: Pertun anista tai Penttilän anista Kurkku Ojalta
JÄLKIRUOKIA
Vihtorin lettuja (tervalla kypsytettyjä) Vilulettuja (Arskan tervaamia) Viskilettuja Viuhahtavia lettuja Villivattuja
Vihdottuja vattuja Vattuja Virtaalta Vattua ja viikunaa Pari Toscaa Viileitä pyttyjä Hedelmiä kupissa
Herkkukuppi Kanttaajan hillo Punttihillo (puntin hinnalla) Kuutospullia (nostatettu Lantin hiivalla) Viiliä tutuille
Virattomia vattuja
JUOMIA
Pikkanen kahvi Solutettua kahvia Piirisumppi Pirisävää sumppia Tuima napsu Jallua piloillaan Lallin kumautus
Loskapaukku Karjalan olut (loristettuna pulloista) Olut katettuna Humppilan piimää Votkaa jäillä Turvallista
kossua Kossua tukilta (tuettua kossua) Tutuille viskiä Tutunomaista virvoketta Simaa liittimestä Pikainen
limpsa Pennuille jaffaa
VINKKI TUTUILLE:
Maksu liialla rahalla tai mieluummin koko rahalla. Maksuksi ei kelpaa lipeäraha, eikä suttu-Visanne! Puheenjohtaja Vihtori Lettunen kutsui tarjoilijatarta: "Neiti, Vihtorille lettuja, Teijalle turskaa ja Ollille kurkkuja!" "Haluaako lehtori viinaa?" tarjoilija kysyi. "Tuokaas kuvuntäytettä hällekin," Olli sanoi osoittaen viereisessä pöydässä istuvaa köyhää - ja niin sai kurjakin syödä allia. "Itse syön kulhon velliä," Olli jatkoi. Toisille tuotiin rasvassa uiskentelevia nakkeja. Olli vilkaisi pottua, tuttu vihannes oli lautasen reunalla ja kulmassa oli silli. Silloin liittyi seurueeseen salkkutehtailija Mutiainen esitellen mallikukkaroitaan. Hän kaivoi esiin valtavan rahamassin, josta kuului kuivaa natinaa. Ollille huudettiin. Tuumittuaan ensin, panisiko menemään, hän sanoi: "Tarjoilija, kaikille tutuille viskiä mukitolkulla."
Turhaan ei häntä kutsuttu Mikkelin Kittaajaksi. Tarjoilija toi potun viskiä, jossa maistui pehmeä anis. Gramofoni soitti Kupparin rallia. Valokuvaaja Kervinen halusi ottaa kuvan rallista ja aprikoi miltä rillit näyttäisivät kuvissa, jos saisi lelliä kuvallaan. Lettunen alkoi vihoitella: "Joku on pilannut kompin ja nyt tarvittaisiin levynhävittäjää!" Pahastuneet viskojat paiskasivat Raulia karvatto- malla kynällä. Tästä harmissaan seurue imaisi pillistä kuumat, kysyi paljonko limpusta peritään, maksoi ja otti viluissaan hatut.
Vierailusta jäi muistoksi vain yksi orjakurkku, vaikka olihan sekin oiva kurkku. Lisäksi Ollin hattuun oli ilmestynyt viivoja. Nämä hassujen tukijat lähtivät Retun viuhka kainalossa Retun vihkiäisiin, jonne saapuikin tuttuja aivan virtanaan. Häät pidettiin Mallun pihalla. Mallu oli järjestänyt pidot itse, eikä Mallu ollut pihtaillut järjestelyissä! Morsian säteili; likka oli ylpeä saamastaan Juhasta. "Laitetaan appi kenneliin!" tuore aviomies ehdotti. Appi heristi takaisin. Kutsuilla oli myös huumetta, joten ne olivat hurjat kutsut! Paikalla ollut hullu pierasi ja lähti muiden piristävien hullujen kanssa ajamaan rallia kujalle. Juhlan huumassa joku varasti Pirkan Mallulta. Mallu yritti pitää pintansa, mutta lopulta kukaan ei kyennyt pitelemään Mallua ja juhlat loppuivat siihen.
Naapurista, jossa oltiin juuri sokkelin kivityksessä ja valukastikkeen teossa, huudettiin: "Tänne vain, täällä jo sumppi pihisee", ja siellä olikin pippurihyllyllä hellan kulmassa kerrassaan pirullista sumppia. Pitääkseen piristävän sumpin kuumana Olli joutui hakkaamaan puita. Emännällä oli oikeat timanttiset rossit joita viulisti Huttunen jäi ihastelemaan. Emäntä katseli suu ammollaan lattialle valuvaa multaisaa vanaa, mutta rauhoittui kun huomasi, että Huttusella oli arpa tukassa. Kutova Elli istui kiikkustuolissa. Uunin pankolla kuumassa loikoili kolli. Kolli mourusi kumeasti ja emäntä halusi kuristaa kollin.
Arskan televisiosta katseltiin Benny Hillin pakoilua. Arskan itse piti olla tehtaalla, mutta Arska olikin tenussa. Olli katseli kauhuissaan murhia telkussa. Toiset alkoivat hakea tuvan alta napsua, vaikka kossu olikin tuvassa. Tytöt saksivat kumarassa eristettyä käsinahkaa ja ihastelivat petatulta sohvalta seinällä roikkuvaa kudonnan mallia. Eteisessä kopin herjaajat kolkuttelivat ja murisivat yrittäessään panna peiliä rappuun.
Välillä käytiin kurkistamassa tallia ja heitettiin vällyt pihalle. Myös joku kurja oli tallilla ja nurkan takana oli nuuka pissimässä. Hevoset seisoivat tallissa turvat kylessä, kunnes tytöt kytkivät turvat ja samalla miettivät maistuisiko heille Karin olut. Tolkuton mullikka hyppi tasajalkaa hinkaten ruohoa. "Nurja kassi!" huusi Olli osoittean mullilla olevaa salkkua. Se oli vielä kaiken lisäksi mummon salkku! Ehkä mulli pitäisi laittaa pataan. Tallissa oli myös esillä palkintona saatu kultainen mulli-patsas. Olli nautti ruttuista viinaa, silitteli viimeistä kuttua ja yritti mitata tuumamitalla nassua.
Ollille valkeni junttihiiren avustuksella tehty jäniksen petos ja hän murjaisi jotain kanille. Olli mietti saisiko kanit polulle, jos antaisi ketuille vippiä ja kessua tutuille. Tästäkös kanat alkoivat murista. Olli ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kukkorallista, joten otettuaan kukoista mallia Olli päätti jättää kanat murjun sisään ja lähti ratkaisemaan kanaalin arvoitusta. Matkakumppaneikseen Olli otti Hinkkasen Antin ja Houkan Timon. Timo halusi matkaan myös Kuikamoisen Allin, mutta Olli arveli homman silloin menevän pelkäksi Allin kusettamiseksi. Antti jupisi jotain pila- tuista Timpoista. Oppaaksi otettiin samoilija Holovaara. "Juoskaa rupisematta, älkääkä hikoilko runttauksesta!", ärähti Holovaara pitäen piiskaa hallussa.
Pojat kävelivät kuihtuneella vallilla, kun yhtäkkiä valli alkoi kulua. Timoa jouduttiin hoputtamaan. Hetken kuluttua he olivat perillä ja näkivät sotamiehen rannalla kiskomassa akkaa kanaalista. Vedessä oli vielä kiskomattomia ukkeleita ja Olli joutui pilaamaan hallussaan olleen airon. Kaikki tavarat eivät mahtuneet jollaan. "Jos saataisiin sulloa puoleen, niin ehkä sitten," turisi Houkka. Lopulta päästiin kuitenkin liikkeelle arvaamattomaan kanaaliin. Holovaara sai hupia ruoripukilla istumisesta. Muille olo paatissa oli tuskaista ja he olivat pakahtua tuskaan. Sumu nousi nopeasti ankeassa kanaalissa. "Tiiraa sassiin!" Holovaara huusi.
Pojat menivät kuitenkin sumun takia pieleen ja haaksirikkoutuivat. Törmäys oli niin kova, että pellit kerääntyivät kasaan. "Näin ei olisi käynyt, jos meillä olisi ollut Alli keulassa!" Timo horisi. Rannalla he eivät huomanneet puskapasseja ja joutuivat Reginan vangeiksi. Regina oli rusoposkinen inkkari, joka johti kuutta villiä. Villit kävivät kuumana yrittäessään päättää kuka saisi kumistella Ollia. Ollin valtasi tuttu vimma. "Paskaa villeille!", huusi Olli ja aloitti villien kuppauksen. Se olikin hillitöntä kuppaamista, eikä Olli jäänyt tekemään villeille paareja. Olli heitteli villien tapit piiloon, sai tutut virvotettua ja niin pojat pääsivät pakenemaan villien kurituksesta.
Paluumatkalla Olli huolestui kutinasta palleissa, joten hän poikkesi lääkärissä. Lääkäri, Hilajoen Antti, oli savolainen, joten juttua tuli niin, että kieli suhisi, kun hän ruksautti Olli kipureiän. Pojat palasivat Ollin pajalle juuri sopivasti näkemään, kun kukkivan töllin takana sodomisti musersi tulkkua järeään kipsiin niin, että tölli kumisi. Ollin halli oli kujalla ja siellä taitava käsikuhertaja Kuukerin Nelli teki lasikukkoa piharampin koristeeksi. Helppoahan se oli, kun on taidot nenän takana. Ollin liiketoimet kyllä sujuivat, mutta viereisellä tontilla oli saha lirissä: sitä syytettiin sellun pilaamisesta.
Pulu jokelsi kauniisti ulkona. Piha oli liukas ja pulu kallistui, mutta pulu ei kaatunut, koska pululla oli kannukset. Lilli taas kup- sahti. Myös sällit kupsahtelivat, kun kuului jyskän pamahdus; jossain ammuttiin kuminalleja, vaikka kaikki olivat luulleet nallien olevan Kurikassa Kurikan malleilla. Joka tapauksessa pamauksen vuoksi pulu katosi. Nalleja ei pitäisi säilyttää kuumassa! Metelistä huolimatta Salli asetteli kukkaa ja ihmetteli kuinka paljon kukassa oli millejä. "Ehkä pitäisi antaa Pepsiä kirvoille.", Salli tuumi. Salli tarjosi Ollille kukkia sanoen: "Pistä kassiin kukkanen kallis tai suksi kukkaan!" Olli heitti Sallin kukat Maijan pihalle ja huusi: "Anna mieluummin tillin kukkia vai suksinko kuuhun!" Salli oli vihainen nuttunsa likaannuttua, eikä voinut osallistua mallikurssille.
Pihallaan tallustellessa Olli kylmensi varpaansa ja hänen tolkkunsa alkoi seistä muljottaa. "Mintti tekee hyvää hikalle!" Olli tuumi ja meni kämppille piristymään ja muistelemaan Haniaan. Ollin mielestä jutut alkoivat mennä viistoon, kun tuo Sallikin alkoi näyttää kundille mallia. "Salli on pikkuinen tallukka, kunpa voisin pistää Sallin kuriin! Luulen, että lähden pikapuoliin tallustelemaan ja Virtaselle vatustelemaan. Siellä on aina ollut vinhoja vattuja, mutta harvassa kypsiä", Olli sanoi, vaikka vihasikin vattuja.
|