#20 EI LANDE SNAIJAA
Siinä stondas se,
laukut handuissa,
ja multaa tsengoissaan.
Stoge tyttären,
karun pohjoisen,
jättäny yksin staijaamaan.
Steissin edessä,
vesisateessa,
tsiigas ympärilleen:
Se hiffas hausseja,
gamloi densoja,
fiudei pakokaasuineen.
Sai kuulla skouden
käskyn vihaisen:
“Lähes täältä käppäileen”.
Väki kartsojen,
läpi dallas sen,
gimman Stadiin flytanneen.
Epätoivoissaan,
vodaa öögissaan,
se päästi valituksen:
”Betonikylään,
tännekö mä jään,
teenksmä oikeen päätöksen?”
* * *
Se taakseen lemnas
oman perunaamaan.
Ja lähti haaveis
duunii tsögaamaan.
Yks idis, boltsissaan:
päästä Hesaan budjaaman,
oppii Stadii snaijaamaan.
* * *
Sydän kultainen,
Stadin sykkivän,
on jemmaan pantu syvälle.
Peittää betonit,
tunteet lämpimät,
ei lande pääse jyvälle.
Täälki ihminen,
pystyy ilon sen,
ja surun hyvin tsennaamaan.
Mut ketään lande ei,
lande koskaan ei,
pysty Stadii snaijaamaan,
pysty Stadii snaijaamaan,
pysty Stadii snaijaamaan.
Johannes
|