Ku mä födasin ja hoitsu sano faijalle, et mua voi tulla tsiigaa, nii faija stikkas siihe, et ”viittiskö joku öpnaa ton pagun”? Se halus kato ite tsekkaa, oliks mul varmasti skrebat. Myöhemmin faija bamlas kaikille, et jos mä oisin ollu friidu, oisin saanu mennä skurul mutsin kans himaan, mut kundii varte se skulas mittarin, ja viel ihan dörtsin etee. Ja sit lähettii painaa kohti Krunikaa.
Mun eka hima oli Vironkatu nelkus, sehän on sellane ei mikää erikoisen buli gartsanpätkä ku länsipääs on monttu, mis joskus on ollu vodaaki, mut varmaan aika skeidast ku jengi oli sanonu sitä Paskalammeks. Se meidän hima oli sellane snadi kämppä ala-pitsgun peräl. Siin oli vaan yks huone, se oli ollu enne joku veduklitsu. Mut se oli ihan passeli, ku ei siit tarvinnu kyl paljoo kai bungaakaa. Kämpän nurkkaan oli bygattu hella ja vieres oli lavuaari, mut kraanast tuli vaa galsaa vodaa. Siin oli ulko-ovest ku tultii eteiskaappi tai oikeestaan tuulikaappi mis safkat säily ihan freesinä, ainaki talvella. Lämmintä vettä piti duunaa hellalla, se taas skulas kaasupoleteil, sellasil skyfil kolikoil ku oli yks hole keskel ja reunast viel lovettu. Niit slumpattii Elannon handelista Rauhankadulta ja Elkustha me kamat muutenki käytii hakeen - sehä oli meidän "duunareitten buidu", niinku faija aina sano. Joskus mä kyl menin salaa hakeen suklaanekkui siit Varubuudenista, ku en hitannu niit Elkust.
Niin, veskii ei siin kämpäs ollu tai mitää kylppärii tietenkää. Losetti, niinku mummo sano veskii, oli pitsgulla porttarissa. Tai seki oli oikeestaa klitsu, fillariklitsu. Sinne oli kaiken roinan ja felojen taa värkätty pönttö yhteen nurkkaan. Kaikki mestat oli täynnä hämähäkinseittejä ja sillon tällö yhest holest tsiigas rotta öögat stäränä sitä, ku tsittas skeidalla. Ku otti pabruu sit handuu, siit viiletti haneen kaikkee snadii elävää. Se oli melkeen ku jostain kauhuleffasta - ja kyl mä skidinä vähä skagasinki mennä sinne. No ihan tsalina ruikkasin useesti iltakuset sellaseen emalipottaan, ku mummo piti hetekan alla.
Nii, mutsin, faijan ja mun lisäks kämpäs budjas mutsin vanhemmat: mummo ja vaari - et oli kuulemma vähä ahdasta. Mut kummasti vaan siinki hommat suju, eikä mitää isompaa kraginkii kai ollu - nykysihä on vaikee kässää, et sellane määrä populaa asu ja eli yhes ainoos huonees. Vuoden päästä päästii sit flyttaa Longiksen pohjoispuolelle, Hämiksen alkupäähän. Mut Krunika pysy mun tokana himana aika kaua, ku mummo budjas siel ja mut draisattii sinne ykkösen sporalla aina ku mutsil ja faijal oli iltamenoo, mitä niil aika usein oliki. Ja mä tykkäsin mummost, usein se otti mut klabbisa päälle, hyppyytti ja shungas jotai "körö körö kirkkoon, valkealla varsalla ...".
Talvel me tultii mutsin kans usein jään yli Hagiksest siihe Välikadun nurkille, sillo ei ollu viel bygattu sitä nyyaa siltaa. Joskus jää spöijas ja ritisi klabbien tai tselin jalasten alla, ku mutsi draisas mua, mut ei me koskaan plutattu siinä. Niin ja joskusha kävi helkkarimmoinen hiivari, blosas nii et "sielu meinas jäätyy". Ja talvel se mummon porttari on hurja mesta, varsinki gamloille ku se oli hiton jyrkkä ja usein viel jäässä - "iljamel", niinku mummo sano.
Mutsin faija oli duunannu stogekiskoo ympäri Härmää. Stadiin ne oli flytannu vuos-pari ennen kriguu, ekaks jonneki Viiskulmaan, mut aika pian sit Krunikaan. Mutsi ja sen broidi kävi Kaisaniemen skolee. Ku talvisota oli sit syttyny, mutsi - sitä sanottin ja sanotaan vielki Vinskiks - oli singrannu broidisa Voden kans botskilla skönen yli Stokiksee. Ne oli budjannu jossai gamlojen systerien haussis Djurgoordenis. Aluks ne oli ollu ihan äimänä ku ne ei ollu bonjannu svenskii yhtää, mut kyl ne sit oli oppinu ku kaikki niide frendit bamlas. Krigun jälkeen mutsi oli duunis Krunikan Elannos siin Snellun ja Liisankadun kulmas ja se oli lesannu svenskii lafkan omas iltaskoles siksku Krunikas budjas sillo paljo ruotsinkielisii.
Mummo kerto mulle usein sen haussin pesulan pommist, ku venäläiset oli flygarist stikannu - kai joskus jatkokrigun aikaan, keväällä 44 siihe Rauhankadun puolelle. No, se oli onneks ”suutari”: ei mikää skutsari, vaan pommi ku ei dömannu ja pannu paskaks koko korttelii. Pari kerrosta oli kuitenki bragannu ja ku jengi oli alkanu tonkii stenukasoi, oli sen pesulan äijä hitattu hengissä "ku ihmeen kaupalla", tosin molemmat klabbit ihan paskana. Se oli kai järkky juttu.
Toinen stoori oli se, ku mutsi ja Vode, se mutsin broidi, ne oli ollut Kaisaniemes skrinnaamas ja sireenit oli alkanu ulvoo: ryssien flygarit tulossa! Mutsi oli lähteny luudaa heti pommisuojaan, mut broidi oli stannannu siihe koppiin, ku staijas siin kentsun vieres. Joku pommi oli pamahtanu jossai iha lähellä ja sirpaleita flygannu sinne koppiinki. Broidin vieres oli ollu mutsin luokkafrendi, joku friidu, sitä oli osunu kaulaan ja se oli delannu heti, koko lattia oli ollu ihan bludes.
Mummo budjas Vironkadul tonne seitskytluvun lopulle, mut sit se enää pärjänny yksin himas ja se sai ihan snyygin mestan Kustaankartanost Ogelista. Mut ei se siel staijannu vuottakaa, ku se jo satuloi hepan ja lähti ridaa kauas, aina Taivaanhakaan asti, "körö körö ... valkealla varsalla".
* * *
Stadin vanha slangi on häviimäs ku gamlat kundit ja friidut heittää vitoset, siks mä oon alkanu nauhottaa sitä. Jos sä mielestäs bamlaat slangii tai joku sun frendis, nii skulaa mulle. Nauhotuksii ja muuta Stadin slangi -kamaa voit tsekkaa mun internettisivuilta, www.slangi.net
Julkaistu:
Krunikka-lehti 4/2000
MUISTIN KUVIA VAI TEINKÖ NE ITSE?
Eli lukiomuistoja Oulunkylän
yhteiskoulusta 1968-72
Menneestä muistaa vain sen minkä haluaa muistaa.Tällä maininnalla varoitan Sinua, parahin lukijani: Minun, kuten kaikkien muidenkin kirjoittajien muistin kuvat ovat käyneet läpi melkoisen seulonnan, ennen kuin tietoisuuden valo on edes tuonut ne näkyviksi älylliselle ja tunteelliselle pohdinnalle. Kuvia on kaulittu ja kääritty yhä uudelleen ja uudelleen, sattumanvarainen esiintyminen on korjattu loogisuudeksi. Viimein ne on saatu sellaiseen muotoon ja järjestykseen, joka tyydyttää kirjoittajaa, tämän päivän tarkastelukulmasta, mutta joiden kuvaamaa todellisuutta ei ehkä ikinä ole ollut olemassa - muutoin kuin katoavan hetken, ja senkin vain muistissamme.
TYÖVÄENLUOKKALAINEN
Kallio oli vielä 1950-60 -lukujen vaihteessa helsinkiläinen ”työläis”-kaupunginosa. Isäni oli sähkömiehenä Kone- ja Silta Oy:ssa Sörnäisissä, samassa tehtaassa, missä hänen äitinsä Lyyli oli ollut uutterana polttouunin käyttäjänä valimossa ja isänsä Aaro arvostettuna työkaluviilarina ennen sotia. Oma äitini oli puolipäiväisenä myymälä-apulaisena ”siirtomaatavaraliikkeessä”.
Tuolloin elettiin vielä selkeän yhtenäiskulttuurin aikaa: usein ystävät tulivat samoinajattelevista, työläisperheen kauppa Helsingissä oli Elanto ja pankki HTS, lehdet Kansan Uutiset tai Suomen Sosialidemokraatti, urheiluliitto TUL, jne.
Koulustani, Kallion kansakoulusta, jota isänikin oli 40-luvun alussa käynyt, oli tapana mennä ammattikouluun ja sitten töihin, tai suoraan töihin. No, säännön vahvistava tapaus oli muutamaa vuotta minua aikaisemmin samaa koulua käynyt Kallion friidu, Tarja Halonen, joka siirtyi keskikouluun, lukioon, ylioppilaaksi... ja on tätä nykyä aivan merkittävässä valtiollisessa virassa.
Kun minulle koulun neljännellä luokalla tuli eteen oppikoulun pääsykokeet, oli täysin avoin kysymys, mitä tehdä. Suvussani ei ollut silloin vielä ensimmäistäkään oppikoulun käynyttä. Mutta opettajani P.P:n rohkaisu minua ennen tenttiä kannusti minua yrittämään: ”turha sun Erkki J. on sinne kokeisiin mennä, et sä pärjää kuitenkaan”.
SUURI HARPPAUS
Harppaus proletaarisen Kallion koulun kulmilta Oulunkylän yhteiskouluun, pikkuporvarillisen ja pientalovaltaisen lähiön uneliaaseen kouluyhteisöön oli suurempi kuin päältäpäin katsoen näytti. Ulospäin näkyi minulla koulun ainoa pioneeriasu: vihreä paita ja punainen liina sekä myöhemmin kirkkaanpunaiset samettihousut ja omalaatuinen "U.S.ARMY" -paitapusakka: siinä missä muiden rintanauhassa luki tuo teksti, minulla luki VIETKONG, ainoana meidän koulussa. Vaikka jollain tavoin erotuinkin lievästi muista, en joutunut minkäänlaisen koulukiusaamisen kohteeksi, lieneekö osasyynä ”merkittävä” kokoni, 15-vuotiaana olin jo 190 cm ja 95 kg. Olin myös ehkä tavallista ”villimpi” oppilas keskikoulussa, mutta sanaa ”sopeutumaton” en nyt käyttäisi, varsinkin kun olen kuullut kertomuksia 80-90-lukujen koulusta.
Konkreettinen yhteentörmäys tapahtui vasta 14. marraskuuta 1969 kello 8.23, jolloin koulun rehtori N.V. tuli fysiikanluokan ovelle ja sanoi ääni särähtäen: Erkki J., tulepas tänne! Vaikka olin odottanut jotain tällaista, silti hiki nousi otsalleni ja kurkkua alkoi kuivata. Kyse oli varmaan uuden lehden kannesta ...
HAAVEIDEN TAIKA
Meillä oli haaveita ja unelmia: vanhemmat halusivat luoda "lapsilleen paremman maailman". Lapsen korviini kuulin usein nimet Marx, Engels ja Lenin. Hämärästä muistin sopukasta tulee mieleen epämääinen ajatus, että "pitäisi tehdä vallankumous" ja jotakin "sellaista kuin Neuvostoliitossa, mutta ei kuitenkaan samanlaista kuin Stalin ... jos Lenin vain olisi saanut elää ..."
Selvemmin palautuvat mieleeni keväiset vappumarssit: punaiset liput hulmuavat lepattaen kun kulkue ylittää tuulisen Pitkänsillan, torvisoittokunta päästelee taistelulauluja ja kaikki me marssimme tarkasti kahdeksan rinnan - oli nimittäin tärkeää, että mielenosoittajien lukumäärä pystyttiin panemaan muistiin - ja laulamme mukana: ”Työn orjat, sorron yöstä nouskaa. Maan ääriin kuuluu kutsumus. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus ...”
Ja mitä pahemmin loppukevään tuuli, sade tai joskus viheliäinen lumipyrykin meitä piiskaa tai ruotsalaisen teatterin edessä oikeistolaiset ylioppilaslakkipäiset ”räkänokat” huutavat meitä ”marssimaan Moskovaan asti”, sitä paremmalta tuntuu marssi.
Kun tullaan torille, ensi tehtävä on etsiä tuttavia ja kertoa, minkälainen sää on ja esittää sitten oma arvio kulkueeseen osallistujien määrästä. Puheet kuunnellaan, tottakai ja niistä keskustellaan. Yleensä sanotaan, että puhe oli kyllä hyvä, mutta jonkun tietyn kohdan olisi voinut sanoa toisinkin. Puheissa vaadittiin yleensä etuja niille, joilla oli vähän niiltä, joilla oli paljon.
VAPAUDEN AIKA
Kuusikymmentäluvun loppu oli vilkkaan keskustelun ja suvaitsevaisuuden aikaa, näin muistan. Järjestettiin jos jonkinlaista paneelia, hydeparkkia ja puhetilaisuutta, ja monet vähemmistöt perustivat järjestöjä, joita kutsuttiin ”yhden asian liikkeiksi”: Sadankomitea, Trikont, Yhdistys 9, SETA, Enemmistö ry, Naisasialiike Union, jne. Vanhoista tabuista pyrittiin pääsemään irti; ”vapautuminen” ja ”vapaus” olivat silloin päivän sanoja. Seksuaalisen vapautumisen muistan hyvin, olinhan tuolloin juuri murrosikäinen. Näiden liikkeiden ponnistukset tuottivat tulosta ja jäivät pysyviksi suomalaiseen yhteiskuntaan.
Nuoriso, jolla ei ollut omakohtaista painolastia maailmansodasta, ja joka pääsi nauttimaan taloudellisen nousukauden tuomasta aineellisesta vauraudesta, kykeni rauhassa pohtimaan maailmaa. Se ”tiedosti itsensä omana ryhmänä”, se tunsi olevansa enemmän kuin pelkkä välivaihe lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Nyt oli nuorten vuoro...
Meille olisi kaikki mahdollista! Muistathan nuo ”hullun vuoden 68” kirjoitukset Sorbonnen yliopiston seinissä Pariisissa: ”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia” ja ”Älkää luottako kehenkään yli 30-vuotiaaseen”.
Ei, en ollut siellä, sydämeni vain.
VAADIMME KAIKKEA HYVÄÄ
Demokratia, kaikkien ihmisten yhtäläinen oikeus osallistua itseään koskevien asioiden päätöksentekoon, nostettiin esiin. Puhuttiin työpaikka- ja opintodemokratiasta. Me ”ääri”vasemmalla vaadimme - niin, meillä oli aina tapana ”vaatia” - apteekkien, pankkien, vakuutuslaitosten ja merkittävimpien teollisuuslaitosten siirtämistä yhteiskunnan omistukseen, taloudellista kansanvaltaa, jota voisi kutsua ”sosialismiksikin”. Sitä pidettiin suurena "päämääränä". Joku irvileuka taisi tokaista, että meidän sosialismimme on kuin kaukaisuudessa häämöttävä taivaanranta ... No, kovin selkeää kuvaa meillä monellakaan asiasta ei ollut, kerran vappukulkueessa kannoin julistetta "Rahan vallasta kansanvaltaan".
* * *
Mutta tästä nyt ei tämän enempää, hyvä lukijani, näethän, että minun on muutenkin vaikea päästä varsinaiseen asiaan.
Demokratian piiristä tuntuivat jäävän syrjään vain kolme ”taantumuksen linnaketta”: kirkko, armeija ja koulu.
Kirkko sai tuta ensimmäiset vaatimukset naisten aseman parantamisesta; armeijaa närkästytti muutaman schullerin kieltäytyminen palveluksesta ja koulumaailmassa Teiniliitto oli alkanut muutoksensa harrastusjärjestöstä oppilaiden oikeuksia vakavasti puolustavaksi ja opetuksen sisältöön asiantuntevasti vaikuttavaksi oppilaiden etujärjestöksi.
HYVÄ TARINA, TAI AINAKIN MINUN
Muistimme ei toimi ”puolueettomasti”, kylmän asiallisesti, vaan sitä ohjaavat tiedostetut ja tiedostamattomat halumme. Se sekoittaa unelmat ja tosiasiat, ja jos ”todella tapahtunut” ja toiveemme lyövät toisiaan korville, sen pahempi ”todellisuudelle”. Haluamme luoda omasta historiastamme eheän kuvan, aivan kuin meillä ja kaikella tekemisellämme olisi ollut selkeä tarkoitus jo tapahtumahetkellä. Tämän kuvan suhde
”objektiivisiin tosiasioihin” on vähintäänkin häilyvä, mutta onko sillä sittenkään niin väliä? Muistoni ovat minun, merkittävä osa minua, niitä kannan aina mukanani. Sitä vain joskus pohdin, miten syvään juurtuneiden muistojen käy silloin jos/kun ne saavat vastaansa ”yhtä oikeat”, tai jopa ”oikeammat”, täysin vastakkaiset muistot? Luulen, etteivät ne silti muutu. Luulen, että sisäinen torjunta karsii mielestä ne palapelin osat, jotka eivät sovi kunkin omaan kuvioon.
MAAILMALLA TUULEE
60-luvulla USA:ssa kansalaisoikeusliike menestyi, joskin monin uhrauksin: Martin Luther Kingillä oli ”unelmansa”, mustat pantterit nostivat nyrkkiin puristetut kätensä, nuorisokulttuuri syntyi ja hippie-liike julisti kukkia hiuksissaan ”Make Love - Not War” Vietnamin sodan innoittamina, tai kuten Lennon-McCartney (the Beatles) sen lauloivat ”All we need is love - love is all we need” laulussa, jonka ensi tahdit olivat Ranskan vallankumouslaulusta, Marseljeesista. Aatteet myllersivät mieliä, toki bisnesmiehet saivat siitäkin hyvän potin.
Latinalaisen Amerikan diktatuurit järkkyivät, Fidel Castro, Che Guevara - jonka uljaskatseinen punamusta posteri kaunisti jokaisen ”edistyksellisen” nuoren kämpänseinää - ja Allende, vapautuksen teologia ja tupamaros-sissiliike muistuvat mieleen. Monet mustan Afrikan maat itsenäistyivät, katkaisivat vuosisataiset orjuuden, imperialismin ja kolonialismin kahleet.
Kiinan ”kulttuurivallankumous” välittyi raikkaana uutena tuulena. Se näytti lakaisevan tieltään viimeisetkin vanhan feodaaliyhteiskunnan jäänteet. Suljimme silmämme törkeiltä ihmisoikeusrikkeiltä, ”ainahan roiskuu kun rapataan”, sanoimme. Pääasia oli edistyksen voitto. - Aivan oikein, lukijani: käyttämällä monikkoa, ”suljimme”, pyrin jakamaan syyllisyyden taakkaa; tällaisia me ihmiset olemme …
VAPAUDEN MANIFESTI
Aave kummitteli Länsi-Euroopassa - vapauden aave. Nuoret vihaiset miehet ja naiset, Daniel Cohn-Bendit, Rudi Dutschke, Anders Baader ja Ulrike Meinhof jäivät haaveineen historiaan. Rauhanliike keräsi mielenosoituksiinsa miljoonia ihmisiä, joiden banderolleissa oli tuo 60-luvun tunnetuin vaatimus: Yankees Go Home! Suomessa Paasion vasemmistohallitus rakensi hyvinvointiyhteiskuntaa, kansalaissodan valkoinen upseeri, Kekkonen, näytti ymmärtäneen ajan hengen ja oli tullut yli Pitkänsillan.
Neuvostoliiton johtamaa itäistä Eurooppaa, ”Itäblokkia”, me ”ymmärsimme” (mon! lat. huom.). Se taisteli olemassaolostaan ja siksi annoimme sille anteeksi sellaista, mitä emme olisi antaneet anteeksi meitä vastaan kotimaassamme rikkoneille: sanan-, mielipiteenilmaisun ja liikkumisenvapauden puutteet. V.I.Leninin kokovartalokuva oli "pop".
Prahan kevät 68 oli ”ihmiskasvoisen sosialismin” ensi yritys.
Ei, parahin lukijani, en ollut sielläkään, mutta sydämeni oli. Seuraavana syksynä, 21.8.68, sydämeni hetkeksi pysähtyi telaketjujen kalmankylmään kolinaan, neuvostopanssarit vyöryivät Tsekkoslovakiaan. Tätä en kyennyt enää "ymmärtämään".
SAMAAN AIKAAN OULUNKYLÄSSÄ
”Hullu vuosi 68” synnytti jotain myös minun ja luokkakaverini Mattilan Veikon pääkopassa. Pohdimme miten Teiniliiton esiinnostamia teemoja kouludemokratiasta ja tietoisuuden lisäämisestä kolmannen maailman kysymyksistä saataisiin meidänkin koulussa julki. Teinikunta kun oli kuihtunut kokoon ja oppilasneuvosto näperteli sen limonadiautomaatin hankinnan parissa.
Päätimme kaivaa ”vanhan hyvän” teinikunnan naftaliinista: pidimme yleiskokouksen, joka valitsi minut puheenjohtajaksi (yllätys, yllätys!) ja hallitukseen muiksi jäseniksi Mattilan Veikon ja Carlstedtin Jussin. Lehden ristimme Apostoliksi, ”lähettilääksi”. Nimen taisi keksiä Veikko.
Veikko oli hyvin ”tietoinen” kolmannen maailman asioista, länsimaiden - ennen kaikkea Yhdysvaltain - harjoittamasta kolmannen maailman taloudellisesta, poliittista ja jopa sivistyksellisestä riistosta. Siitä, mutta myös hänen muhkeasta parrastaan johtui, että panin hänen vaalimainoksiinsa vain yhden sanan: CHE. Veikko hyvä, jos tämä teksti sattuu joskus käsiisi, pyydän tässä nyt Sinulta anteeksi! Kyllä minä heti näin, ettet pitänyt mainosideastani, mutta joviaalina ihmisenä annoit asian olla.
HYVÄN ASIAN LÄHETTILÄS
Apostolin ensimmäisen numeron (11/69) pääkirjoituksessa väitin, että ”koululaitoksemme on yhteiskuntamme taantumuksellisimpia organisaatioita. Useissa kouluissa kielletään poliittiset mielipiteenilmaisut ja jopa asiallisen informaation jako uskonnollisista sekä poliittisista vaihtoehdoista.”
Oppilaitoksen valpas rehtori N.V. kiirehtikin todistamaan väitteeni oikeaksi; viisitoista minuuttia Apostolin ilmestymisen, eräänä maanantaiaamun klo jälkeen, hän nouti minut fysiikantunnilta puhutteluun. Senkaltainen lehti olisi pitänyt kuulemma hyväksyttää ensin hänellä - tällaista menettelytavasta ”kukaan ei ikinä ollut kuulut tällaisesta. Hän esitti, että lehden sisällön vuoksi voisin joutua - oppilaiden vanhempien painostuksen vuoksi (?) jopa eroamaan koulusta.
Tai sitten syynä oli se kansikuva.
Seuraavan kerran olinkin, muuten, opettajainhuoneessa vasta pari-kolme vuotta sitten, kun menin nuorimman poikani joulujuhliin. Rehtori M.I. muisti vielä minut ja pyysi sisään: ”Erkki J., ole hyvä ja istu ja ota kahvia, tässä on pipariakin!” Olin kuin pullalla päähän lyöty. Muutkin opettajat kohtelivat minua kuin ihmistä.
Niin, Apostolin ensimmäisessä numerossa oli lisäksi vaatimus teinikunnan edustajan läsnäolosta opettajainkokouksessa ja oppilaiden tupakanpolton sallimisesta koulun alueella, Mosambikin taksvärkin tuloksen esittely, tietoa kirkostaeroamisesta, radikaalin papin, Jaakko Ripatin kannanotto uskonnonopetukseen sekä kaikkien poliittisten nuorisojärjestöjen esittely.
”EI FRAASEJA”
Keväällä 69 asetuin ensi kertaa ehdokkaaksi oppilaskunnan vaaleihin. Vaali-asetelma pani minut kylmän totuuden eteen: lintujentirkistelijä en ole (luontokerho Paruksen lista), puolueetonta porvaria minusta ei tule (yhteiskunnallisen kerhon lista)- näin jouduin liittoutumaan itseni kanssa. Tämä asetelma tosin poisti ”meikäläisten” ryhmille tavanomaisen ongelman, nimittäin vähemmistönporukan muodostumisen ryhmän sisälle. Jos kolme kokoontui, se kolmas perusti fraktion ja haukkui kahden muun ryhmän ”vasemmisto- tai oikeistopoikkeamaksi” - tilanteesta riippuen.
Koska minulla ei nyt ollut mitään sen kummempaa ja konkreettista vaadittavaa mielessäni, päätin kirjoittaa vaalimainoksiini lauseen ”Ei vaatimuksia”, mutta luovuin siitä. ”Ei fraaseja” tuntui jotenkin hienommalta, tosin yhtä populistiselta. (Itse asiassa äänten maksimointi edellytti enemminkin "hauskaa ja erilaista" vaalikampanjaa kuin tiukkaa asiallista vaatimuslistaa).
Sisällön laadullisen painoarvon jäädessä kovin niukaksi, panostin määrään. Tapetoin koulun seinäpinnat mainoksillani. Mainokseni peittivät lähes 10 neliömetriä koulun seinää, kun muilla yhteensä alle puoli neliötä. Joku sanoi minun tuoneen kouluumme ”amerikkalaisen vaalimainonnan”.
Määrä muuttui kuin muuttuikin laaduksi: huolimatta d´Hondtin ääntenlaskumenetelmästä, minut valittiin oppilasneuvostoon. Taisin saada eniten ääniäkin.
TOINEN APOSTOLI
Toisessa Apostolissa (12/69) nostin esiin kuraattorin puutteen ja näissä oloissa esitin teinikunnan ja oppilaskunnan yhdistymistä.
Kauppalan Ulla piti ratkaisematonta kuraattorikysymystä epäluottamuksena koko oppilaskuntaa vastaan. Teinikunnan hallitus ajoi innokkaasti teinikunnan ja oppilasneuvoston yhdistymistä tarkoituksena saada oppilaskunta liitetyksi Teiniliittoon.
Oppilaiden haluttomuuteen ulkoilla välitunneilla puututtiin vaatimalla raitista ilmaa myös koko opettajakunnalle, tasa-arvoisesti.
Lisäksi kehuttiin Vietnamin kansan isänmaallisuutta, esiteltiin alkoholilainsäädäntöä ja toivotettiin joulumieltä: ”Ahnehtivaa joulumieltä vauraaseen joulupöytään sillä aikaa kun Biafran lapset huutavat nälkäänsä”.
Kirkon toimintaa arvostelivat Joutsenvirran Eila ja radikaali pappi Pekka Kivekäs.
SE TOIMII, JOTENKUTEN
Osallistuimme Teiniliiton ja Helsingin teiniyhdistyksen toimintaan ja kokouksiin ja välitimme Teiniliiton kouludemokratiamateriaalia. Järjestimme taksvärkin Mosambikin avustamiseksi ja keräykseen osallistuikin 134 oppilasta ja rahaa kertyi 1362 mk. Välitimme teinikortteja, joilla pääsi teinihippoihin sisään. Suurin ongelmamme oli kuraattorin puute, se aiheutti hankaluuksia koulun tilojen käytössä ja muissa pikku-askareissa.
Kokouksissamme kävi Teiniliiton hallituksen puheenjohtajia ja jäseniä, mm. Erkki Liikanen, Jorma Westlund, Pekka Aro, Rauna-Riitta Lahtela, Olli J. Ojala sekä Ben Zyskowicz ja Peter Fagernäs. Näistä jotkut ovat menestyneet Teiniliiton jälkeisessäkin yhteiskunnallisessa toiminnassa.
SUURIN JULKISUUS
Suurinta julkisuutta, kenties, saimme koulullemme, kun Maanpuolustuksen tuki ry:n yli miljoonalevikkinen ”Suomalainen” -lehti julkaisi osan lyhyestä Apostolissa olleesta jutustani:
”Minä olen Suomen poliisi. Olen valtion palkkalistoilla. Ja valtion omistaa se jolla on taloudellinen valta. Suomessa se on yksityisillä kapitalisteilla - eli: minä olen omistavan luokan ase työtätekeviä vastaan. Jos kansa nousee napinaan rahan valtaa vastaan puolesta taloudellinen kansanvallan (=demokratian) niin käskystä johtajieni menen ja lyön niitä ja jolleivat siitä tokene - ammun …”
No, ehkä yhteiskunta-analyysini oli turhan yksioikoinen. Kovasti kyllä ”Suomalainen” -lehti päivitteli ”nykynuorisoa”, niin muistan.
SAIMAA VASTAAN ÄKS
Vaaliliittomme nimeksi oppilaskunnan vaaleihin 1970 valitsimme isänmaallisia tunnelatauksia ja luokkaretkien ehtymätöntä kohdetta kuvastavan Saimaan (”yleisdemokraatit”) ja saimme sai paikkoja kuusi kolmestatoista. Vastustajamme, porvarillinen X-vaaliliitto sai yhden paikan enemmistön, mutta Nurmen Lauri äkkäsi pian seisovansa väärässä joukossa ja hän päätti siirtyä meidän riveihimme.
Tosin vaikka olimme selkeän "poliittisia", ei se suuremmin näkynyt käytännön oppilasneuvostotyössä.
Oppilaskunta Taksvärkkien järjestäminen oli oppilaskunnalle aina merkittävä voimainkoetus.
Sokeain äänilehtikeräys tuotti 1260 mk.
Saimme viimein limonadiautomaatin, sihteerille kirjoituskoneen ja yhdelle oppilaalle läsnäolo-oikeuden joihinkin opettajainkokouksiin.
ITSENÄISYYDEN PUHE
Merkittävä tapahtuma oli Venhon Heikin itsenäisyysjuhlaesitelmän käsittely. Heikki oli valmistellut pyynnöstä vuoden 70 itsenäisyysjuhlan puheen, jonka esittämisen juhlassa rehtori N.V. kuitenkin kielsi, hän piti puhetta ”liian pintapuolisena”. Venho totesikin puheensa olleenkin sitä, sillä siinä ei pyrittykään erittelemään ”armeijan todellisia tarkoitusperiä ja näkemään armeijaa eräänä porvariston luokkaherruutta säilyttävänä tekijänä, vaan haluttiin vain hyökätä väkivallan mielettömyyttä vastaan.”
KURAATTORILLA VIRKAA
Yhteiskunnallisen kerhon kuraattori, historianopettaja Relanderin Erik pyysi eroa kuraattorin toimesta, koska hän ei kirjoituksensa mukaan nauttinut opettajatovereittensa luottamusta ja koska hän ei ollut ”poliittisesti samoilla linjoilla yhteiskunnallisen kerhon johdon tai oppilaskunnan, teinikunnan ja Teiniliiton kanssa.” Viime kädessä eroanomus johtui kuitenkin Venhon puheesta, koska hän oli pyytänyt Venholta puhetta - joskaan ei ollut täysin samaa mieltä puheen sisällön sopivuudesta.
Eroa ei sitten myönnetty, onneksi. Rellu oikeamielisenä oppilastoiminnan ymmärtäjänä ansaitsee kyllä oppilaskunnan tunnustuksen.
KOLMAS APOSTOLI
Kolmannessa Apostolissa (2/70) vaadin vanhemmilta sallivaa, antiautoratiivista kasvatusta, koska ”parempi yhteiskunta ei muodostu johdetusta massasta vaan kriittisistä ja ajattelevista ihmisistä, jollaisen sinäkin voit luoda”.
(Silloin puhuimme kolmesta kasvatuksen mallista: vapaasta, autoratiivisesta ja demokraattisesta mallista. Vapaa kasvatus salli lapsen kasvaa vailla mitään sääntöjä tai määräyksiä. Autoratiivinen päätti lapsen puolesta kaiken, eikä antanut hänelle puhe- eikä päätösvaltaa minkään asian suhteen. Demokraattinen malli oli, kuten arvannet, meillä ihannemallina: lapselle annettiin oikeuksia ja velvollisuuksia ja mahdollisuus tehdä itsenäisiä ratkaisuja hänen vanhempiensa sallimissa rajoissa.)
Korvenheimon Ville antoi raportin opettajainkokouksesta, jossa hän oli ensimmäisenä oppilaiden edustajana. Kauppalan Ulla kirjoitti propagandasta ja minä analysoin Rahan valtaa ja esitin: ”Kaikkien kansalaisten valitseman eduskunnan pitäisi päättää maan poliittisesta ja taloudellisesta toiminnasta”. Mynttisen Jouko puolusti politiikkaa ja Mattilan Veikko kolmannen maailman maiden väkivallan käyttöä ”silloin kun se poistaa tieltään vielä suuremman väkivallan käytön”.
Melan Sinikka pohti ihmiskunnan epätasa-arvoisuutta, Ojasen Olli kirjoitti koulun kehittämisestä ja Pursiaisen Terho esitti kirkon uudistamista.
Mukana oli lisäksi koulun kaikkien kerhojen esittely, tietoa liikennepoliittisesta Enemmistö ry:stä ja tupakoinnin vaaroista.
NELJÄS APOSTOLI
Neljännen Apostolin (9/70) aloitin runollani, jossa kuvailin luokattoman yhteiskunnan ihanuutta seksistisin käsittein. Pääkirjoitus käsitteli Apostolia ja teinikunnan, oppilaskunnan sekä yhteiskunnallisen kerhon toimintaa.
Lisäksi lehdessä rinnastettiin Nixon ja natsit, Mynttisen Jouko kirjoitti kouludemokratiasta ja väkivalta-aallosta, lääkäri Eino V Venho valisti laajalti raskauden ehkäisystä, Mattilan Veikko mainonnasta, kristinuskon syntyä valotettiin Karjalan ASNT:ssa painetun historiankirjan avulla ja Joutsenvirran Eila paneutui nuorten itsenäistymiseen.
TOIMINTAA JA ”TOIMINTAA”
Lukiovuosistani mieleenkiintoni täytti teinikunnan, sen lehden Apostolin ja oppilaskunnan parissa puuhailu, sekä koripalloilu kolmena-viitenä iltana viikossa. Menestykseni kouluaineissa jäi kehnonlaiseksi, lukion toisen selvitin vaivoin toisella yrittämällä. Vain historia/yhteiskuntaoppi, äidinkieli (kirjoitus), kuvaamataito ja urheilu kiinnostivat.
Meillä teinikunnan "aktivisteilla" into hehkui otsalla, mutta ei sentään kellon ympäri. Mukaan mahtui illanviettoja, joissa kuunneltiin rinnan Beatlesiä, Rolling Stonesia ja Kaisa Korhosen, Brechtin, Agit Propin, KOM-teatterin ja Chydeniuksen sekä Aulikki Oksasen lauluja. ”Algerialainen” punkku oli suosikkijuoma, paitsi minulla, joka olin päässyt jo nuorena viskin makuun, no mukana oli vähintäänkin ripaus "snobbailua". Kesäisin kävimme Suomenlinnassa ja Bengtskärissä, talvisin patistimme vanhempamme matkoille ja pidimme kotibileitä. Alkuillasta ”puhuimme politiikkaa”, auringon laskettua ja juomien lähestyessä loppuaan, keskityimme läheisemmin toisiimme.
Mikäli nyt muistan ...
VIIMEINEN APOSTOLI
Viimeisessä Apostolissani (2/71) kirjoitin metallin lakosta. Kun työtaistelu alkoi aamulla kello 6.00, meillä oli siitä jo pääkirjoitus ennen klo 8.00 jakamassamme lehdessä! Olimme varmasti Suomen nopeimpia!
Kirjoitukseni päättyi vetoomukseen: ”Metallin lakko on alkanut. Työn yhteiskunnallisen luonteen ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen välinen ristiriita, on jälleen kerran tullut kärjekkäänä esiin. Kaikkien työtätekevien ja opiskelijoiden tulisi antaa varaukseton tukensa työtaisteluun joutuneille metallityöläisille.”
Lehdessä oli myös juttu teinikunnan toiminnasta, oppilasneuvoston vaaleista, Vietnamin sodasta, Mynttisen Joukon ja Aron Pekan jutut Teiniliitosta, Venhon Heikin itsenäisyyspäivän puhe, Yhteiskunnallisen kerhon puheenjohtajan, Mattilan Veikon selvitys kerhon tekemästä poliittisesta gallupista, Miettisen Seijan juttu mielenosoittajista, Kiinan koululaitoksesta, kannanottoja oppilaiden aktivoinnista, poliisista ja asuntopolitiikasta sekä kirja-arvosteluja.
Monet koulumme ulkopuoliset pitivät tätä numeroa (Apostoli 5) aikansa parhaimpiin koululehtiin kuuluvana.
JAKAMATON KANNATUS, VAI?
Oppilasneuvoston vaalipäivä oli 4.2.71. Määräaikaan mennessä jätettiin vain yksi lista, jossa oli yhtä monta ehdokasta kuin paikkoja täytettävissä. Vaalitoimikunta totesi, että äänestyksen järjestäminen oli näin ollen turhaa.
Rehtori N.V. yritti mitätöidä vaalien tuloksen, koska ”äänestäminen täytyy järjestää” . Lopuksi päätettiin kuitenkin kunnioittaa oppilaskunnan tahtoa ja sääntöjä.
Olimme luopuneet Saimaa-nimestä ja osallistuimme nyt Yhteiskunnallisen kerhon toimintaan. ”Me” olimme Hämäläisen Riitta, Kauhasen Erkki, Kauppalan Ulla, Kuismanin Tua, Martin Jarmo, Mattilan Veikko, Miettisen Seija, Moilasen Seppo, Mynttisen Riitta, Nurmen Lauri, Puhakan Anu, Venhon Heikki ja Warton Raisa.
Meidän ryhmämme oli punainen ja aktiivinen, mutta pieni … ja yksimielinen kannatuksemmekin taisi johtua siitä, että oppilastoiminta teini- ja oppilaskuntineen, kouludemokratioineen ja -neuvostoineen kiinnosti sittenkin vain pientä osaa oppilaista.
SOPIMUS
Isäni sähkömiehen ura tyssäsi ainakin vielä 60-luvulla käytössä olleisiin mustiin listoihin. Tällaisessa kirjasessa isäni luokiteltiin vaarallisuus-merkinnällä kolme tähteä: vaarallinen kiihottaja ja lakkojen järjestäjä! Tämä teki hänestä kokopäiväpoliitikon. Kouluvuosieni jälkeen hän kertoi minulle, että eräs koulumme vanhempainneuvoston jäsen oli tiedustellut häneltä Helsingin kaupunginhallituksen kokouksen jälkeen, oliko hän järjestänyt koulun teinikunnan toiminnan?
Isäni oli vastannut: ”Meillä on pojan kanssa sellainen sopimus, ettei hän puutu minun kaupunginhallitus-asioihini, enkä minä hänen teinikunta-asioihinsa.”
Samassa yhteydessä minusta ja Mattilan Veikosta oli käytetty nimitystä, josta olisimme silloin olleet ylpeitä; me olimme ”koulun bolsheviikit”.
VIIMEINEN SAVOTTA
Lukion viimeisen vuoden käytin opiskeluun.
Yllätyksekseni selvitin ylioppilaskirjoitukset ensi yrittämällä. Samoin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykokeet.
Parahin lukijani, nyt on aika erota. Minkä muistan, minkä olen tahtonut Sinulle kertoa, sen olet nyt tehnyt. Toivottavasti en ole pahoittanut mieltäsi tällä tarinallani. Jos niin olen kuitenkin tehnyt, pyydän anteeksi. Ai niin, nyt kun vielä muistan, se ensimmäisen Apostolin kansi, setä Leninhän Venäjältä se siinä virnuili.
Erkki Johannes Kauhanen
22.5.1999 / 28.6.2000
Julkaistu Erik Relanderin toimittamassa kirjassa ”Kumpu 6:desta maailmalle”, Gummerus 1999. Relander oli kirjoittanut ylläolevan kirjoitelman jälkeen seuraavan selityksen:
”Kirjoittaja Erkki Kauhanen on tällä hetkellä Kansan Uutisten toimitussihteeri ja graafinen suunnittelija. Niin kuin kirjoituksestakin näkyy, koulussa politikoitiin kolmekymmentä vuotta siten varsi voimakkaasti. Erkki Kauhanen oli teinikunnan johtava vasemmistolainen vaikutaja. Oman ilmoituksensa mukaan hän ei ollut taistolainen, vaan saarislainen kansandemokraatti. E.R.”
.................................................
JÄLKIKIRJOITUS SLANGI.NETTIIN 28.6.2000
Mitkä olivat kuusikymmentäluvun lopun ”radikaalinuorison” myöhemmät vaiheet?
Suurin osa nuorisosta valmistui sen kummemmitta ”rähinöittä” omaan ammattiinsa, löysi vastakkaisesta sukupuolesta elämänkumppanin, ja meni kotipuolen kirkossa avioliittoon. Lapsia ”siunaantui” kaksi-kolme, taisi tulla jostain Labradorin noutajakin. Ja jossain rivitalon kolmiossa he sitten kenties muistelevat riehakasta 60-lukua, ”joo, olin siellä mukana minäkin, mutta se oli sellaista nuoruuden vouhotusta”.
Hippinuoriso törmäsi kovaan kylmään todellisuuteen, osa heräsi - osa vaipui huumeiden maailmaan ja lensi taivaaseen…
Demarit ottivan osan heistä suojiinsa ja leipoivat heistä tämän päivän "vaikuttajia": Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja, Pekka Aro, Jorma Westlund, Ilkka-Christian Björklund, ...
Vasemmistolaisin osa opiskelevasta nuorisosta innostui SKP:n vähemmistön viitoittamaan ”yhden asian tiehen”: vanhat "telaketjukommunistit" ja lähes koko 70-luvun kulttuuriradikalistijoukko sai mukaansa melkoisen osan opiskelija-aktivisteja. Eräs tämän ryhmän tunnus oli: ”Kuka tahansa, kunhan ei revari eikä demari!” Työväestölle he vaativat aina enemmän kuin muut, mutta yksinään he eivät saaneet mitään aikaiseksi - heidän aatteensa puhtaus eikä poliittnen taktikointi sallinut kompromisseja. Neuvostoblokin ihailu ja sieltä saatu poliittinen ja taloudellinen tuki olivat heidän tunnusmerkkejään. Ja 90-luvun alussa heille kävi kuin Neuvostoliitolle ...
Eräs ryhmä vasemman laidan nuorisosta "sortui revisionismiin" jo kuusikymmentäluvun lopulla, tuomitsi Neuvostoliiton Tsekkoslovakian toimet 1968, pyrki työväenliikkeen yhteistyöhön demarien kanssa, hahmotti yhteiskunnan muuttamista suomalaisen tradition ja hyvinvointiyhteiskunnan pohjalta. Tässä ryhmässä oli ns. kansandemokraatteja, sosialisteja ja kommunistejakin. Vuonna 1990 he perustivat Vasemmistoliiton, tähän ryhmään minäkin olen kuulunut.
Erkki Johannes
|